Samana päivänä, huhtikuun 23:na, 300 vuotta sitten saapui Styxin
rannalle kaksi vaiherikasta vaeltajaa: toinen tuli pikamarssissa
ja kuin uhmaten, ikäänkuin uusia seikkailuja hakien, toinen tuli
miettivänä, verkkaan ja viipyen, ilman pelkoa ja ilman uhkaa. Toinen
tuli Madridista Espanjassa, toinen tuli Stratfordista Englannissa,
ja yht'aikaa astuivat he Karonin venheeseen. Kun he katsoivat
taakseen elämän rannalle, näkivät he kulkeneensa pitkän tien, ylös
vuorenrinteitä ja alas kuiluihin, ilojen ja kärsimysten kautta,
toivoen ja epäillen, nousten ja langeten, ja he tunsivat, ettei mikään
inhimillinen ollut jäänyt heille vieraaksi. He olivat rakastaneet ja
vihanneet, he olivat yhtälailla istuneet viisaiden ja narrien pöydässä,
he olivat yksinäisyydessä ajatelleet ja uneksineet, he olivat miekka
vyöllä ja malja kädessä kulkeneet iloisissa Bacchus-kulkueissa ja
jokainen hedelmä hyvän- ja pahantiedon puussa oli ollut heidän kättensä
ulottuvilla.
Shakespeare ja Cervantes! Heidän tiensä yhtyivät kerran, kuolemassa,
niinkuin tähtiradat joskus leikkaavat toisensa avaruudessa. Kalliimpaa
lastia ei Karon ole soutanut kuoleman rannalle kuin sinä päivänä:
niin paljon tietoa elämästä, niin paljon tietoa siitä salaperäisestä,
samalla kertaa ylevästä ja naurettavasta pikkumaailmasta, jota sanotaan
ihmiseksi. Selvemmin kuin kukaan toinen olivat he lukeneet niitä
hieroglyyfejä, joita ihmissydän piirtää elämän kankaalle sinä lyhyenä
kautena, jona sen on suotu lyödä, iloita ja kärsiä, mitata aikaa ja
iäisyyttä, eikä itse Platon tietänyt elämästä enemmän kuin he.
Kuinka kalpeaksi jääkään kaikki se tieto, mitä käsitteet ja systeemit
ja tieteen rakennelmat ovat meille välittäneet, verrattuna siihen
mitä suuret runoilijat ovat antaneet, runoilijat, jotka itse elämän
povelta ovat ammentaneet sanojensa totuuden ja tehon. Ihmiskunnan
viisaudenkirjojen joukossa on suurimmilla runoteoksilla aina oleva
ensi sija. Kuinka syvästi meihin tehookin esim. Salomon Sananlaskujen
katkera, kokemuksissa terästynyt tieto kaiken turhuudesta tai Platonin
dialoogien ajatuksen-kuutamokirkkaus ja rauha tai Kantin ja Laplacen
pyörryttävät tähtinäyt tai Darwinin läpitunkeva katse luonnon
kehityskulun uumeniin -- aina tulemme löytämään suurista runoluomista,
sellaisista kuin "Kuningas Lear" ja "Hamlet" ja "Don Quijote" ja
"Faust" syvimmän vastauksen mielemme kysyntään ja levottomuuteen ja
etsintään, ikäänkuin niissä kuulisimme itse elämän äänen puhuvan. Ja
kuinka kauas ihmiskunta loittoneekin ajassa näistä runoluomista, palaa
se aina niiden luo, niinkuin janoinen palaa lähteelle, mistä hän kerran
muisti juoneensa kirkkainta, raikkainta ja puhtainta vettä.
Suuret runoilijat, joilla on kyky monistaa itseään, antaa lihastansa ja
verestänsä elämää kymmenille ja sadoille ihmishahmoille ja -tyypeille,
kansoittavat sen hengen yhteiskunnan, joka elää ajasta aikaan, jolla
on omat kuninkaansa, omat prinssinsä ja narrinsa ja surevat äitinsä
ja petolliset rakastettunsa -- kaikilla ikuisuuden merkki otsallaan.
Joku filosoofi sanoo, että ihmiskunta on kokoonpantu elävistä ja
kuolleista ja että kuolleet ovat enemmistönä ja muodostavat vahvemman
osan. Sellaisia "kuolleita" ovat Shakespeare ja Cervantes. He ovat
ihmiskunnan todellisia hallitsijoita. Ajatukset, tunteet, näyt,
runoluomat, jotka ovat ensi kerran liikkuneet heidän aivoissaan,
jatkuvat elävien tajunnassa vielä kolmesataa vuotta sen jälkeen
kuin niiden isät ja luojat ovat kuolleet ja jatkuvat yhä tulevissa
sukupolvissa.
Tulee mieleen, kun ensi kerran näin Rembrandtin "Yövartion": en ollut
tiennyt että taulu oli niin valtava, kokonaisen seinän suuruinen --
sen väripinnan hohtavasta valohämystä karkasivat renessanssin soturit
esiin niin todellisina, niin yliluonnollisen todellisina, että heidän
elämänilonsa, heidän kiireinen touhunsa, heidän aseidenkalskeensa
ja rummunpäristyksensä tuntui täyttävän ilman. Taulun edessä kulki
nykyisen Amsterdamin porvareita, kulki ulkomaalaisia, turisteja,
ja kaikilla oli omat ilonsa ja huolensa, omat harrastuksensa --
joku teki muistiinpanoja matkakirjaansa, joku nauroi, joku pudotti
käsilaukkunsa ja kumartui sitä ottamaan -- toiset olivat väsyneen,
toiset ikävystyneen, toiset huolettoman näköisiä -- ja kaikki olivat
he harrastuksineen, ajatuksineen, mielihaluineen kuin epätodellisia
haamuja, kuin unta, kuin varjo-olentoja nähtyinä Rembrandtin
taulun todellisuutta vastaan. Samoin on suurten runoluomien. Nekin
elävät itse asiassa verevintä, täyteläisintä, ikuisinta elämää
ihmiskunnan keskuudessa. Läpi aikojen ratsastaa La Manchan ritari,
suuriin ihanteihinsa kompastuva idealisti, hehkuen Dulcinealleen ja
taistellen tuulimyllyjä vastaan -- me kuulemme hänen Rosinantensa
kavionkapseen siinä ajassa, jossa elämme. Ja hänen perässään näemme
hänen aseenkantajansa, mielikuvituksettomana ja itsekkäitä etuja
tavoittelevana, mutta vaistomaisesti tuntien palvelevansa jotakin
itseään suurempaa. Ja kun kuningas Lear maailman kiittämättömyyden
lyömänä ja oman syyllisyytensä tunnossa tyhjentää arolla pohjaan asti
kärsimysten kalkin, on ihmiskunta aina tunteva hänessä epätoivonsa
ikuisen edustajan, suuren veljen, joka traagillisuuden gloorialla
on ympäröinyt kärsimyksen. Ja nuori sydän, jonka elämäntoivo on
lyöty rikki, on Ofeliassa tunteva osasisarensa ja koristava, kuten
hän, itse itseään niillä kukkasilla, joita elämä häneltä kielsi.
Falstaffin rehevä nauru ja hekumallinen ilo remahtaa vielä ilmoille
läpi hyvinhoidetun ja säädyllisen yhteiskunnan. Ja kun Hamletin nimi
mainitaan, tuntee ihmiskunta yhä ikäänkuin olisi satutettu johonkin
sen arvoituksellisimmassa sisimmässä, kuin vaadittaisiin sitä tilille
siitä maailmanvalheesta, jolla se surmaa puhtaimpansa ja tulisimpansa.
Ja kuinka sammumaton onkaan -- mainitaksemme yhden vuorosanakatkelman
-- se elämänvalaistus, joka levittäytyy Prosperon sanoista hänen
lausuessaan jäähyväisiä:
Sama kude oo meissä kuin mik' unelmissa on.
Ja heidän viisautensa summa, Shakespearen ja Cervantesin? Ihmissydän,
Don Quijoten ritarisydän, Sanchon porvarisydän, Learin kuningassydän,
Julian rakastajatarsydän, Falstaffin fauninsydän, "narrien"
älysydän, Cordelian lapsensydän, Othellon tiikerinsydän, Jagon
käärmeensydän, Desdemonan kyyhkyssydän, Lady Macbethin murhaajansydän,
Ofelian neitsytsydän, Hamletin uneksijasydän: _ihmissydän_ --
ydinsolumaailmankaikkeuden elimistössä, luomakunnan samalla kertaa
haurain ja kovin kristallimuodostuma, joka heijastaa elämän näkyä, sen
iloja ja suruja, sen kauneutta ja suuruutta.