Goethe ja Napoleon tapasivat toisensa vain lyhyinä hetkinä kahden
päivän aikana, mutta heidän kohtauksensa jätti molempiin lähtemättömän
vaikutelman. Ja jo paljon ennen mieskohtaista tapaamistaan olivat nämä
aikakautensa suurimmat henget askarrelleet toistensa mielikuvituksessa.
Heidän kohtaamisensa tapahtui lokakuussa 1808. Molemmat
maailmanvalloittajat olivat silloin voimansa kukkuloilla. "Faustin"
runoilija oli jo tosin lähes kuusikymmenvuotias, mutta hänen
luomiskykynsä ei ollut vielä herpaantunut ja hänen älynsä ja henkinen
näköpiirinsä olivat laajemmat ja kirkkaammat kuin koskaan. Suurella
itsekurillaan oli hän kehittänyt kaikki voimat persoonallisuudessaan
kukkaansa ja hedelmäänsä. Faust-tarina eli viimeistä kypsyys-kauttaan
hänen sielussaan. Myöskin Napoleonin tähti loisti korkeimmillaan.
Jenan ja Auerstädtin laakerit olivat vielä tuoreet ja yhä uusia tuntui
voitonjumalatar tarjoilevan suosikilleen. Saksalaisten runoilijaa ja
ranskalaisten keisaria erotti toisistaan paitsi rodun, luonteen ja
elämänalan suunnatonta erilaisuutta, myöskin iässä kaksi vuosikymmentä.
Mutta se mikä heitä yhdisti merkitsi sittenkin enemmän: nerous, luova
persoonallisuus. Molemmat olivat he yksin kansansa keskuudessa,
molemmat olivat maailmankansalaisia, molempien taistelunäyttämönä
oli koko ihmiskunta. Molemmissa oli mitä suurimmassa määrässä sitä
sielullista ainesta, josta Nietzsche myöhemmin runoili "yli-ihmisensä".
Napoleonin seuralainen Egyptinretkellä (v. 1798) Bourrienne on
julkaissut luettelon niistä kirjoista, joita silloisella kenraali
Bonapartella oli mukanaan henkisenä asestuksenaan. Näiden kirjojen
joukossa, uuden ja vanhan testamentin sekä koraanin rinnalla, tapaamme
myöskin Goethen "Wertherin". Kaikkiaan oli Napoleon seitsemän kertaa
lukenut "Wertherin", ja myöskin muita Goethen luomia mainitaan hänen
seuranneen tarkkaavaisuudella. Meistä nykyajan lapsista, joista Goethen
nuoruudenromaanin rococorakkaus helposti tuntuu jo väljähtäneeltä,
saattaisi näyttää selittämättömältä sellaisen voima-luonteen kuin
Napoleonin kiintymys "Wertheriin", jollemme muistaisi, että tämä
tunteellinen romaani oli aikakauden hengen mukainen ja että se
varsinkin Ranskassa, missä Rousseau'n "La nouvelle Heloïse" oli
avannut sille tietä, tapasi ilmestyessään yleistä vastakaikua. Että
Napoleonin tuttavuus "Wertherin" kanssa ei kuitenkaan ollut mitään
ajan kirjallisen muodin aiheuttamaa velvollisuus-lukemista, vaan että
hänellä oli romaaniin mitä persoonallisin suhde, se käy ilmi m.m. hänen
keskustelustaan Goethen kanssa tästä teoksesta.
Edellisessä kirjoituksessa "Goethe sotakirjailijana" mainitsimme
Goethen kielteisestä suhteesta vallankumoukseen, missä hän
pääasiassa näki vain sekasorron ja hävityksen. On syyllä sanottu,
ettei hän ymmärtänyt niitä aatteita, jotka muodostivat sellaisen
kansanliikkeen kuin Ranskan vallankumousnäytelmän taustan, ennen kuin
ne ruumiillistuivat Napoleonissa, josta samalla tuli vallankumouksen
päättäjä. Sensijaan herätti kohta hänen -- persoonallisuuden suuren
tuntijan -- mielenkiintoa ja myötätuntoa Napoleonin henkilöllisyys,
miehen, joka pian oli täyttävä maailman nimellään. Vanhuutensa
uskolliselle puhekumppanille Eckermannille tunnustaa Goethe usein
Napoleon-ihailuaan, sanoen m.m. olevansa onnellinen siitä, että
oli saanut elää Napoleonin aikana. Niinikään puhuu hän usein
valloittajakeisarista _luovana_ nerona, tuntuupa monista hänen
lausunnoistaan käyvän ilmi, että hän piti Napoleonia omassa ajassaan
ainoana vertauskohtanaan, jopa suorastaan hengenheimolaisenaan.
Syksyllä v. 1808 piti Napoleon Erfurtissa liittolais- ja
vasalliruhtinaittensa kanssa neuvotteluja, joihin Weimarinkin herttuan,
Goethen ystävän ja isännän, oli saavuttava. Runoilija seurasi herttuan
toivomuksesta tämän mukana. Napoleon sai eräältä ministeriltään tietää,
että Goethe oli kaupungissa ja lähetti hänelle kohta sanan saapua
luokseen.
Kun Goethe astui Napoleonin huoneeseen, istui keisari paraikaa
aamiaispöydässä. Napoleon nosti silmänsä, katsoi kauan sisääntulijaan
ja lausui historiallisiksi käyneet sanansa: _Vous êtes_ (toisten
mukaan: _Voilà_) _un homme_! -- Te olette mies! Läsnä oli vastaanotossa
myöskin kenraali Daru, jolle Napoleon, keskustelussaan tavantakaa
sanantuojien keskeyttämänä, saneli silloin tällöin määräyksiään. Ensin
johti keisari puheen Goethen näytelmiin ja myöhemmin "Wertheriin".
Hän huomautti runoilijaa siitä, että tämä oli perustellut Wertherin
itsemurhan, paitsi onnettomalla rakkaudella, myöskin loukatulla
kunniantunnolla, liittäen siten perusteluunsa pääaiheeseen nähden
asiaankuulumattoman tunteen. Erästä toistakin kohtaa romaanissa
suvaitsi keisarikriitikko arvostella, heikkoutta, johon nähden
Napoleonin arvostelu Goethen omien sanojen mukaan oli erinomaisen
sattuva. Mikä tämä kohta oli, sitä ei Goethe suostunut kertomaan
edes Eckermannille tämän nimenomaisesta pyynnöstä. Syistä, joita ei
tunneta, arkaili Goethe luovuttaa tätä Napoleonin arvostelua suuren
yleisön tietoon. Senjälkeen liukui keskustelu taas näytelmiin, joista
Napoleon Goethen kertoman mukaan lausui painavia huomautuksia.
Kohtalotragedioista puhuen sanoi keisari m.m.: "Mitä tekee meidän
päivinämme kohtalolla? Politiikka, se on kohtalo." Vielä koski
puhe Goethen mieskohtaista asemaa sekä Weimarin hovia. Tavantakaa
ilmaisi keisari mielihyväänsä Goethen vastausten johdosta sekä
nauroi sydämellisesti hänen leikilleen. Kaikkiaan oli vastaanottoa
kestänyt noin tunnin ajan. -- Muutamia päiviä tämän kohtauksen jälkeen
nimitettiin Goethe Ranskan kunnialegioonan jäseneksi.
Noin viikon kuluttua tapahtui Goethen ja Napoleonin toinen kohtaus,
jota kesti jonkun verran kauemmin. Napoleon vieraili Weimarin hovissa,
missä eräänä iltana sen jälkeen kuin keisarin omat näyttelijät
olivat Goethen ja Schillerin teatterissa esittäneet Voltairen
näytelmän "Caesarin kuolema", pidettiin tanssiaiset. Napoleon
kutsui tanssin aikana Goethen rinnalleen ja puhui hänen kanssaan
m.m. illan kappaleesta. Tällöin sanoi keisari: "Vakavan näytelmän
tulisi olla kouluna ruhtinaille ja kansoille; sillä se on tavallaan
historiankin yläpuolella... _Teidän_ olisi pitänyt kuvata Caesarin
kuolemaa, suurpiirteisemmin kuin Voltaire, näyttää maailmalle, kuinka
onnelliseksi hän olisi sen tehnyt, jos hänelle olisi annettu tarpeeksi
aikaa suurten suunnitelmiensa toteuttamiseksi." Tuntematonta on, mitä
Goethe tähän vastasi. Varmaa sensijaan on, että hän olisi voinut
kertoa jo neljäkymmentä vuotta sitten ylioppilaana Strassburgissa
hautoneensa Caesar-aihetta. Varhaisimmassa nuoruudessaan oli hän
ollut siinä määrin ympäristönsä myrsky- ja kiihko-mielialan lumoissa,
että hän oli juhlinut Brutusta, murhamiestä, mutta pian oli hänestä
kehittynyt Caesarin innokkain ihailija. Suunnitellusta näytelmästä
syntyi kuitenkin vain pieniä katkelmia ja yksityisiä vuorosanoja.
Seisoessaan nyt silmästä silmään Napoleonin kanssa ei hän varmaankaan
voinut olla tuntematta miehuus-ikänsä Caesar-ihannetta. Illan kuluessa
sanoi Napoleon vielä Goethelle: "Teidän täytyy tulla Parisiin! Vaadin
sitä teiltä ehdottomasti. Siellä saatte avaramman katseen maailmaan.
Sieltä löydätte yllinkyllin aiheita runouteenne." Tunsikohan Saksan
suurin runoilija hetken ajan kiusausta noudattaa tätä ranskalaisten
keisarin kutsua? Weimar oli itse asiassa pieni pesä, mutta Parisi oli
maailman pääkaupunki ja historiallisten tapausten keskus. Schillerin
ja Herderin kuoleman jälkeen oli hän jäänyt henkisesti yksinäiseksi
-- houkutteliko häntä ajatus päästä elämään Napoleonin läheisyydessä,
tulla samaan asemaan Tuillerioissa kuin hänellä oli ollut pienen
Weimarin hovissa? Tätä kaikkea emme tiedä. Varmaa on, että jos tämä
houkutus hänessä syntyi, se pian taas hälveni. Goethe jäi Weimariin,
missä hän oli vähitellen kypsyttänyt, toisen toisensa jälkeen,
suuret runoteoksensa ja missä hän persoonallisuutensa voimalla oli
luonut ympärilleen oman henkisen ilmakehänsä, hedelmällisimmän mitä
Saksassa oli olemassa. Häntä eivät suinkaan pidättäneet noudattamasta
keisarikutsua kansalliset ennakkoluulot tai isänmaanrakkaus -- tunne,
joka Goethessä oli hyvin heikosti kehittynyt -- vaan ehkä juuri ensi
sijassa hänen erinomainen tarpeensa varjella persoonallisuuttaan
kaikilta häiritseviltä ulkonaisilta vaikutuksilta ja vaaroilta. Hän
varmaan sisimmässään, huolimatta siitä kiintymyksestä mitä hän tunsi
useita puolia kohtaan ranskalaisessa kulttuurissa, oudoksui sitä uutta
maaperää, johon hänen, 60-vuotiaan, olisi ollut juurruttava Napoleonin
pääkaupungissa.
Paitsi näitä kahta kertaa eivät Goethe ja Napoleon tavanneet toisiaan
mieskohtaisesti, mutta sensijaan elivät he kyllä usein toistensa
ajatuksissa. Kun Napoleon kolme vuotta heidän kohtauksensa jälkeen,
kärsittyään Venäjällä hirvittävän tappionsa, saapuu yksinäisellä
retkellään Europan läpi Weimariin, missä muutetaan hevosia hänen
rekensä edessä, muistelee hän Goetheä ja kehoittaa paikalle saapunutta
Ranskan lähettilästä viemään runoilijalle hänen terveisensä. Goethe
puolestaan joutui heidän tapaamisensa jälkeen siinä määrin Napoleonin
persoonallisuuden lumoihin, että yksin sellaisetkin teot, joista
historia yleensä on Napoleonia tuominnut, kuten Enghienin herttuan
mestaus, tuntuivat hänestä oikeutetuilta "varoittavina esimerkkeinä
kansalle, joka kaikkialla sekaantuu häiritsevästi neron suunnitelmiin".
Se tunnustus, jonka Napoleon oli hänelle antanut, painoi hänen
mielessään enemmän kuin koko muun maailman moite tai kiitos. Hänestä
tuntui, niinkuin hän sanoi, kuin jos Napoleon olisi pannut pilkun i'n
ylle hänen elämäntyössään. "Suurin äly mitä maailma milloinkaan on
nähnyt", kirjoitti hän Napoleonista v. 1815 Boisserée'lle, ja Saksan
kansan ja pikkuruhtinasten noustessa taisteluun Napoleonia vastaan
sanoi Goethe kylmyydellä, jonka saksalaiset vieläkin tuntevat pienenä
okaana Goethen kunniaseppeleessä: "Heidän touhunsa on turhaa, mies on
heille liian suuri." Ja vielä vanhuudessa retkeilivät Goethen ajatukset
usein St. Helenan vangin luo, jota hän keskusteluissaan Eckermannin
kanssa vertasi hengen suuruudessa milloin Rafaeliin, milloin
Shakespeareen, milloin itseensä. --
Suurten ulkonaisten tapahtumain, sotien ja vallankumousten
keskellä eläen, kuten me nykyhetken ihmiset elämme, saattaa tuntua
vähäpätöiseltä, historiallisten tapausten ryöppyävään mereen
hupenevalta mitättömyydeltä kahden suuren persoonallisuuden kohtaus
keskenäisessä ymmärtämyksessä, olipa että nämä henkilöt olivat rotunsa
ja ajankohtansa hallitsevimmat ja edustavimmat. Mitä merkitsevät
yksilöt silloin, kun suuret kansat ovat liiketilassa, mitä merkitsevät
persoonallisuudet ja kaikki inhimillinen viisaus silloin, kun sokeat
aseet ja intohimot puhuvat! Tällainen arvostelu on kuitenkin varmaan
liian perustelematon ja pikainen. Historia, joka toisinaan tuntuu
tekevän veristä pilkkaa kaikesta yksilöllisestä ja inhimillisestä
suuruudesta, antaa meidän sentään toisin ajoin aavistaa, ettei
persoonallisuuden kehitys, kukka ja hedelmä mene maailmankaikkeudelta
hukkaan, vaan että väin sitä tietä, hitaasti ja arkaillen, ihmiskunnan
kehitys kiertyy eteenpäin. Sodat ja vallankumoukset menevät,
persoonallisuudet jäävät. Keskellä sodan ja hävityksen vedenpaisumusta
pelastavat persoonallisuudet, niinkuin muinoin Noa arkkiinsa,
omassa henkilöllisyydessään elämän, luovan elämän häviöltä. Heidän
elämäntyönsä kätkee ihmiskunnan kehityksen siemenen iäti itukykyisenä
ihmiskunnan tulevia toukoja ja elonkorjuita varten.