Ruotsalaisen tri John Landquistin "sielutieteellinen ja
kirjallishistoriallinen tutkimus" Gustaf Frödingistä, viimeisten
vuosikymmenien enimmän luetusta lyyrikosta pohjoismaissa, kuuluu
sisältönsä puolesta kaikkein painavimpiin teoksiin mitä joulun aikoihin
saapui kirjakauppoihimme Pohjanlahden takaa. [John Landquist: Gustaf
Fröding. Albert Bonnier, Stockholm, 1916.] Kirja on omiaan herättämään
meilläkin mielenkiintoa, ei ainoastaan Frödingin takia, joka kuten
tunnettu on saavuttanut Suomessa niin suuren suosion että jo kaksi
valikoimaa hänen runoistaan on käännetty kielellemme, vaan myöskin ja
ehkä etupäässä siitä syystä, että tämä teos tuntuu psykoloogisessa
erittelyssään tavanneen eräitä hermosolmuja, jotka usein värähtävät
elinvoimaisen lyyrillisen runouden alla.
Gustaf Fröding kuoli puoli vuosikymmentä sitten noin viidenkymmenen
vuotiaana, mutta jo kauan sitä ennen oli vaikea hermotauti tai
oikeammin mielisairaus eristänyt hänet ihmisistä ja aktiivisesta,
toimivasta elämästä. Hänen sairautensa juuret ulottuvat kauas
taaksepäin ajassa, ehkä runoilijan lapsuuteen saakka, mutta taudistaan
huolimatta oli hän tuottelias kuolemaansa asti, pitempiä tai lyhempiä
väliaikoja lukuunottamatta, jolloin hänen henkiset kykynsä olivat
pahimmin lamassa. Vielä muutamia kuukausia ennen kuolemaansa, siis
vuosikausien sielullisten pakkotilojen jälkeen, kirjoitti hän yhden
ihanimpia runojaan. Fröding hermosairaalan avuttomana potilaana,
tämä elämän ja rakkauden apollooninen laulaja, tämä kirkasälyinen
oppositsionimies, tämä kielen verraton taituri synkkien pakkotilojen
ahdistamana, "pahan hengen riivaamana" ja kuunnellen olemattomia
ääniä hiljaisuudessa -- vastakohta tuntuu ensi hetkessä todella
hämmästyttävän suurelta. Vaistomaisesti nousee huulille kysymys:
missä ovat taudin merkit tässä sädehtivässä lyriikassa? voiko se
mikä on juureltaan ja ytimeltään sairas kantaa terveen hedelmän?
onko tämä runous syntynyt mielisairauden inspiroimana vai onko se
syntynyt taudin uhallakin, taistelussa sitä vastaan? mitä mittaa,
mitä arvosteluperustetta on meillä enää terveydelle ja sairaudelle
taiteessa, kun se mikä tuntuu yleispätevimmältä, elinvoimaisimmalta
ja kirkkaimmalta pohjautuu epänormaaleihin sieluntiloihin, on imenyt
tenhonsa kärsimyksistä ja varjoista?
Näihin ja samantapaisiin kysymyksiin etsii Landquist
kirjassaan vastausta. Hänen teoksensa ei ole mikään tavallinen
runoilijaelämäkerta, vaan sarja sielutieteellisiä esseitä, joissa
tekijä koettaa eri puolilta lähestyä sitä mikä Frödingin runoudessa
ja persoonallisuudessa tuntuu keskeisimmältä ja oleellisimmalta.
Lähtien muutamista helposti havaittavista erikoisuuksista hänen
mielle- ja tunne-elämässään tunkee Landquist kieltämättä usein
sangen pitkälle niihin mieskohtaisiin elämyksiin -- todellisiin tai
kuviteltuihin --, jotka antavat Frödingin runoille niiden psykologian
ja värin. Yhden käytännöllisen kokemuksen saamme jo päällisin
puolin seuratessamme Landquistin menettelytapaa, kokemuksen, jota
meilläkin sopii kirjallisuus- ja taidetuomareille suositella: me
opimme hänen esitystään seuratessamme näkemään, miten varovaisesti
on sellaisia arvoja kuin "terveys" ja "sairaus" taidearvostelussa
käsiteltävä, jollemme tahdo tiilikivellä tappaa kärpästä lähimmäisemme
päälaelta, käyttääksemme Kierkegaardin kuvaa. Sairaus ja terveys
taiteessa ovat liian yhdistettyjä, monimutkaisia käsitteitä, jottei
porvarillisesti hyvinravittu, normaalinen keskinkertaisuus, käyttäen
itseään mittapuuna, helposti niitä pidellessään joutuisi ylivoimaisten
tehtävien eteen. Viimeistä sanaa ei henkisen kulttuurin terveys-arvoa
mitatessa ole luonnollisesti myönnettävä lääkärillekään, joskin hän
osaltaan voi usein valaista ja selittää monta tähän alaan kuuluvaa
erikoiskysymystä. Kuinka pitkälle yksipuolinen lääkärinäkökanta
voi viedä henkisiä ilmiöitä arvostellessa, sitä osottaa m.m. erään
müncheniläisen aesculapiuksen tutkielma, jossa vetoamalla Otto
Weiningerin sydämentykytyskohtauksiin ja muihin siihen verrattaviin
taudinoireihin todistettiin Weiningerin koko tuotannolla olevan
merkitystä vain hullujenhoidon alaan kuuluvana tapauksena! Yhtä
hullunkurinen on toiselta puolen kieltämättä pitkätukkaisten
jälki-nietzscheläisten romantinen lapsenusko, että tie nerollisuuteen
on sama kuin hulluuteen ja että välttämätön valtakirja niinkutsuttuun
taiteilijamaailmaan on kyky voida osottaa itsessään ainakin jotakin
eriskummaista, jollei muuta niin luonnonvastaisia paheita tai
teeskenneltyjä intohimoja. Molemmista näistä yksipuolisuuksista on
ruotsalainen tutkija pysynyt täydelleen vapaana. Hänen selityskokeensa
eivät perustu minkäänlaisille teoreettisille ennakko-otaksumisille, hän
ei liioittele taudin merkitystä Frödingin runouden syntymähistoriassa
eikä myöskään poleemisessa mielessä koeta eristää Frödingin tuotantoa
niistä sieluntiloista, joita runoilija tautinsa aikana koki.
Sattuvasti osottaa Landquist, ettei hän asettamalla Frödingin
runouden yhteyteen hänen mielisairautensa kanssa suinkaan vähennä
Frödingin lyriikan arvoa tai sen yleispätevyyttä. "Käsityksemme
mukaan on nim. Frödingin runous olennaisimmalta osaltaan ilmaus
hänen _terveen_ minänsä taistelusta sairautta vastaan. Kärsimys on
opettanut häntä kunnioittamaan ja esittämään hyvän ja terveen elämän
ihannetta. -- Mutta silloinkaan, kun Fröding tulkitsee enemmän
tai vähemmän sairaita elämyksiä, ei hänen runonsa ole menettänyt
pätevyyttään eikä kykyä temmata meitä mukaansa. Sielullisesti sairaat
henkinet tilat, ainakin senlaatuiset, keveämmät, joita pääasiassa
kohtaamme Frödingin runoissa, tai taistelut sairaita mielialoja
vastaan, eivät ole muuta kuin suurennusta normaalisen sielunelämän
kokemuksista." Ja toisessa yhteydessä sanoo tekijä: "Ei ole yksinomaan
etu tässä kärsimysten maailmassa olla henkisesti ja ruumiillisesti
liian terve. Terveys tuntee vain itsensä, mutta sairaus tuntee
sekä sairauden että terveyden. Terveys on usein pelkurimainen: se
pakenee kärsimystä ja kieltää myötätuntonsa. Terveys on itsekäs:
se sulkee itsetyytyväisyydessään silmänsä, se täyttää itsensä
itsellään, omilla iloillaan ja toiveillaan. -- -- Raskasmielisyyden
leimaamalla elämänkatsomuksella on paremmat edellytykset löytää totuus
olemassaolossa. Raskasmielisyys ei väisty elämän tieltä, vaan pitää
tarkasti silmällä elämän katoavaisuutta, tuskaa ja puutteellisuutta.
Raskasmielisyys pitää kirjaa elämän hukkaanmenneistä mahdollisuuksista
ja kätkee uskolliseen muistiinsa kaiken ihanan, joka on kadonnut."
Ainoastaan hyvin harvoin, julkaistuista runoista ehkä vain parissa
kolmessa, voi huomata, että tauti on heikontanut tai väärentänyt
runoilijan arvostelukykyä. Sensijaan on se luonnollisesti vaikuttanut
määräävästi hänen tunne- ja mielikuva-elämänsä suuntaan ja väriin.
Se teki hänestä "muukalaisen elämässä", kehitti sairaalloisen herkän
oman-syyllisyyden tunteen ja kasvatti ennen kaikkea hänessä rikkaan,
erinomaisen monivivahteisen unielämän, missä hän löysi korvausta
sille todellisuudelle, joka oli häneltä kielletty. Ensimäisiä
niistä maailmoilta, joiden lumoihin hänen mielikuvituksensa joutui,
olivat Walter Scottin ritari- ja linnanherra-romantiikka sekä
"Tuhannen ja yhden yön" itämaalaiset seikkailutarinat. Myöskin
Vanhan Testamentin aihepiiriin oli hän jo varhain perehtynyt ja
siltä pohjalta runoili hän, kuten tunnettua, muutamia vakavimmista,
suurpiirteisimmistä runoistaan. Kun hän antaa mielikuvitukselleen
vallan, vapautuu runoilija-potilaassa kaikki mikä hänessä on kovaa,
miehekästä ja hallitsevaa ja sellaisina hetkinä pukeutuu hänen
toteuttamaton elämänkaipuunsa Simsonin, Salomon, Cellinin, kuningas
Erikin, sultaanin tai muinaisajan Jarlien hahmoon. Hänen hieno
sivistyksensä ja herkkä vastaanotto-kykynsä sallii hänen kokonaan
eläytyä vieraihin kulttuureihin, hän on yhtälailla kotonaan sulttaanin
hovissa ja englantilaisessa ylimys-linnassa kuin vermlantilaisessa
talonpoikaistuvassa. Hänen unensa avaa hänelle loppumattomia
mahdollisuuksia. Se irroittaa hänet hänen taudistaan, tekee hänet
vapaaksi, objektiiviseksi, antaa hänelle leikkivän huumorin, miehekkään
myötätunnon lähimmäisiä kohtaan ja filosoofisen kaukonäköisyyden. Kun
Strindberg kosti sen mistä hän sisimmässään tunsi jääneensä osattomaksi
elämän harhakuvan kylmäverisellä paljastuksella, milloin hän ei
kostanut anatemahuudoilla ja häväistysromaaneilla, niin kosti Fröding
valloittamalla mielikuvituksessa, runon näyissä, monikertaisesti sen,
mitä ei todellisuus ollut hänelle suonut.
Paljon jää tietysti niin yhdistetyssä persoonallisuudessa ja runoudessa
kuin Frödingin tutkimukselta selittämättä. Minkätähden toisen samaa
tautia potevan mielialat ja ajatusyhtymät jäävät voimattomiksi,
sisäistä yhteyttä vailla oleviksi houreiksi tai pukeutuvat, niinkuin
sairaalain päiväkirjat usein voivat osottaa, ajatuksettomiksi rytmi-
ja riimileikeiksi -- ja minkätähden juuri Frödingin tauti salli
potilaan kerätä sairaat mielialansa ja tunnelmansa kristallikirkkaaksi,
loogilliseksi, rohkeilla ja rikkailla soinnuillaan hiveleväksi
runoksi? Minkätähden Frödingin onnistui säilyttää tautinsakin keskellä
sisimpänsä koskemattomana, saavuttamattomana, niin että hänen runonsa
suurimmalta osaltaan vaikuttaa raittiilta ja terveeltä? Joka näihin
kysymyksiin voisi vastata, hän olisi ratkaissut yhden taiteellisen
luomispsykologian vaikeimpia ongelmia.
Joka kohdassa ei ruotsalaisen tutkijan todistelu tunnu aivan yhtä
vakuuttavalta. Kun hän koettaa riistää Frödingin erinomaisen
kehittyneeltä syyllisyyden-tunteelta kaiken todellisen aiheen,
on hän varmaan mennyt liian pitkälle -- tehden sen kenties
halussaan polemisoida Fredrik Böökiä vastaan, joka muistaakseni on
puolustanut aivan päinvastaista olettamusta. Syventyessään Frödingin
mielikuvamaailmaan ja koettaessaan sen avulla selittää runoilijan
erikoisuutta, unohtaa hän liiaksi mikä alkuperäinen, perustusta
laskeva merkitys rytmillä on runoudessa ja varsinkin sellaisessa kuin
Frödingin, joka tuntuu juuri poljennollaan ja soinnuillaan laulavan
itsensä lukijan muistiin. Kun Fröding esim. kertoo houreissaan
kuullessaan Benvenuto Cellinin bassoäänen lausuvan sanat "några
ussla maravedi", niin ei ole uskottavaa, että niinkään suuressa
määrässä näiden sanojen aineellinen sisältö on inspiroinut runoilijaa
"Benvenuton kostoon" kuin niihin sisältyvä ylpeä, uhitteleva rytmiaines.
Yleensä on sanottava, että Frödingin runoilijahahmo kasvaa ehkä
entistäkin suuremmaksi Landquistin kuvauksessa, kun sen inhimillinen
tausta, tuskan, kärsimysten ja taistelujen tausta, nyt alkaa
piirtyä eteemme. Ruotsalainen tutkija lausuu kirjassaan rohkean
väitteen että "henkinen kulttuuri on pääasiassa onnettomien työtä"
ja että "poissuljetut ja heikot ovat ajatelleet ihmiskunnan suuret
ajatukset." Olisi vaarallista vaatia näille väitteille yleistä
pätevyyttä, mutta kieltämättä sisältävät ne paljon totuutta. Esteet,
vastoinkäymiset aineellisessa maailmassa ovat usein ulkonaisena aiheena
valloitusretkiin hengen maailmassa. Niin antoi Gustaf Frödingillekin
hänen muukalaisuutensa ihmiselämässä, hänen kärsimyksensä ja tautinsa
hänen ajatuksilleen ja mielikuvilleen niiden lyyrillisen nousun.
Hänen runonsa kohoaa taudin ja kärsimyksen yli saavuttamattomana
mieskohtaiselle tuskalle. Se on se voittosaalis, jonka runoilija
tempasi kohtalolta taistellessaan sen pimeiden voimien kanssa.