Niistä lukuisista naisista, jotka ovat vaikuttaneet Goethen elämään,
on ehkä Friedrike Brion, nuoruudenrakastettu, naisena viehättävin ja
Marianne von Willemer, runoilijatar, henkilöllisyytenä merkitsevin,
mutta "rouva neuvos", Goethen äiti, on varmaan jakamattomimmin saanut
osakseen jälkimaailman samoinkuin oman aikansakin myötätunnon. Hänen
maineensa perustuu kyllä pääasiassa, voimmepa sanoa yksinomaan siihen
tosiasiaan, että hän on suurimman saksalaisen runoilijan äiti,
mutta tämä frankfurtilainen pormestarintytär ja raatimiehenrouva
edustaa samalla elämäniloisessa, käytännöllisessä ja rehevässä
persoonallisuudessaan parhailta puolilta saksalaista naista
yleensä, puolisona ja äitinä. Sellaisena ovat hänen maanmiehensä
säilyttäneet hänen kuvansa ja sellaisena ansaitsee hän, saksalaisen
naisen edustajana, meidänkin mielenkiintomme. Hän ei ollut niitä
ylimaailmallisia runottaria, jotka romantiikan päivinä näyttelivät
huomattavaa osaa Saksan hengenelämässä ja erikoisesti Goethen muiston
vaalijoina, hän oli joka suhteessa yksinomaan kodin ja perheen
hengetär, ja joskin hän osasi kirjoittaa asiallisia ja hauskoja
kirjeitä, ei hän kuvitellutkaan että hänen kutsumuksensa viittaisivat
siihen maailmaan, missä hänen poikansa laakerit kasvoivat.
Monessa kohdin Goethen runoudessa olemme näkevinämme vilahduksen
Goethen äidistä, Aja-rouvasta, mutta tuskin missään on hänen
luonteensa kuvattu niin ilmielävänä ja samalla ikäänkuin hellällä
huumorilla kuin "Hermannissa ja Dorotheassa", Hermannin äidin
hahmossa. Voipa mielestäni syyllä sanoa, että tämä kertova runoelma
kokonaisuudessaankin on suuremmassa määrin kuin mikään muu Goethen
teos Aja-rouvan hengen läpitunkema. Se rehevä, hyvinvoipa elämä,
joka muodostaa tämän eepoksen terveen ja raikkaan ilmakehän,
vie ehdottomasti ajatukset siihen frankfurtilaiseen kotiin ja
elämänympäristöön, missä Aja-rouvan toimeliaat kädet pitivät valtikkaa.
Täydellä syyllä lähettikin Goethe äidilleen tämän teoksensa erikoisen
hienoissa silkkisissä kansissa: Aja-rouva ei voinut olla tuntematta
että osa hänen omaa saksalaista sydäntään sykki tässä runoelmassa. Hän
kirjoittikin pojalleen tämän lahjan johdosta: "Teos ansaitsee niin
kauniin painoasun. Se on verraton mestariteos. Kannan sitä kaikkialla
mukanani niinkuin kissa pentujansa."
Jotenkin täydellisesti sointuukin yhteen se kuva, minkä saamme
majatalon emännästä ja Hermannin äidistä Goethen runoelmassa, sen kuvan
kanssa, minkä Aja-rouva antaa itsestään nuorelle Fritz von Steinille:
"Järjestyksen ja rauhan rakkaus ovat luonteeni huomattavimpia
piirteitä. Sen vuoksi ryhdyn suoraan asioihin käsiksi ja suoritan
vastenmielisimmän ensin. Kun kaikki on saatu järjestykseen ja
epätasainen saatu tasoitetuksi, tahdon nähdä sen, joka saattaa voittaa
minut hyväntuulisuudessa." Muotokuva lähentelee saksalaista rouva- ja
äitityyppiä, kuitenkin ehkä sillä rajoituksella, että saksalaisessa
naisessa yleensä lienee enemmän sentimentaalista liikatunteilua kuin
rouva Goethessä.
Elisabeth Textor, Goethen äiti, syntyi v. 1731 vanhasta
kunnianarvoisesta, vaikka verraten varattomasta frankfurtilaisesta
porvarisuvusta. V. 1747 valittiin hänen isänsä kaupungin korkeimmaksi
virkamieheksi, elinkautiseksi pormestariksi ja ylituomariksi. Keisari
Kaarle VII halusi hänet aateloida, mutta pormestari kieltäytyi
kunniasta, koska hän piti aateluutta ilman rikkautta vain taakkana.
Pormestarin tytär kävi tavallisen kansakoulun ja sai sitä paitsi
opetusta sukankudonnassa ja ompeluksessa. Hän ei koskaan oppinut aivan
virheetöntä oikeinkirjoitusta (mikä käy selville hänen kirjeistään),
mutta sensijaan avasi varmaan hänen lapsuutensa kansanvaltainen
kasvatus hänelle tavallista laajemmat näköalat ihmisten ja yhteiskunnan
elämään ja hävitti hänessä paljon sellaisia ennakkoluuloja, joista
ranskalaisten kotiopettajattarien kasvattamat aatelisneitoset eivät
suinkaan olleet vapaita. Kun varakkaan räätälin poika ja lakimies
Johann Caspar Goethe, joka oli hankkinut itselleen "keisarillisen
raatiherran" arvonimen, kosi Elisabethia, ylipormestarin tytärtä,
tapahtui se sentähden, että hän tulevan vaimonsa avulla pääsisi
yhteiskunnallisesti vaikuttavampaan asemaan ja virkatoimeen.
Ylipormestari Textor antoi suostumuksensa -- tyttären mielipiteen
tiedusteleminen ei kuulunut ajan patriarkaalisiin tapoihin. Elisabeth
oli naimisiin mennessään seitsemäntoistavuotias, hänen miehensä
kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi. Caspar Goetheä kuvataan ankaraksi
ja jäykäksi herraksi. Hänen suuri elämyksensä oli kolmenkymmenen vuoden
iässä suoritettu Rooman-matka, josta näkyvänä muistutuksena olivat
hänen kotinsa seiniä kolistavat kartat, kuparipiirrokset ja pienet
marmoripatsaat. Varakkaana, riippumattomana miehenä vetäytyi hän
syrjään julkisista toimista ja kulutti aikaansa m.m. sepittelemällä
italiankielellä kuvausta Roomanmatkastaan. Hänellä oli jonkun verran
soitannollisia taipumuksia, mutta hänen mielikuvituksensa oli
hedelmätön ja kuiva. Hänen iloton ja ankara luonteenlaatunsa ilmeni
perheen keskuudessa painostavana kotityranniutena, joka lienee pannut
usein nuoren rouvan synnynnäisen hyväntuulisuuden kovalle koetukselle.
Vuoden avioliiton jälkeen syntyi heidän ensimäinen lapsensa, joka sai
nimen Johann Wolfgang ja joka teki Goethen nimen yhdeksi kaikkein
tunnetuimpia nimiä maan päällä. Seuraavana vuonna syntyi tytär
Cornelia, ainoa pariskunnan lapsista, joka, paitsi Wolfgangia, jäi
elämään sivu varhaisimpien lapsuusvuosien.
Nerothan ovat aina jossakin mielessä käenpoikia lapsuutensa kodissa:
he kasvavat pian vanhempiaan suuremmiksi ja ikäänkuin vavahduttavat,
vaistomaisessa pyrkimyksessään avarampaan maailmaan, kotinsa
perustuksia ja seiniä. Nuoren Johann Wolfganginkin suhde kylmään
ja ankaraan isään tuli pian katkeraksi, melkein vihamieliseksi.
Sensijaan olivat äidin ja pojan välit mitä läheisimmät ja säilyivät
sellaisina läpi elämän. Rouva Goethe taisi mielikuvituksellaan
eläytyä jo varhain poikansa maailmaan, ottaa osaa hänen iloihinsa ja
suruihinsa ja suojella häntä isän liian ankaralta kädeltä: "Minä ja
Wolfgangini vedimme aina yhtä köyttä. Olimme molemmat nuoria. Ikäeromme
ei ollut niin suuri kuin hänen ja isän välillä." Äitinsä johdolla
perehtyi Johann Wolfgang leikkien salaisuuksiin, oppi seurapelejä
ja ennen pitkää suuren määrän käytännöllistä elämänviisautta. Äidin
mielilauseiksi mainitaan usein seuraavat kaksi, jotka epäilemättä
sivuavat läheltä sitä elämänkatsomusta, mikä ainakin miehuuden
voimakkaampaan aikaan oli keskeisintä myöskin Goethelle: "Kokemus
synnyttää toivoa" ja "Opi elääksesi, elä oppiaksesi".
Rouva Goethe joutui poikansa kautta tuttavuuteen mitä erilaisimpien
taiteellisten, kirjallisten ja ruhtinaallisten henkilöiden kanssa
ja kaikki ihastuivat säännöllisesti elämäniloiseen ja viisaaseen
frankfurtilaisrouvaan, ja satunnaista tutustumista seurasi usein
pitkä kirjevaihto. Senkin jälkeen kuin Johann Wolfgang jo oli poissa
kotoa, Weimarissa, oli rouva Goethen koti usein "maasta kattoon
asti täynnä kaunosieluja". Varsinkin tuli weimarilaisten tavaksi
tehdä pyhiinvaellusretkiä Frankfurtiin, Goethen lapsuudenkotiin.
Talon isäntä, joka muutamien vuosien väliajoilla seuranneiden
halvauskohtausten jälkeen kuoli v. 1772, oli seurassa harvasanainen
ja sulkeutunut, mutta rouva Goethellä riitti sen sijaan ystävyyttä,
vieraanvaraisuutta ja elämäniloa kaikille. Aina ritarillinen
Wieland vihki talon "Casa santaksi" (pyhäksi taloksi) ja kertoili
Weimariin palattuaan: "Aja-rouva on kaikkien naisten kuningatar."
Herttuatar Anna Amalie, Goethen ystävän ja suosijan Karl Augustin
äiti, kävi hänkin "Casa santassa" ja hänen ja rouva Goethen välille
rakentui sydämellinen, kestävä ystävyys. "Kun herttuatar saa kirjeen
Aja-rouvalta, niin ei hän muusta puhu, on kuin hänelle olisi tapahtunut
suuri onni", kirjoitti Wieland Merckille. Myöskin Karl August tutustui
rouva Goetheen. Kiitoskirjeensä käyntinsä jälkeen frankfurtilaisrouvan
kodissa alkaa hän tuttavallisilla sanoilla: "Rakas Aja äiti!" Myöskin
useat muut Goethen tuttavat puhuttelivat rouva Goetheä yksinkertaisesti
äidikseen. Preussin kuningas ja kuningatarkin osottivat suurta
huomaavaisuutta "rouva neuvosta" kohtaan, muita ruhtinaallisia
henkilöitä mainitsematta.
Useat ulkomaalaisetkin, joiden tietoisuuteen Goethen maine oli
tunkeutunut, osottivat kunnioitustaan myöskin hänen äidilleen. Heidän
joukostaan mainittakoon vain saksalaisen kulttuurin hieno tuntija,
madame de Staël, jonka kunniaksi ylhäiset frankfurtilaisrouvat panivat
toimeen suuren juhlan. Goethen äiti, joka oli pukeutunut loistavimpaan
pukuunsa, oli tilaisuutta varten ripustanut Preussin kuningattaren
lahjoittamat käädyt kaulaansa ja piteli kädessään kultarasiaa, johon
oli maalattu hänen poikansa pienoiskuva (!). Rouva Goethe tervehti
vierasta arvokkaasti ja lausui niin suurella äänellä, että se kuului
yli koko salin: _Je suis la mère de Goethe!_ (Minä olen G:n äiti.)
Epäilemättä lankeaa pieni huumorin säde tällaisessa kuvaelmassa yli
rouva Goethen frankfurtilaisen arvokkuuden. Voimme otaksua, että
ranskalainen kirjailijatar taisteli pientä hymyä vastaan niiatessaan
Aja-rouvalle.
Rouva Goethe säilytti henkisen joustavuutensa kuolemaansa saakka, joka
tapahtui 77:n vuoden iässä. Kuolinvuoteellaan antoi hän määräyksiä
hautajaiskaakun rusinoista ja siitä, mitä saattoväelle oli tarjottava.
Hän tahtoi lääkäriltään täsmälleen tietää, milloin kuolema tulisi ja
otti sen vastaan samalla tyyneydellä ja alistuvalla iloisuudella kuin
elämänsä muutkin suuret tapaukset.
Goethe on tunnetuissa muistosäkeissään sanonut perineensä äidiltään
hyvän tuulensa ja halun sepitellä satuja, mutta itse asiassa voinee
väittää hänen saaneen äidiltään vielä paljon enemmänkin: Goethen
terveessä ja avarassa persoonallisuudessa, hänen väsymättömässä
sydämessään, yhtä alttiissa iloille ja suruille, hänen nopeassa ja
vaivattomassa arvostelukyvyssään on jotain Aja-rouvan hengestä,
frankfurtilaisen raatimiehen rouvan, jota saksalaiset runoilijat,
kaunosielut ja ruhtinaat niin mielellään kutsuivat "äidikseen".
Aja-rouvan kautta pohjautuu Goethen nerous tukevasti voimakkaaseen ja
luomiskykyiseen saksalaiseen keskisäätyyn.
* * * * *
Norjalaisen kirjailijattaren Clara Tschudin teos "Goethen äiti", joka
ilmestyi viime jouluksi suomalaisena käännöksenä ja joka eräiden
toisten lähdekirjain ohella on tarjonnut ainehiston yllä oleviin
riveihin, ei tunnu joka suhteessa aivan kriitilliseltä, mutta antaa
runsaine kirjeotteineen elävän ja nähdäkseni pääasiassa oikean kuvan
esitettävästään. Kuvaus Caspar Goethestä on sensijaan yksipuolinen,
naisellisesti liioitteleva. Elävämpi aikatausta olisi varmaan myöskin
antanut kuvaukselle enemmän arvoa ja historiallista mielenkiintoa.