Lähinnä Nobel-palkintoa, on kuolema, kuten tunnettu, se huomionosoitus,
joka helpoimmin tuo runoilijanimen ihmisten huulille.
Verhaeren ei koskaan päässyt Nobel-palkintoon saakka, vaikka hän kyllä
useamman kerran lienee ollut ehdokkaana, mutta hänen kuollessaan,
viime vuodenvaihteessa, tiesi koko Europpa, että se oli menettänyt
yhden suurimmista runoilijoistaan, ehkäpä ajankohtansa voimakkaimman,
alkuperäisimmän lyyrikon.
Mikä oli tämän belgialaisen runoilijan erikoisuus -- hänen nimeäänhän
ympäröi jo hänen eläessään eräänlainen vaarallisen houkutteleva,
joskaan ei riidaton kunniakehä, niinkuin usein niiden nimiä, jotka
tuovat jotain uutta maailmaan?
Eräs hänen maanmiehistään antoi hänestä aikoinaan sen mainesanan,
että hän oli se runoilija, joka "käsitteli" lauluissaan laivoja,
rautateitä, sähkölennätintä ja telefoonia. Tämä, tuskin aivan
ystävällisessä mielessä lausuttu karakteristiikka pitää paikkansa,
jos siihen lisäämme, etteivät Verhaerenin runolle olleet vieraita
myöskään idyllisessä rauhassa nukkuvat maalaiskylät, jotka heräävät
valppaiden kukkojen kieuntaan, työteliäät, asfalttituoksuiset
suurkaupungit, hiljaiset ja hartaat munkkiluostarit, iloiset markkinat
eli kermessit ja flaamilaispoikien lemmenseikkailut. Niinkuin vain
kotiseutunsa vanhat maalarit oli Verhaeren perehtynyt elämän koko
kirjavaan vilinään, hänen runoutensa on mitä parhain todistus hänen
itsetunnustuksensa vilpittömyydestä, kun hän sanoo, että hänen,
elääkseen sopusoinnussa sydämensä kanssa, täytyy ihailla _kaikkea_.
Jokapäiväisimmätkin ja näennäisesti mitä proosallisimmat ilmiöt:
lakeuden halki viiltävä juna, hyvinvoivan flaamilaistalon kellari
maitoruukkuineen ja laesta riippuvine siankinkkuineen, sammalta
ja köynnöstä kasvavat vanhat jyväaitat ja myllyt, belgialaiskylän
karjatalous lehmineen päivineen -- kaikki muuttuu juhlaksi hänen
silmissään, kaikki on hänelle yhtä rakasta ja kaunista. Elämän näky
hänen ympärillään vangitsee kaikki hänen aistinsa, se on hänelle aina
tuore ja uusi niinkuin lapselle, joka alinomaa löytää uutta ihmettelyn
aihetta. Hän on Teniersin, Doun, Jan Steenin -- myöskin Rubensin
-- täysverinen jälkeläinen. Jos nämä vanhat flaamilaiset mestarit
olivat maalatessaan toisinaan myöskin runoilijoita, niin on Verhaeren
sensijaan runoillessaan usein, ehkäpä useimmiten myöskin maalari. Hänen
säkeensä luovat tavallisesti mitä yksityiskohtaisimmalla realismilla
nähtyjä, havainnollisia kuvia, toisinaan suorastaan hekumoiden väreissä.
Mutta myöskin henkisen työn ja toiminnan aloille retkeilee tämän
runoilijan mielikuvitus. Hän ylistää ajattelijoita, "jotka ampuvat
hopeisia nuoliaan probleemien korkeampiakin huippuja kohti", ja
runoilijoita, "joiden ruumiissa sykähtelee vielä, niinkuin ihmiskunnan
alkuaikoina, kaikkeuden rytmi". Vanhat maalarimestarit terveine ja
voimakkaasti aistillisine elämänihanteineen ovat niinikään usein
hänen juhlivien säkeidensä esineinä. Kerta toisensa jälkeen palaa
hän kuvailemaan heidän taiteensa voimaa ja heidän patriarkaalisia
elämäntapojaan, unohtamatta heidän vaimojaan, joista hän sanoo
värikkääseen tapaansa, että he olivat "punaisia verestä ja
valkeita lihavuudesta." Hän ylistää luovaa henkeä ja hedelmällistä
aistillisuutta ja hän muistelee kaihomielellä renessanssin kuumaverisiä
naisia, jotka eivät tunteneet rakkautta roskakirjallisuudesta ja joille
_Venus de colportage_ oli vieras jumaluus.
Puhdasta, persoonallista lyriikkaa siinä mielessä kuin tämä sana
tavallisesti käsitetään germaanisissa maissa ja meillä, ei Verhaerenin
runous yleensä paljoakaan sisällä. Ulkopuolinen todellisuus ottaa hänen
runoudessaan niin suuren tilan, elää niin värikkäänä ja äänekkäänä
hänen säkeissään, että se tuntuu usein ikäänkuin tukahduttavan
lyyrillisemmän, yksilöllisemmän runosuonen. Tämä realisen elämän
ylivalta Verhaerenin runoudessa ei halveksi mitään aiheita, kaikki
on sille samassa määrässä mielenkiintoista, ja voineepa sanoa, että
Verhaeren on tavallaan laajentanut lyriikan piiriä, tuomalla siihen
realistisia sanoja ja käsitteitä, joita vain harvoin tapaa edes
Zolan romaanien uskalletuimmilta sivuilta. Saattaapa hän käsitellä
virheettömässä sonettimuodossa kaikkein epärunollisimman kotikarjan
ulkonaista muotoa ja sisäisiä elämyksiä. Petrarca kääntyisi haudassaan,
jos hän tietäisi mihin tarkoituksiin hänen flaamilainen virkaveljensä
käyttää sitä runomuotoa, jonka avulla hän kerran teki Lauransa
kuolemattomaksi. Kieltämätöntä onkin, että Verhaerenin aiheet usein,
varsinkin alkuaikoina, jolloin hän runsaammin käytti akateemisia
runomittoja, viiltävät sitä muotoa vastaan, johon ne ovat valetut.
Myöhemmin on Verhaeren yhä suuremmassa määrin alkanut viljellä vapaita,
vaikkakin loppusoinnullisia, mittoja, jotka tuntuvat paljon paremmin
sopivan hänen perin uudenaikaiselle runottarelleen.
Mutta vaikka maalauksellinen aines onkin näin vallitsevana Verhaerenin
runoudessa, puhuu siitä kuitenkin aina yhtenäinen filosoofinen
maailmankatsomus. Verhaeren tunnustaa panteismia, runoilijain uskoa.
Ulkonainen esineellisyys kuvataan hänen säkeissään niin tulisella
voimalla, että se muuttuu läpinäkyväksi, muuttuu vertauskuvaksi,
paljastaa takanaan elämän ikuisen voiman, jumaluuden, joka
etsii itselleen tuhansia muotoja, mutta aina on sama, esiintyen
ruohonkorressa, joka kevätsateessa nostaa virkistynyttä varttaan,
tähdissä, jotka kulkevat määrättyjä ratojaan avaruuden hiljaisuudessa,
yhtä hyvin kuin paimentytössä, joka aamu-unisena nukahtaa suuren puun
alle, turvaten luonnon äidinhelmaan, hyönteisten kerääntyessä, hänen
ruumiinsa lämmön houkuttelemina, hänen kasvoilleen ja hänen paljaille
jaloilleen. Luonto ja kulttuuri ovat yhtä Verhaerenin runoudessa,
molemmissa näkee hän jumaluuden jäljet. Hänen oma minuutensa ikäänkuin
hukkuu hänen katsomuksensa hartauteen ja suuruuteen. Ehkäpä keskeisin
ajatus hänen runoudessaan on se, mikä monella tavalla toistuu hänen
filosoofisimmassa kokoelmassaan "La multiple Splendeur" (Monenkertainen
kirkkaus, v:lta 1906): "En voi enää erottaa maailmaa itsestäni."
Uusimmalla ajalla, meidän ajallamme, on ollut hienompia ja herkempiä
lyyrikoita kuin Verhaeren, on ollut persoonallisempia ja syvempiä,
mutta ei varmaan ketään, joka olisi samalla rakastajan intohimolla kuin
hän syleillyt hetken monikirjavaa elämää. Niinkuin vain harva runoilija
on hän perehtynyt ihmislasten arkiseen askarteluun maan kamaralla ja
laulanut hurmaantunein sanoin kaikkea sitä ihanaa, mitä elämä tarjoo
jokaiselle hänen matkallaan kehdon ja haudan välillä. Niinkuin vain
Alankomaan vanhat mestarit on hän osannut tehdä meille rakkaaksi meidän
ympäristömme ja koko avaran maanpinnan, meidän suuren kotimme.
Kas tässä pieni näyte runokokoelmasta "Toute la Flandre" (Koko
Flanderi, v:lta 1911):
Kevään valveutuminen.
Jo kiekuu kukko kaula ojonaan
ja häärii kanatarha herääväinen
ja auringossa harhaa mettiäinen
ja etsii, ennen aikaa, kukkiaan.
Pois maille Pohjan korppi hankkien
nyt huutaa jäähyväiset käheästi.
Mut Flander toukotöihin kiihkeästi
käy kylväin alla ilmain sinisten.
Ja apila ja vehnä vakoihin
kuin kultahiekka vierii verkallensa,
ja kiuru, toivon lintu, lauluinensa
se vastaa toukoväen toiveihin.
Ens kerran jälkeen kolkon talvisään
taas karjat laitumille samoilevat,
kuin hullut vasikat ne kisailevat
päin kenttiä ja puita töytäissään.
On nousseet kyyhkylinnut lentohon.
Kuin on niiden siivet välkkyväiset!
Maan pinta, ilma elon-täyteläiset
on sateesta ja armost' auringon.
Myöskin romanttisempia sointuja helähtää silloin tällöin Verhaerenin
lyyrasta. Seuraava pieni runo sikermästä "Muutamia kylälauluja"
(v:lta 1913) muistuttaa pohjoismaista kansanromanssia tai Heinen
kaihomielisimpiä pieniä rakkausrunoja.
Kaksi kuninkaanlasta.
Oli kaksi lasta kuninkaan,
vesi eroitti heidät toisistaan,
vesi syvä, ja silta ainoinen
niin oli hämärän kaukainen.
He lempivät. Miksi? Siksi vaan
vesi ett' oli syvänä uomassaan
ja että he sillan ainoan
ties olevan äärillä maailman.
Verhaerenin viimeinen kokoelma "Sodan punaiset siivet", _Les Ailes
rouges de la Guerre_, jonka nimi kyllin selvään ilmaisee kirjan
sisällön ja aiheen, on paras, voimakkain, persoonallisin maailmansodan
inspiroima kaunokirjallinen teos, jonka allekirjoittanut on lukenut.
Sodan tuska ja kauhu, kuoleman hävitys ja suuruus on siinä eletty niin
pelottavalla voimalla kuten vain se voi elää, joka, niinkuin Verhaeren,
on rakastanut elämän turvallista askartelua, toimeliasta luovaa työtä,
maalaistalojen patriarkaalista rauhaa ja suurkaupunkien kiivasta
kamppailua edistystä kohti, voittoon luonnonvoimien yli. On jotain
samalla kertaa traagillista ja voitollista säkeissä, joilla Verhaeren
tunnustaa uskonsa ihmisajatukseen keskellä hävityksen kauhistusta ja
aseiden raatelua. Hänen runonsa ei ole edes synkimpänä tuskan hetkenä
menettänyt kykyään nähdä suuresti, nähdä myöskin hetken yli. Hänen
säkeidensä lyyrillinen lämpö ja voima on pysynyt ehtymättömänä, siitä
huolimatta, että historian hetki on niin väkivaltaisella tavalla lyönyt
rikki hänen vanhan soittimensa ja tehnyt hänestä, hedelmällisyyden,
elämänilon, työn laulajasta sodan kärsimysten runoilijan. Niinkuin
Arnold von Winkelried, Sveitsin mies, tuntuu hän keränneen omaan
rintaansa ne tuskan piikit, jotka ovat olleet ojossa hänen maataan
ja hänen maanmiehiään kohti. Hän on sodan päivinä kärsinyt jokaisen
kärsivän maanmiehensä kanssa niinkuin hän rauhan aikoina oli iloinnut
kaiken kanssa, mikä hänen kauniissa isänmaassaan ja koko avaran
maan pinnalla iloitsi, toimi ja teki rauhan hedelmällistä, luovaa,
ihanaa työtä. Ja mitä muuta voikaan runoilijakutsumus olla kuin
kerätä ihmiskunnan tuskan aikana kaikki tuska ja ilon päivinä kaikki
ilo rintaansa ja kajahduttaa ne monikertaisina takaisin maailmaan,
kaikille, jotka ymmärtävät runon rohkaisevaa, sydämiä vilvoittavaa
kieltä?