On sanottu, että Saksan kansa on historiansa aikana rakastanut vain
kolme kertaa: Kaarle Suurta, Lutheria ja Bismarckia. Mutta jos nykyajan
saksalaiselta kysymme, ketkä historian persoonallisuudet ovat ensi
sijassa hänen kansallisen kiintymyksensä ja ylpeytensä esineinä, saa
luullakseni keskiaikainen valloittaja-keisari useimmissa tapauksissa
unohtua ja sensijaan sukeltaa Lutherin ja Bismarckin väliin Goethen
nimi. Jos joku voisi kilpailla näiden kolmen, maansa suurimman
uskonnollisen reformaattorin, suurimman runoilijan ja suurimman
valtiomiehen kanssa kansansuosiosta, niin olisi kai se sitten vain
sotapäällikkö Hindenburg (jonka maine ei kuitenkaan vielä ole ehtinyt
saada historian pyhitystä).
Jos etsimme syytä siihen kiintymykseen ja rakkauteen, mitä Saksan kansa
tuntee näitä kolmea persoonallisuutta kohtaan, löydämme enemmän kuin
riittävän selityksen heidän elämäntyössään, joka on niin runsain määrin
tullut koko kansan hyväksi. Mutta myöskin toista tietä löydämme siihen
selityksen: nämä miehet ruumiillistuttavat henkilöllisyydessään itse
kansansielua, sen sisimpiä ominaisuuksia, tarpeita ja pyrkimyksiä.
He ovat niiden voimien verevin ja vapain ilmenemismuoto, joita
kansansielussa uinuu. Edustaen elämänsuuntaansa ja kykyjensä puolesta
eri aloja henkisessä luomistyössä on heissä samalla paljon yhteistä,
paljon sellaista, minkä jokainen vaistomaisesti tuntee -- ilman että
hän aina voi tietoisesti eritellä, mistä vaikutelma johtuu -- olevan
juuri saksalaiselle hengelle ominaista. Kansat ovat, suuresti katsoen,
itseään rakastavia Narkissoksia. Suurissa miehissä rakastavat he
itseään, omaa kuvaansa kirkastettuna ja ihannoituna.
Lutherin ja Bismarckin saksalaisuus, samoinkuin heidän keskenäinen
henkinen sukulaisuutensa, on niin ilmeinen, ettei se kaipaa
todisteluja. Heissä oli molemmissa lisäksi kansallistunne hyvin
elävä -- piirre, joka Lutheriin nähden on sitä merkittävämpi, kun
itse kansallisuus-aate nykyaikaisessa mielessä on paljon myöhempää
alkuperää. Heidän molempien rajussa, alkuvoimaisessa, vastakohtien
välillä heilahtelevassa ja pohjimmaltaan kuitenkin hallitussa
luonteessa on paljon sukulaisominaisuuksia, samoinkuin heidän
karkeissa ja voimakkaissa ulkonaisissa piirteissään. Bismarck
eli nuoruudessaan samantapaisen uskonnollisen murroskauden kuin
Lutherkin, vaikka sen käytännölliset tulokset muodostuivat toisiksi.
Molemmat olivat häikäilemättömiä ajaessaan asiaansa, mutta vain
määrättyyn pisteeseen saakka. Heissä ei ollut mitään hurmahenkistä.
Rajoittamisen ja järjestämisen tarve oli heissä yhtä kehittynyt kuin
kyky avata ajatukselle ja käytännölle uusia aloja. Ja lopuksi oli
heissä tosiasiain, realiteettien taju, nerollisuuden ehkä merkillisin
tunnus, erinomaisen voimakas. Heidän vaistonsa ja ajatuksensa toimi
ihmeteltävällä selkeydellä ja notkeudella, heidän minuuttinsa, tuntinsa
ja päivänsä olivat henkisesti hedelmällisemmät kuin tavallisilla
ihmisillä kuukaudet ja vuodet. Heissä eli molemmissa nuoren kansan
väsymätön luomisvoima ja aina uudistuva, ehtymätön tuoreus --
Lutherissa sentään vieläkin raikkaampana ja alkuperäisempänä kuin
Bismarckissa (joka hengen suuruudessa ei luonnollisesti kohoa Lutherin,
renessanssineron, tasoille).
Pinnallisesti katsoen voi Goethe tuntua vieraalta ja kaukaiselta
verrattuna Lutheriin ja Bismarckiin. Hänen nimeltään puuttuu molempien
viimemainittujen leveää kansanomaisuutta, hänen elämäntyönsä oli
ylimyksellisempi luonteeltaan ja se on välittömästi tullut vain
rajoitetumman kansanosan omaisuudeksi. Voisi ehkä erehtyä uskomaan,
että Goethe on Saksan kansanhengelle vain panashi, kunniatöyhtö,
kun Luther ja Bismarck ovat aseita, työn ja taistelun aseita, sen
käsissä. Sellainen käsitys olisi harhaanjohtava: Goethe elää yhä ja
tulee elämään toimivana tekijänä Saksan hengenelämässä, täydentäen
Lutheria ja Bismarckia, persoonallisuuden monisäikeisessä kehityksessä
heitä kumpaakin rikkaampana. Omistaen luonteessaan paljon vähemmän
ulospäin kääntyvää aktiivisuutta kuin Luther ja Bismarck, ei hänen
yhteiskunnallista vaikutustaan luonnollisesti voi heihin verrata,
mutta sensijaan on hän välillisesti, omassa henkilöllisyydessään,
antanut saksalaisille esikuvan, jonka merkitys ulottuu varmaan vielä
kauas tulevaisuuteen. Goethessähän saksalaiset omistavat rikkaimman,
monipuolisimman neron, mitä renessanssin-jälkeinen maailmanhistoria
tuntee. Vaikkakin kaikki ohjelmallinen saksalaisuus oli hänelle
täysin vierasta, jopa siinä määrin, että häntä on voitu syyttää
suorastaan epäisänmaallisuudesta, on hän kuitenkin rotunsa ja kansansa
täysverinen edustaja, Lutherin ja Bismarckin heimolainen. Kosketus- ja
vertauskohdat hänen ja m.m. Lutherin välillä eivät kenties ole niinkään
vähäiset kuin ensi silmäyksellä uskoisi.
Harvoin luullakseni muistetaan, että Luther esiintyy henkilönä yhdessä
Goethen näytelmistä -- "Götz von Berlichingenissä". Hän esiintyy tosin
puolittain inkognito, "veli Martinin" nimellä, mutta ei tarvitse kuulla
muuta kuin pari hänen vuorosanoistaan, ennenkuin ymmärtää, että se
Martin, jota tässä tarkoitetaan, on kuuluisin niistä miehistä, jotka
ovat tätä nimeä kantaneet. (Lutherin ja Berlichingenin elämänajat
sattuvat sitäpaitsi yhteen.) Veli Martinilla ei ole suurta sijaa
näytelmässä, mutta hänen vuorokeskustelunsa draaman päähenkilön
kanssa ensi näytöksessä valaisee sekä nuoren Goethen sankaria että
Lutheria sellaisena kuin tekijä on hänet käsittänyt. Se kuva, mikä
näytelmässä annetaan luostariveli Martinista, omistaa nähtävästi
tekijän täyden myötätunnon samoinkuin Götzinkin. Koko näytelmä, jonka
tapaukset ovat sovitetut uskonpuhdistuksen aikoihin, onkin hengeltään
selvästi protestanttinen. Kuvaavia ovat tässä suhteessa m.m. seuraavat
Martti-munkin sanat -- sanat, joiden elämää-myöntävässä hengessä sekä
Luther että Goethe tapaavat toisensa: "Minusta ei mikään ole vaikeampaa
kuin etten saa olla ihminen. Köyhyys, pidättyväisyys, tottelevaisuus --
nuo kolme munkkilupausta, joista jokainen erikseen on luonnon edessä
kestämätön, ovat yhdessä sietämättömät." Vielä etemmäksi lentävät
Martti-munkin maalliset toivomukset: "Suokoon Jumala, että hartiani
olisivat kyllin voimakkaat kantamaan haarniskaa ja käsivarteni kyllin
luja syöksemään vihollisen hevosen seljästä!"
Goethe oli kirjoittaessaan "Berlichingenin" 24-vuotias. Senjälkeen emme
tietääkseni tapaa, emme ainakaan millään huomattavammalla sijalla,
Lutherin nimeä Goethen teoksissa tai hänen elämäkerrassaan, ennenkuin
vasta Goethen keskusteluissa Eckermannin kanssa, siis runoilijan
vanhuudessa. Kerran vertailee Goethe nuorelle puhetoverilleen m.m.
Lutherin uskonpuhdistustyötä siihen, mitä hän, Goethe, oli tehnyt
oikaistessaan Newtonin valo-teorioja ja hän vetoaa jälkipolven
tuomioon. (Jälkipolven tuomio on langennut toisin kuin Goethe
edellytti: Newton oli oikeassa, Goethe väärässä!) Paljon huomattavampaa
on pari muuta keskustelua, joissa Goethe puhuu Lutherista. Kerran
hän lausuu m.m.: "Luther oli merkillinen nero, hän on vaikuttanut
jo läpi aikojen ja mahdotonta on aavistaa sitä kaukaista päivää
tulevaisuudessa, vuosisatojen takana, jolloin hän lakkaa olemasta
produktiivinen, tuottava." Vielä huomattavampi on seuraava Goethen
lausunto, jota nyt, Luther-juhlan aikana, sopii muistella: "Emme
lainkaan tiedä, mistä kaikesta meidän on kiittäminen Lutheria ja
uskonpuhdistusta. Olemme päässeet vapaiksi henkisen vajavaisuuden
kahleista, meille on sivistyksemme kehittyessä tullut mahdolliseksi
tunkeutua takaisin lähteelle ja käsittää kristinuskoa sen täydessä
puhtaudessa. Meillä on jälleen rohkeutta seisoa lujasti maakamaralla ja
nauttia Jumalan suomasta ihmisluonnosta. Edistyköön henkinen kulttuuri
yhä edelleen, juurtukoot luonnontieteet yhä syvemmälle, laajetkoon
ihmishenki kuinka paljon hyvänsä, milloinkaan ei se ole pääsevä
kristinuskon ylevyyden ja siveellisen kulttuurin yläpuolelle sellaisena
kuin se loistaa meitä vastaan evankelioissa. -- -- Ja mitä pitemmälle
me protestantit pääsemme jalossa kehityksessä, sitä nopeammin seuraavat
katolilaiset perässämme." Huomattavaa tässä lausunnossa m.m. on, että
Goethe, joka yleensä pysyttäytyi kaikkien kirkollisten tunnustusten
ulkopuolella, on käyttänyt sanontatapaa "me protestantit". Tämä ei ole
suinkaan sattuma, Goethe oli epäilemättä protestantti myöskin muussa
mielessä kuin siinä, että hän oli lutherilaisen seurakunnan jäsen.
Luther ja Goethe muistuttavat suuresti toisiaan siinä
hellittömättömyydessä, millä he pitävät kiinni totuudesta, omasta
totuudestaan. Lutherin vei tämä tinkimättömyys taisteluun vallitsevaa
uskonnollista käsitystä ja paavillista kirkkoa vastaan, Goethen se
johti sisäänpäin, itseensä, omaan yksilöllisyyteensä, löytämään oman
tiensä, omat askeleensa maailmassa. Luther on epäilemättä jäykempää
ja kovempaa ainesta kuin Goethe, hänessä on enemmän taistelijaa
ja sankaria, hänessä on myöskin kieltämättä jäljellä suuri määrä
keskiaikaista luostariveljeä, huolimatta siitä, että hän kielsi
munkkilaitoksen. Goethe ei ollut mikään sankari sanan tavallisessa
merkityksessä -- sekä paholainen että paavi saivat hänen puolestaan
olla rauhassa. Kristinuskon ja vielä Lutherinkin jyrkkä siveellinen
dualismi oli hänessä lieventynyt ja vaimentunut. Hän ei uskonut
ehdottomaan hyvään eikä ehdottomaan pahaan. Hän uskoi inhimillisyyteen,
jossa hän, panteisti, samalla näki jotain jumalallista. Ne vuosisadat,
jotka erottavat Lutherin ja Goethen, ovat antaneet jälkimäiselle jo
itsessään kehittyneemmän ja vapaamman perinnön. Inhimillisyys taimi
Goethen elämäntyössä useammalla sirkkalehdellä ja sen kukinta ja
hedelmä tuli myöskin loistavammaksi ja rikkaammaksi. Mutta jos koetamme
katsoa historiallisesti Lutheria ja Goethea, ottaen siis huomioon
sen perinnön, minkä kumpikin oli aikakaudeltansa saanut, kasvaa
uskonpuhdistajan hahmo epäilemättä suuremmaksi, jättimäisemmäksi kuin
runoilijan.
Yhdellä alalla sivuavat heidän tiensä toisiaan hyvin läheltä:
kielellisessä luomistyössä. Lutherhan vaikutti raamatunkäännöksellään
ratkaisevasti nykyisen saksalaisen kirjakielen syntymiseen. Pysytellen
lähellä kansankieltä, lainasi hän samalla omasta persoonallisuudestaan,
omasta mielikuvituksestaan ilmaisukeinoilleen mehua ja voimaa. Niin
elää tämän thüringeniläisen vuorityömiehen pojan hiukan karkea, mutta
miehinen ja voimakas henki koko Saksan kirjakielen, hengellisen ja
maailmallisen, valtavalla alueella. Mutta myöskin Goethe painoi, kolme
vuosisataa myöhemmin, lähtemättömän leimansa saksankieleen ja sen
kuvallisiin ja rytmillisiin ilmaisukeinoihin. Sivuten hänkin muutamina
kausinaan läheltä kansan ilmaisutapoja, etenkin kansanlaulua, antoi hän
omasta yksilöllisyydestään saksalaiselle kielenkäytölle siihen saakka
saavuttamattoman älyllisen ilmehikkyyden ja tunteellisen herkkyyden.
Molemmissa, Lutherissa ja Goethessä, elää Saksan kansansielu tuoreinta
ja syvällisintä elämäänsä, he ovat siveellisesti voimakkain ja
älyllisesti korkein ilmaisumuoto tuon kansan hengestä, joka näköään
sulkee itseensä niin paljon vastakkaisia piirteitä, käsitteellisen
ajattelun syvyyden ja käytännöllisen tarmon, runouden ja proosan,
taipuvaisuuden ja kömpelyyden, hienouden ja karkeuden, tuon
kansan, joka tällä hetkellä, valmistautuessaan viettämään suuren
uskonpuhdistajansa juhlaa, taistelee voitollisesti puolta maailmaa
vastaan.