Maailmansodan aikana sanomalehdissä näkyneet niukat tiedot
Itävalta-Unkarin eri kansallisuuksien mielialasta ja kohtalosta ovat
usein tuoneet näiden rivien kirjoittajan mieleen erään keskustelun
aurinkoisessa ja pölyisessä rautatievaunussa, joka omenapuiden,
kukkimisaikaan solui Pragista Tonavan keisarikaupunkia kohti. Sodasta
ei vielä ollut tietoa. Berlinissä valmistauduttiin juuri viettämään
keisarintyttären häitä, joissa sekä liitto- että sopimusvaltain päiden
oli määrä tavata toisensa, kaiketi näyttääkseen diplomaattisessa
viisaudessaan maailmalle, miten sydämellinen yhteisymmärrys heidän
kesken vallitsi ja miten perusteeton oli sodan pelko. Mutta ei
tarvinnut olla suuri psykoloogi nähdäkseen, että tämä hetkellinen
yleiseuroppalainen sopusointu leikki vain pinnalla ja että syvemmällä
kyti tyytymättömyyttä, valloitushalua, kunnianhimoisia pyyteitä
ja kostonhimoa kuviteltujen tai todellisten vääryyksien johdosta.
Hallittavien ja hallitsevien kansojen välillä ammotti yhä kuilu, joka
ei ennustanut hyvää. Tätä viimemainittua koski myöskin keskustelu
böömiläisessä rautatievaunussa.
Vastassani vaunussa istui kaksi tshekkiläistä: toinen oli pappi,
toinen nähtävästi koulunopettaja, mahtavan kansallis-poliittisen
urheiluyhdistyksen "Sokolin" toimihenkilöitä. -- Missä ikänä
kahden pienen ja sorronalaisen kansan jäsenet tapaavat toisensa
maailmalla, löytävät he helposti toisissaan hermon, joka värähtää
samalla tavalla: puhe vapaudesta ja sorrosta on se taikasana, joka
ilmaisee tämän hermon. Molemmat tshekkiläiset puhuivat Böömin
itsenäisyyden unelmasta ja viimeinen hetki, jolloin sen tuli
toteutua, oli keisari Frans Josefin kuolema, mikä heidän mielessään
häämöitti kaikkien Itävalta-Unkarin slaavilaiskansojen nousun ja
vapautumisen hetkenä. Vanhan keisarin persoonaa ympäröi nähtävästi
tilapäisten puhekumppanienikin mielessä eräänlainen koskemattomuuden
kunnioitus, koskapa he niin yksimielisesti suostuivat odottamaan hänen
poismenoaan. Mutta ei hetkeäkään pitemmälle -- se oli heidän uskonsa
ja vakaumuksensa, jota yleensä ei turmellut liian suuri lojaalisuus
Itävalta-Unkarin monarkiaa kohtaan.
Wieniin saavuttuani jouduin ensi päivinä samantapaisen, vaikka vielä
jyrkemmän tshekkiläisen mielialan-ilmauksen todistajaksi: hotellissa,
missä asuin, ampui itsensä eräs böömiläinen upseeri, joka oli myönyt
Venäjälle tärkeitä esikunta-salaisuuksia ja jonka kavallus oli tullut
ilmi. Saman upseerin nimi on myöhemmin esiintynyt Mjasojedovin ja
Suhomlinovin oikeusjutuissa. Asiasta nousi jo silloin suuri hälinä,
varsinkin saksalaisissa ja unkarilaisissa lehdissä, eikä se liene
ollut omiaan parantamaan saksalais-unkarilaisten ja slaavilaisten
muutoinkin huonoja suhteita Itävalta-Unkarin kansaperheessä. Tämä
itsemurha kaikkineen mitä siihen sisältyi ennusti jo kaukaisesti sitä
katastroofia, josta Sarajevon murha seurauksineen teki hirvittävän
todellisuuden.
Ennen viime vuosien tapauksia lieneekin ollut jotenkin yleinen se
mielipide -- myöskin muualla kuin missä sitä nimenomaan toivottiin
--, että Itävalta-Unkari kirjavine kansallisuuskarttoineen oli
valtiona elänyt yli aikansa ja että sen hajoamisprosessi oli läheisten
vuosien kysymys. Maailmansota on lukemattomien yllätystensä joukossa
valmistanut yllätyksen myöskin tässä suhteessa. Tämä monikansainen
keisarikunta on taistellut menestyksellä ulkonaista vihollista vastaan
kolmella rintamalla ja suoriutunut, kesken sotaa, senkin kriitillisen
ajankohdan yli, jolloin kuolema kävi Hofburgissa temmatakseen valtikan
vanhan keisarin kädestä. Ulkonainen slaavilaisvaara, joka sodan alussa
oli hyvin uhkaava sekä idässä että etelässä, on voitollisesti torjuttu,
ja uusien vihollistenkin, Italian ja Romanian, liittyessä entisiin on
Habsburgien valtakunta, tilapäisistä tappioistaan huolimatta, osottanut
odottamatonta sotilaallista voimaa.
Vastaako tämä edullinen ulkokuva täysin valtakunnan sisäistä tilaa,
sitähän on vaikea näin kaukaa päätellä, mutta jo niukanlaiset
sanomalehti-uutisetkin Itävalta-Unkarista ovat antaneet aihetta
epäilykseen, ettei niin ole asianlaita. Varsinkin lienee tyytymättömyys
Habsburgien keisarikunnan suurimman ja korkeimmalla sivistystasolla
olevan slaavilais-kansallisuuden, tshekkiläisten kesken saanut
hyvinkin huomattavia ja vaarallisia muotoja. Siitä ovat olleet
merkkinä sodan alussa yleisiksi käyneet tshekkiläisten sotilasten
karkaamiset venäläisten puolelle sekä eräitä böömiläis-liikkeen
johtajia vastaan nostetut oikeusjutut kuolemantuomioineen (joita
yleensä ei kuitenkaan liene pantu täytäntöön). Jotensakin elävän kuvan
siitä, mitä Habsburgien monikansaisessa valtakunnassa sodan kestäessä
niin sanoaksemme _en famille_, perheen keskuudessa, on tapahtunut,
antaa Nobel-kirjaston hoitajan _Alfred Jensenin_ teos "Slaavilaiset
ja maailmansota", jonka ainehisto perustuu kahteen vuosina 1915 ja
1916 tehtyyn matkaan Itävalta-Unkariin ja Balkanille. [Alfred Jensen:
Slaverna och världskriget. -- Albert Bonnier, Stockholm 1916.] Jensen
on entisestään tunnettu slaavilaisen kirjallisuuden, m.m. Mickieviczin
"Pan Taddeuksen", ahkerana mutta hiukan runottomana kääntäjänä sekä
eräiden kansa- ja kielitieteellisten teosten ja matkakuvausten
julkaisijana. Hänen kiintymyksensä slaavilaiskansoihin on ilmeinen,
mutta se ei kuitenkaan yleensä väärennä hänen uudessa kirjassaan hänen
arvosteluaan, paitsi ehkä pikkuserkkuihimme unkarilaisiin nähden, joita
hän luultavasti tshekkiläisiltä ja slovakeilta on oppinut vihaamaan.
Enemmän häiritsee mielestäni tässä kirjassa tekijän vetinen ja ponneton
kielenkäyttö, joka tosin on sopusoinnussa hänen jotenkin laimean ja
ylimalkaisen idealisminsa kanssa, mutta joka ei koskaan salli ajatuksen
kiteytyä lujaksi persoonalliseksi mielipiteeksi tai edes yksityisiksi
väitteiksi. Mieltäkiinnittävimmät ovat tshekkiläisiä koskevat luvut.
Kuinka tärkeä tshekkiläiskysymys itse asiassa on, käy selville,
kun muistamme että tätä kansallisuutta, lukien siihen myöskin sen
läheiset sukulaiset slovakit, on maailmassa kaikkiaan lähes kymmenen
miljoonaa. Niistä asuu kuitenkin yhtenäisellä alueella Böömissä ja
Määrissä vain kuusi miljoonaa, loput, esim. slovakit, Unkarissa
sekä hajallaan keisarikunnassa, m.m. Wienissä, joka 400,000:een
nousevine tshekkiläisasutuksineen on tavallaan suurin tshekkiläinen
kaupunkiyhteiskunta. Sitä paitsi on böömiläisiä muuttanut suuret määrät
Amerikkaan. Kansansivistyksessä ja yhteiskunnallisessa kehityksessä
jättävät tshekkiläiset jälkeensä kaikki muut slaavilaiset kansat.
Ollakseen katolilainen maa, on Böömissä lukutaidottomien prosenttimäärä
häviävän pieni, kuitenkin nähtävästi hiukkaista suurempi kuin esim.
Ranskassa. Onkin sanottu että böömiläisissä heidän virallisesta
katolilaisuudestaan huolimatta asuu protestanttinen henki. Sitä paitsi
on terveellinen saksalainen vaikutus heihin ollut suurempi kuin
muihin slaavilaisiin. Heidän taipumuksensa musiikkiin ja filosofiaan
rinnan heidän ilmeisen, slaavilaisten kesken poikkeuksellisen
yhteiskunnallisuutensa kanssa tarjoaa monia vertauskohtia saksalaisiin.
Heidän rotutietoisuutensa ei sekään liene pienempi kuin saksalaisten
-- seikka, jonka useammin kuin kerran ovat saaneet katkerasti todeta
Böömin alueella asuvat saksalaiset (n. 37 % koko asukasluvusta).
Kun maailmansota puhkesi, virisi saksalaisuuden ja tshekkiläisyyden
taistelu entistäkin kiivaammaksi, sillä böömiläiset pelkäsivät,
että keskusvaltain ehdoton voitto huonontaisi heidän tilaansa ja
saattaisi heidät eristettyyn asemaan suuressa kaikki-saksalaisessa
tulevaisuudenvaltiossa. Böömissä ja varsinkin Määrissä otettiin vastaan
Itävalta-Unkarin sodanjulistus Serbialle ilmeisellä tyytymättömyydellä.
Talonpojat kätkivät jyvänsä ja jauhonsa sotilasviranomaisilta ja
keisarikunnan ensimäiset vastoinkäymiset Galitsiassa ja Serbiassa
johtuivat suureksi osaksi tshekkiläisen sotilasaineksen niskoittelusta
ja petollisuudesta. Sotilasviranomaiset tarttuivat tarmolla asiaan
ja kaikkiaan lienee Böömissä ja Määrissä sodan alussa julistettu
noin tuhat kuolemantuomiota, joista kuitenkin suuri osa jätettiin
toimeenpanematta. Myöskin sensuuri tuli hyvin ankaraksi. Lehtiä
lakkautettiin ja niitä, joiden sallittiin ilmestyä, pakotettiin
painattamaan suurella tyylillä viralliset sotauutiset ja kieltäytymään
politikoimasta. Tammikuun 15 pnä julisti Böömin käskynhaltija
"yleiseen turvallisuuteen katsoen" saksankielen ainoaksi viralliseksi
kieleksi maassa. Missä laajuudessa tätä kieltämättä merkillistä
julistusta on käytännössä sovitettu, se ei käy ilmi Jensenin
kirjasta, mutta itsessäänhän se on ensiluokkainen sortotoimenpide.
Useita kirjalijoita, niiden joukossa Böömin ensimäinen satirikko
S. J. Machar ja tunnettu novellisti Viktor Dyk, vangittiin. Ja kun
Prag ja sen mukana koko tshekkiläinen maailma v. 1915 valmistautui
viettämään suurimman böömiläisen Juhana Hussin 500-vuotismuistojuhlaa,
kiellettiin kaikki suurpiirteisemmät juhlallisuudet ja päivää
vietettiin vain paljastamalla kaikessa yksinkertaisuudessa
uskonsankarin muistopatsas raatihuoneen torilla. Lopulla vuotta
1915 hajoitettiin "Sokol"-yhdistys. Tähän toimenpiteeseen antoi
keisarikunnan hallitukselle tavallaan kylläkin perustellun aiheen
se laajasuuntainen itävaltalais-vastainen propaganda, johon tämä
kansallinen "urheilu"-yhdistys on antautunut kesken sodan paloa. Maassa
levitettiin yleisesti venäläisystävällisiä julistuksia ja Venäjän
rinnalla suitsutettiin myöskin Ranskalle, jota tshekkiläiset alkoivat
mielenosotuksellisesti ylistää ystävänään.
Että vaara tshekkiläisten puolelta todella uhkasi valtakunnan
kokonaisuutta, käy selville varsinkin sotakarkulaisten ja ylijuoksijain
tavattomasta määrästä. Tshekkiläisten lukumäärän Itävalta-Unkarin
armeijassa arvioi Jensen puoleksi miljoonaksi (arvioluku, joka
kuitenkin lienee liian alhainen). Tästä sotilasmäärästä joutui --
edelleen Jensenin mukaan -- kohta sodan alkuaikoina lähes kolmas
osa venäläisten ja serbialaisten vangiksi. Keväällä v. 1915 meni
Karpaateilla 28:s pragilainen rykmentti musiikkikuntineen kaikkineen
venäläisten puolelle, tarjoutuen taistelemaan heidän riveissään.
Myöskin 35:s pilseniläinen rykmentti yritti Hindenburgin retkellä
Varsovaa vastaan karata vihollisten puolelle. Muitakin samanlaisia
tapauksia tietää Jensen mainita. Kuitenkin lienevät ne harvenneet
venäläisten tappioiden jälkeen.
Huomatuin niistä böömiläisistä, jotka johtivat tätä Itävallan vastaista
liikettä, on tshekkiläisten tällä hetkellä kuuluisin tiedemies ja
filosoofi T. Masaryk, joka nykyään maanpaossaan Englannissa harjoittaa
kiihkeää propagandaa ympärysvaltain puolesta. Niinpä tapaa hänen
kunnioitetun tiedemiesnimensä mitä räikeimpien julistusten alla, joissa
suitsutetaan Englannille ja keisarikunnan Venäjälle ja huudetaan
tuomiota Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Eräs tällainen julistus alkaa
sanoilla: "Itävalta on lakannut olemasta" -- väite, jota lievästi
sanoen täytyy pitää suuresti liioiteltuna.
Päinvastoin: Itävalta-Unkarihan on yhä olemassa, voimakkaampana kuin
pitkiin aikoihin, kaikkien toisin-ennustajien uhallakin. Se tosiasia,
että se kansallisuuksiensa erilaisuudesta huolimatta on ainakin tähän
saakka eheänä, vieläpä ulkonaisesti voitollisena, kestänyt sodan
myrskyt, antaa todistuksen siitä, ettei sen valtio-yhteys ollut
niin haurasta tekoa kuin yleensä on luultu. Onhan saatu nähdä, että
ainakin kaksi Habsburgien keisarikunnan suurinta kansallisuutta,
saksalaiset ja unkarilaiset, on taistellut rinnan täydellisessä
yhteisymmärryksessä keskenään, muodostaen eheän, rikkomattoman
kokonaisuuden. Myöskin Galitsian puolalaiset ovat olleet uskollisia
valtakunnan hallitukselle, ottaen mainehikkaine legiooneineen
erinomaisen tehokkaasti osaa sotatoimiin venäläisiä vastaan.
Valtakunnan kokonaisuutta lienevät myöskin palvelleet kroaatit,
joilla, kuten tunnettu, onkin Unkarin yhteydessä laaja autonomia.
Toisten slaavilaisheimojen la Itävalta-Unkarin alueella asuvien
italialaisten ja romanialaisten lojaalisuus lienee sen sijaan ollut
hyvin pakollista laatua siellä, missä se ei ole muuttunut ilmeiseksi
kapinahengeksi. Suurimpana, valistuneimpana ja rotutietoisimpana näistä
kansoista on tshekkiläisillä ollut johtavin vaikutus oppositsionissa.
Olosuhteiden painosta lienee heidänkin tällä hetkellä pakko tyytyä
vähemmän väkivaltaiseen ja näkyvään vastustukseen. Sitä paitsi
on Böömissä Palackin ajoilta asti ollut toinenkin puolue, joka
on nähnyt Böömin tulevaisuuden turvatuimpana kiinteässä liitossa
Itävallan kanssa ja joka siis on muodostanut vastavirtauksen sille
tshekkiläis-politiikalle, jonka huomatuimpana edustajana Masaryk on
sodan aikana esiintynyt.
Tshekkiläiskysymys on epäilemättä niitä europpalaisia kysymyksiä,
jotka kaipaavat sodan jälkeen nopeimmin onnellista ratkaisuaan. Olipa
että Habsburgien valtakunnasta muodostuu todellinen liittovaltio,
jossa eri osat sisällisissä asioissaan ovat täysin itsenäisiä, tai
että joku muu kansallisuuksien tarpeita ja oikeuksia tyydyttävä
ratkaisu keksitään, joka tapauksessa on henkisesti ja taloudellisesti
niin kehittynyt kansa kuin tshekkiläiset ansainnut itse päästä,
vapaana vieraasta holhouksesta, kohtalonsa johtoon. Böömin ja
Määrin vahva saksalaisasutus tekee kyllä tshekkiläiskysymyksen
paljon monimutkaisemmaksi kuin esim. Suomen kysymyksen, samoin kuin
englantilaisten asuma Ulster vaikeuttaa Irlannin kysymyksen onnellista
ratkaisua. Mutta hyvällä tahdolla ja tekemällä myönnytyksiä molemmin
puolin siellä missä niitä voidaan tehdä ilman että kummankaan
riitapuolen elinehtoihin kajotaan, voidaan ehkä löytää tulevan
tshekkiläisvaltion rajat ja keksiä takeet sen loukkaamattomuudelle
ja turvallisuudelle. Sodan hävitykset ja kauhut eivät olisi hukkaan
kärsityt, jos pienten kansain itsemääräämisoikeutta todella alettaisiin
suurten puolelta kunnioittaa muutenkin kuin vain huulilla, jos
Masarykin kauniit ja todet sanat, että "pieni on vain se kansa,
jolla on pienet ajatukset" löytäisivät vastakaikua suurvaltain
diplomaattipöytien ääressä.