Saksan romantiikan kolme kuuluisinta runotarta, Rahel Varnhagen,
Caroline Schlegel-Schelling ja Bettina von Arnim, ovat löytäneet
kaikki kuvaajansa nykypäivien niin rikkaassa ruotsalaisessa
elämäkerrallisessa ja kirjallisuushistoriallisessa kirjallisuudessa.
Vuonna 1908 julkaisi Ellen Key pirteän ja nerokkaan, mutta paikoin
liian aktiivisesti osaaottavaisen monografiansa Rahelista, noin
puolikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi Beatrice Zaden "Caroline" ja
viime vuodenvaihteessa saman tekijän kirja Bettinasta. Nämä kolme
perusteellista, pääasiassa ensikäden lähteistä ammentavaa teosta
antavat erinomaisen silmäyksen romantiikan sisimpään luonteeseen,
missä naisellisella aineksella oli niin huomattava sija, samalla kun
ne sisältävät mieltäkiinnittäviä todistuskappaleita naispsykologiasta
yleensä. Rahel, Caroline ja Bettina -- niin on kirjallisuushistoria
lyhyesti ja tuttavallisesti nämä runottaret ristinnyt -- ovat tavallaan
uusimman ajan naisen edelläkävijöitä, ehkei sen naisen, joka hakee
vapautusta sukupuolestaan ja pyrkii lainsäädäntötietä niinkutsuttuun
yhdenvertaisuuteen miehen kanssa, mutta kyllä sen, joka rajoittumatta
yksistään kodin piiriin näkee tehtävänsä miehen ymmärtäjänä ja
innostuttajana hengen työssä, vaalien samalla omaa kehitystään ja
tahtoen, miehen tavoin, päästä osalliseksi kaikista tietämisen puun
hedelmistä. Näillä romantiikan naisilla on ollut suuri vaikutus
miehiin, aikakautensa ensimäisiin luoviin kykyihin, mutta syvemmälle
katsoen ovat he itse olleet riippuvaisia miehistä -- vähimmin ehkä
Rahel, joka on heistä itsenäisenä ajattelijana alkuperäisin -- ja
ilman poikkeusta ovat he myöskin tämän riippuvaisuutensa tunnustaneet.
Heidän nerollisuutensa on itse asiassa ollut hyvin naisellista
laatua: tunteen ja älyn herkkää, salamannopeaa vastaanottokykyä,
eetillisen innostuksen voimaa ja epäitsekkyyttä sekä sanan, puhutun
ja kirjoitetun, verratonta valmiutta. Kuvaavaa heille kaikille on,
että he ovat _kirjeiden_ muodossa jättäneet jälkeensä varsinaisimmat
ja arvokkaimmat todistuskappaleet itsestään. Kirje, puhutun ja
painetun sanan välimuoto, on ikäänkuin itsestään tarjoutunut heidän
aseekseen, se on antanut heille tilaisuuden tuoda kirjoitelmiinsa
jotain kahdenkeskeisen keskustelun välittömyydestä ja vapaudesta,
se on sallinut heidän käyttää heidän kukkeassa kaunopuheisuudessaan
kirjeen lähettäjän ja vastaanottajan yhteisiä muistoja, harrastuksia ja
mielikuvia kaikupohjanaan ja siten verhota sanottavansa eräänlaiseen
intiimiin, läheiseen tunnelmaan. Niiden takana kuulee puhutun äänen. Ne
antavat myöskin aavistaa, miten suuri merkitys heidän persoonallisella
seurustelullaan on ollut, merkitys, ettemme sanoisi lumous, josta
aikakauden ensimäiset miehet ovat antaneet lukemattomia todistuksia.
Johtavin aihe Bettinan monivaiheisessa elämässä on hänen
Goethe-ihailunsa, eli, niinkuin hän sitä itse kutsui, hänen rakkautensa
Goetheen. Se syttyi hänessä nuorena tyttönä Frankfurtissa, missä
muistot Goethen nuoruudesta vielä olivat ilmielävät, se syntyi paljon
ennen kuin hän vielä oli nähnyt ihailunsa esinettä ja se oli hänen
viimeinen ajatuksensa, kun hän puoli vuosisataa senjälkeen päätti
elämänsä.
Äidin puolelta olivat runoilijaystävyydet kulkeneet ikäänkuin perintönä
suvussa. Bettinan äidinäiti, Saksan ensimäinen romaanikirjailijatar
Sophie von la Roche oli ollut Wielandin rakastettu ja heidän
rakkautensa muisto elää useissa Wielandin nuoruudenrunoissa. Noin
viisikolmattavuotiaana tutustui Goethe la Roche'in perheeseen, missä
Sophie'n kaunis kuusitoistavuotias tytär Maximiliane pian alkoi
kahlehtia hänen naiselliselle viehätykselle altista sydäntään.
Maximiliane ei hänkään jää kylmäksi, mutta äidin tahdosta menee hän
naimisiin häntä itseään paljon vanhemman, rikkaan frankfurtilaisen
kauppamiehen Brentanon kanssa Goethe jatkoi vielä senkin jälkeen
seurusteluaan Maximilianen kanssa Brentanon kodissa, kunnes aviomiehen
mustasukkaisuus teki siitä lopun. Brentanon ja Maximilianen
avioliitosta syntyi monta lasta, niiden joukossa runoilija Clemens
Brentano sekä Bettina. Bettinan syntymävuosi on 1785.
Goethestä on sanottu, että hänen luonteessaan on jotain, mikä osottaa
hänen syntyneen viinirajan eteläpuolella. Samaa voi mielestäni
sanoa Bettinasta. Ehkä voi hänessä myöskin huomata merkkejä isän
italialaisesta syntyperästä. Bettinan iloisessa rohkeudessa,
haaveellisessa luonnon-mystiikassa, läikkyvässä ja samalla tulisessa
tunteellisuudessa, hänen alinomaisessa juhlamielessään on jotain
eteläistä ja kenties myöskin katolilaista. Varsinaisen kouluopetuksensa
saikin hän Fritzlarin luostarissa lähellä Casselia. Luostaria
ympäröivät suuret puistot ja metsät, missä satakielet lauloivat
kesäöinä, ja niissä sekä Ederin rantamilla yksikseen samoten oppi
Bettina nähtävästi enemmän kuin varsinaisessa luostarikoulussa.
Katolilainen oppi ja kristinusko jäivät hänelle sisimmässään vieraiksi
ja sensijaan kehittyi hänessä seurustellessa luonnon kanssa syvä
uskonnollinen panteismi, joka täytti hänet omituisella hurmautuneella
yhteenkuuluvaisuuden tunteella kaiken kanssa, mikä eli ja liikkui.
Siinä on epäilemättä jotain Goethen uskontunnustuksesta, kuitenkin
ilman jälkimäisen tasapainoa ja kirkkautta. Pakollisten rukousten,
hartaushetkien ja opetustuntien jälkeen juoksi hän vapautuneena
puutarhaan: "Siellä oppi enemmän jokaisesta pienestä, auringonsäteestä
kuin koko kirkkohistoriasta." Läheinen yhdyselämä luonnon kanssa
kehitti hänessä varmaan myöskin sitä epäitsekästä itsensäunohdusta
sekä vapaudentarvetta, jotka olivat hänen luonteensa hallitsevia
piirteitä. Vieroittamalla hänet ihmisistä ja houkuttelemalla häntä
jatkuviin yksinäisiin haaveiluihin vaikutti se toiselta puolen sen,
että hänen oli vaikea sopeutua yhteiskunnan muotoihin ja että hän
usein esiintymisellään loukkasi ja loitonsi luotaan tuttaviaan ja
ystäviään. Yksinäisyydessä luonnon parissa menetti hänen arvostelunsa
ikäänkuin mittasuhteensa kohdistuessaan ihmiselämään. Tässä ilmenee
yksi puoli hänen rajoituksistaan verrattuna hänen suureen ihailtuunsa,
Goetheen, jonka vapaudentarve ei suinkaan ollut pienempi, mutta joka
nerollisuutensa yksinäisyydessä tunsi itsensä riippumattomaksi myöskin
keskellä yhteiskuntaa, vieläpä hovin läheisyydessä, ja joka koteutui
yhtä helposti jokapäiväisen, toimivan elämän käytäntöön kuin luonnon
salaisuuksiin ja ajatuksen korkeimpiin maailmoihin.
Bettinan ensimäisen Goethe-kauden voi laskea siitä, kun hän
yhdenkolmatta vuotiaana alkaa Frankfurtissa vieraskäyntinsä rouva
Goethen, runoilijan äidin luona. Elisabeth Goethe oli tällöin
seitsemänkymmenen viiden vuotias, mutta vielä elämäniloinen ja
nuorekas. Hän oli lisäksi vielä vanhoilla päivillään erinomainen
kertoja. Istuen hänen jalkojensa juuressa kuunteli Bettina tämän vanhan
naisen kertovan Goethen nuoruudesta tarinoita, jotka lähtemättömästi
jäivät hänen mieleensä ja yhtyivät siihen mielikuvaan, jonka hän oli
saanut Goethen runoista. Niin kasvoi hänen tyttö-unelmistaan hänen
"rakkautensa" Goetheen. Goethe tuli hänelle niin läheiseksi kuin
vain luonto sitä ennen oli ollut. Yksinäisyydessään "seurusteli" hän
Goethen kanssa, hän luki "Wilhelm Meisterin" ja löysi Mignonissa
oman sielunsa. Goethe, joka todellisuudessa tällöin oli jo lähes
kuudenkymmenen vuotias, oli hänen unelmissaan yhäti nuori niinkuin hän
oli ollut niihin aikoihin, joista rouva Goethe kertoi. Hänen suurin
halunsa oli saada kerran nähdä ihailunsa esinettä kasvoista kasvoihin,
päästä Weimariin. "Koko elämäni on ollut valmistusta kohtaukseen
sinun kanssasi", kirjoitti hän myöhemmin päiväkirjassaan. V. 1807
täyttyi viimein hänen hartain toivomuksensa. Varustettuna isoäitinsä
nuoruudenrakastetun Wielandin suosituskirjeellä, tulee hän Goethen luo.
Tästä ensi kohtaamisesta kerrotaan, että Goethe osotti Bettinalle,
joka vihasi mukavia huonekaluja, paikan sohvassa, kunnes Bettina äkkiä
hypähti seisoalle huudahtaen: "Ei, tässä en voi istua!" Hymyillen
vastasi Goethe: "No hyvä, valitkaa siis itsellenne parempi paikka!"
Samassa hetkessä oli Bettina istuutunut Goethen polvelle ja kietonut
käsivartensa hänen kaulaansa.
Monta kertaa tämän jälkeen tapasivat Goethe ja Bettina vielä
toisensa, mutta heidän pääasiallisin vuorovaikutuksensa tapahtui
kuitenkin kirjeellisesti. Goethen kuoltua julkaisi Bettina heidän
kirjevaihtonsa lisättynä erinäisillä päiväkirjaotteilla ja vapailla
kuvitelmilla teoksessaan "Goethen kirjeenvaihto erään lapsen kanssa",
joka tunteellisessa ja runollisilla mielikuvilla kyllästytetyssä
kaunopuheisuudessaan on Saksan romantiikan mieltäkiinnittävimpiä ja
kauneimpia kirjoja. Goethen ja Bettinan mieskohtainen tapaaminen
keskeytyi kerran vuosikausiksi Christiane Goethen, runoilijan puolison,
mustasukkaisuuden takia. Bettina sai näinollen kokea -- vaikka varmaan
aiheettomammin -- samaa kuin Goethe kerran oli nuoruudessaan kokenut
hänen isänsä puolelta Frankfurtissa! Että Bettinan tunteella Goetheä
kohtaan ei ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa tämän sanan
tavallisessa merkityksessä, on epäilemätöntä. Kun rouva Christiane
pani toimeen mustasukkaisen kohtauksensa, oli Bettina jo onnellisissa
naimisissa runoilijan ja tilanomistajan Achim von Arnimin kanssa.
Varmaan on Beatrice Zade oikeassa, kun hän karakterisoi Bettinan
suhdetta Goetheen seuraavaan tapaan: "Bettinan rakkaus Goetheen
oli sitä harvinaista ja ylevää lajia, josta aistillisuus kokonaan
puuttuu ja itsekkäisyys on samaa kuin kaipuu antaa, ei ottaa. Hän oli
onnellinen, jos hän vain sai näyttää rakkauttaan, vastarakkautta ei hän
vaatinut, ei ainakaan tavallisessa merkityksessä. -- Hänen tunteensa
Goetheä kohtaan olivat kuitenkin hänen luonteensa kaunein kukka. Nainen
oli hänellä toisella sijalla: hän oli ennen kaikkea taiteilija."
Kuvaavaa hänelle onkin, ettei esim. ulkonaisen suhteen rikkoutuminen,
ei edes Goethen aiheeton suuttumus ja kylmyys vaikuttanut mitään hänen
tunteisiinsa hänen ihailtuaan kohtaan. Hänen, Goethen, olemassaolo oli
hänelle kyllin, se oli hänelle loppumaton ilon ja onnen lähde. Ei edes
Goethen kuolema voinut sitä häneltä riistää.
Mutta vaikkakin tämä Goethe-palvelus oli suuri, johtava idea
Bettinan maailmassa, sisältyy hänen elämäänsä runsaasti myöskin
muita suhteita. Useiden ajankohdan merkittävimpien miesten kanssa on
hän ollut vilkkaassa ja molemmin puolin hedelmöittävässä henkisessä
vuorovaikutuksessa. Wienissä oleskellessaan vähän yli kahdenkymmenen
vuotiaana, joutui hän silloin jo melkein kuuron ja sielultaan särkyneen
Beethovenin tuttavuuteen ja heistä tuli kohta mitä parhaat ystävät.
Niin kauan kuin Bettina viipyi Wienissä, tapasivat he toisensa joka
päivä ja myöhemmin syntyi heidän välilleen kirjevaihto, joka osottaa;
miten virkistävästi Bettinan myötäeläytymisen kyky on vaikuttanut
Beethoveniin taiteilijana ja ihmisenä. Bettina oli hyvin musikaalinen,
mutta paitsi musiikkia, oli heillä yhdyssiteenä yhteinen ihailu suurta
weimarilaista kohtaan. Muista tunnetuista henkilöistä, jotka joutuivat
läheisempään vuorovaikutukseen Bettinan kanssa, mainittakoon runoilija
Ludvig Tick, filosoofit Jacobi ja Schleiermacher, Rahel, veljekset
Grimm, ruhtinas Pückler ja kuningas Fredrik Wilhelm IV. Berliini tuli
loppuijällä hänen kotikaupungikseen ja siellä joutui hän ottamaan osaa
berliiniläis-romantikkojen vapaamielisiin valtiollisiin harrastuksiin.
Hän oli luonteeltaan synnynnäinen demokraatti ja hän karttoi hovia,
johon hänellä miehensä aseman nojalla olisi ollut vapaa pääsy. Sen
sijaan koetti hän vaikuttaa suoraan kuninkaaseen, jonka kanssa hän oli
kirjevaihdossa. Myöskin julkisella kirjallisella toiminnallaan taisteli
hän sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puolesta, m.m. omistamalla
kuninkaalle vapaamielisen valtiollisen lentokirjasen.
Bettina kuoli 1859, seitsemänkymmenen neljän vuoden ikäisenä. Hänen
viimeinen ajatuksensa koski Goethe-patsasta, johon hän itse oli tehnyt
luonnoksen.
Niinkuin yleensä kirjoittavat naiset, tuli Bettina sekä eläessään
että kuolemansa jälkeen monipuolisen, eikä suinkaan aina lempeän
arvostelun alaiseksi, varsinkin miehisten virkaveljiensä taholta. Hänen
ylitsekuohuva tunteellisuutensa ja ne erinomaisen aktiiviset muodot,
joihin se usein pukeutui, tarjoavat epäilemättä kylmälle tarkastajalle
tilaisuutta arvosteluun ja ivaan. Hänen raju, levoton mielikuvituksensa
teki hänelle usein huonoja palveluksia kun hänen piti muististaan
panna paperille tosiasioita. Historiallisen mielen puute oli hänessä
niinikään ilmeinen. Mutta pahansuovinkaan arvostelu ei voi kieltää
hänen nerollisuuttaan ja hänen luonteensa harvinaisia ja hienoja
piirteitä. Hänen kirjeiltään puuttuu usein kiinteä loogillinen rakenne,
mutta ne ovat täynnänsä yksityisiä nerokkaita ajatuksia ja taiteellisia
tunnelmakuvia. Hänen itse-erittelynsä on psykoloogisesti syvä ja oikea.
Hänen kykynsä vaistota ja ymmärtää hengen suuruutta on niinikään
harvinainen. Kaikki hänen ystäväsuhteensa olivat vilpittömät ja
syvät. Minne hän tuli, pani hän liikkeelle henkisiä voimia. Hän uskoi
kauneuteen, suuruuteen, jumaluuteen ihmisessä. Hänen koko elämänsä
yli levittäytyy kuin ehtymätön juhlavalaistus: sen tunteen kevätajan
hohde, joka kirjallisuushistoriassa kulkee nimellä romantiikka ja joka
antaa meidän silmissämme 1800-luvun ensi vuosikymmenille, ihmisille ja
runoteoksille, samalla kertaa niin lapsimaisen ja ylevän luonteen.