Georg Brandesin uuden, hiljan meidänkin kirjakauppoihimme
ilmestyneen teoksen nimitys on jonkunverran harhaanjohtava [Georg
Brandes: Napoleon og Garibaldi]. Teos on kokoelma henkilökuvia ja
kirjoitelmia, joista kaksi ensimäistä on omistettu korsikkalaiselle
maailmanvalloittajalle ja italialaiselle vapaustaistelijalle. Näitäkin
huomattavampi on mielestäni kuitenkin se "mitali", minkä Brandes on
takonut ranskalaisesta valtiomiehestä Jules Favresta, joka 1870-71:n
aikana näytteli niin kunniakasta, mutta hänelle itselleen sangen
epäkiitollista osaa maansa kohtaloissa. Melkein kaikki teokseen
sisältyvät tutkielmat ja kirjoitelmat ovat syntyneet sodan aikana, ja
historiallisissa kuvauksissakin kajastaa usein sanojen ja lauseiden
takaa nykyinen maailmanpalo -- tuo hirvittävä valonheittäjä, joka
lähettää häikäisevän säteensä kauas menneisyyteen ja tulevaisuuteen,
kirkastaen rajoitettuja aloja historiaa ja inhimillistä elämää, mutta
syventäen ympärillään, niinkuin valojuova tekee, varjot entistäkin
syvemmiksi ja pimeyden entistäkin tiheämmäksi. Napoleon, Garibaldi ja
osaksi myöskin Jules Favre ovat joutuneet uuteen mieltäkiinnittävään
valaistukseen, kun sensijaan monet hengen ja kulttuurityön edustajat,
joita Brandes kuvaa, tuntuvat häipyneen varjoon ja pimeyteen -- niin
esim. Giordano Bruno, jonka kidutuskuolemaa kuvatessaan Brandes saa
aiheen seuraavaan katkeraan ajatelmaan: "Se, mitä hiukan kaunistellen
kutsutaan ihmisyydeksi, askarteli 1600:n vaiheilla aivan kuin 1900:nkin
ympärillä pääasiassa kidutuksilla ja murhilla -- silloin uskonnon, nyt
kansallisuuden nimessä."
Aikomukseni ei ole tässä käydä kappale kappaleelta selostamaan
näitä Brandesin pieniä esseitä, jotka hän on ristinnyt mitaleiksi
ja piirroksiksi. Kaikkihan niistä eivät suinkaan edusta tekijänsä
korkeimpia kirjallisia saavutuksia ja suoranaisia vähäpätöisyyksiäkin
on joukossa. Mutta nämä kirjoitelmat, joista useat ovat painetut
ennemmin aikakautisissa julkaisuissa, antavat etsimättömän aiheen
kosketella Brandesin merkitystä ja toimintaa nimenomaan esseistinä ja
sanomalehtimiehenä.
Brandesin vastustajat ja vihamiehet, joiden joukossa on varsin
suuri prosenttimäärä pappeja ja professoreja, ovat esittäneet usein
väitteen, että hän tiedemiehenä ja tutkijanakin on sanomalehtimies,
journalisti. Tällä on luonnollisesti tahdottu sanoa, että hän on
pintapuolinen (ikäänkuin sanomalehtiin kirjoittaminen ja pintapuolisuus
itsessään olisivat identtisiä käsitteitä!). Brandesin ystävät ovat
sensijaan sanoneet, että hän sanomalehtimiehenäkin on tutkija ja
tiedemies. Ja monet ovat vielä lisänneet, että hän sekä tutkijana että
sanomalehtikirjailijana on taiteilija Jumalan armosta.
Näistä arvostelmista on pintapuolisuuden syytös mieltäkiinnittävin,
koska se usein kohtaa henkilöitä, jotka saavat paljon aikaan
maailmassa. Nythän Brandes on kolmen vuoden aikana tai tarkemmin sanoen
siitä lähtien kuin maailmansota alkoi, julkaissut yli kaksituhatta
suurta kirjansivua ("Goethe": 710 siv., "Voltaire": 1,122 siv.,
"Napoleon og Garibaldi": 331 siv.). Pintapuolisuutta! huudahtavat hänen
virkaveljensä, jotka sillävälin ovat päässeet pariin sataan sivuun,
ihmeissään siitä, että he laisinkaan "sodan aikana" ovat voineet
jotain julkaista -- vaikka sota olisi ollut satojen peninkulmien
päässä. Kieltämättä on Brandesin kirjallinen tuotteliaisuus, varsinkin
jos otamme huomioon hänen ikänsä, joka jo lähenee kahdeksaakymmentä,
poikkeuksellista laatua, poikkeuksellista suurimmassa määrässä, jos
vertaamme sitä tavalliseen tuotteliaisuuteen pohjoismaissa, missä
yleensä vielä ollaan henkisen työn intensiteetissä paljon jäljessä
keskieurooppalaisesta maailmasta. Harva, jos kukaan tiedemies,
kirjailija tai taiteilija on meillä saavuttanut todella sitä henkisen
tuotteliaisuuden määrää ja kestävyyttä, joka on saavutettu vastaavilla
aloilla esim. Saksassa ja Ranskassa. Kuin selittämättömäksi ihmeeksi
jäävät meidän kannaltamme katsoen sellaisten kuin Balzacin, Wundtin ja
Ostwaldin henkinen joustavuus ja ehtymättömyys. Brandes, juutalainen,
kuuluu maailman ehkä henkisesti hedelmällisimpään rotuun. Yksin se,
mitä hän jatkuvasti aikojen kuluessa on kirjan muodossa julkaissut,
nousee keskimäärin n. 500-1,000:een sivuun vuodessa.
Onko tällainen tulos saavutettavissa vain syvällisyyden kustannuksella,
siis pintapuolisuuden hinnalla? Tuskin. On otettava huomioon, että
Brandesin teksti ei, ankarasti arvostellen, itse asiassa yleensä ole
luovaa laatua, se on suurimmalta osaltaan kuvailevaa, deskriptiivistä,
tai älyllisesti erittelevää, analyyttistä. Se on sitä kirjallista
tuotteliaisuutta, jota voi hyvällä omallatunnolla harjoittaa runotarta
odotellessakin. Syvällisyys ei siinä ensi sijassa riipu siitä, mitä
tavallisesti kutsutaan mieskohtaiseksi inspiratsioniksi, vaan älyn
valppaudesta ja joustavuudesta, muistin nopeudesta ja tietojen
rikkaudesta. Ihmeteltävä on hänessä ennen kaikkea se virkeys,
millä hänen muistinsa häntä palvelee: kuin tuhansista raikkaista
vuoripuroista tuo se eri haaroilta ainehistoa hänen ajatteluunsa ja
tutkimuksiinsa. Verratonta muistiaan saa hän epäilemättä ensi sijassa
kiittää siitä, että hän usein vaikuttaa viisaalta ja tietorikkaalta
kuin kokonainen yliopistollinen tiedekunta. Mutta hänen päähyveensä
lienee sittenkin hänen älynsä selkeys, joka antaa hänen arvostelmilleen
niiden nopeuden ja varmuuden. Hänessä ei ole mitään sumuista ja
epäselvää, hänen sanontansa ja ajatuksensa lankeavat täsmällisesti
yhteen. Itse Cicero ja Voltaire eivät kirjoittaneet kirkkaampaa proosaa
kuin hän. Lisäksi on hänellä todellisen "juutalaisen vitsin" lahja,
joka on läheisesti sukua Heinrich Heinen sukkeluudelle, vaikkakaan ei
sen veroinen. Jos kaikki tämä on pintapuolisuutta -- hyvä, lisätkäämme
ainakin, että se on kadehdittavaa pintapuolisuutta.
Moni on varmaan tehnyt saman havainnon kuin näiden rivien kirjoittaja,
joka lukiessaan Brandesin esseitä sanomalehden palstoilta, esim.
"Politikenissä", mihin hän jatkuvasti kirjoittaa, on pannut
merkille, miten vaarallinen on hänen artikkelinsa naapuruus lehden
muille kirjoituksille. Jos sanomalehtinumeron toimittamisessa
kunnioitettaisiin samaa periaatetta kuin teatterikappaleen
harjoittamisessa, missä yhteisesitykselle pannaan suurin paino, niin
täytyisi kai myöntää, että Brandes astuu ulkopuolelle puitteiden ja
että hän keinoilla, joita muilla ei ole käytettävänään, saa äänensä
kuuluviin toisten kustannuksella. Tämän vaikutelman lienevät saaneet
m.m. ne, jotka sattuivat lehdestä lukemaan sen kaunokirjalliseen
muotoon puetun jutelman "Forseldrenes Confession" (Vanhempain
uskontunnustus), jonka Brandes kirjoitti vuotta ennen maailmansotaa
sen johdosta, että häneltä oli juutalaisena kielletty pääsy Venäjälle,
minne eräs tiede- tai taide-seura oli kutsunut hänet. Tämä kirjoitushan
on lähinnä sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan koseriaksi ja mikä
lehdessä painetaan petiitillä, mutta se on omassa laadussaan pienenä
mieleensyöpyvänä satiirina paksujen nidoksien arvoinen. Jos sille
tahtoisi etsiä joitakin vertauskohtia muodoltaan tyynessä, mutta
sisällöltään kirpeässä ja häijyssä ivassa, niin tulevat ehkä lähinnä
mieleen Montesquieu'n "Persialaiskirjeet" valistusajalta. Valistusajan
ennakkoluuloton, kuiva ja järkevä henki onkin mitä läheisintä sukua
hänen laadulleen yleensäkin ja painaa se etenkin leimansa hänen
poleemisiin sanomalehtikirjoitelmiinsa. Omassa elementissään liikkuu
hän varsinkin silloin, kun hän saa osottaa, miten keskiaikaisen
barbaarinen ihmiskunta on yhä edelleen ja miten kaikki vanhat
ennakkoluulot vielä elävät vaikka uusissa muodoissa.
Tärkein osa Brandesin sanomalehtikirjailussa on kuitenkin hänen
arvostelutoimintansa. Siinähän hän on ollut jo lähes puoli vuosisataa
opettaja ja mestari. Tällä alalla on hän ennen kaikkea tehnyt suuren
kulttuurihistoriallisen työn: hän on tuonut länsimaat ja Keski-Europan
lähemmäksi Skandinaviaa ja pohjoismaita. Mutta hänen arvosteluillaan
on rajoituksensa, jotka näkyvät ehkä hänen oppilaissaan vieläkin
selvemmin kuin hänessä itsessään. Hän on usein käyttänyt runoutta ja
kirjallisuutta aseena taistelussa vapaus-aatteittensa hyväksi, mutta
runous ja kirjallisuus eivät pääse itse omalla vakuutuksellaan, omalla
auktoriteetillaan vaikuttamaan, jos toinen käyttää niitä aseinaan.
Niinkuin yleensä älynvoittoiset luonteet ei hän ole suinkaan aina
täysin tajunnut sitä tulisuutta, sitä tunteen painetta ja hehkua, joka
on persoonallisen runouden elämänehto. Sensijaan on hänen puhtaasti
esteettinen vaistonsa hyvin kehittynyt. Vapaus on hänen jumalattarensa,
mutta kauneus on hänen rakastettunsa.
Eräässä kirjallisessa kiistassa, jota Brandes useita vuosia
sitten kävi Höffdingin kanssa, teki Brandes, joka silloin ei itse
vielä ollut professori, muun muassa pientä pilaa professoreista.
Höffding vastasi rakastettavasti, että koska kaikki eivät voi olla
profeettoja, täytyy joidenkin tyytyä olemaan vain professoreja. Nyt
on Brandeskin professori, tai on ollut sitä jo aikoja sitten, mutta
profeetta hän tuskin enää on, jos hän lienee sitä koskaan ollut. Se
kirjallinen koulu, jonka vaikutusvaltaisin julistaja hän aikoinaan
oli pohjoismaissa, realismi, on jo elänyt aikansa tai ainakin
painumassa mailleen. Hän ei ollut itse tämän kirjallisen suunnan
ja sen teorian keksijä, mutta hänen pitkälle kehittynyt todistelu-
ja väittelykykynsä teki hänestä sen huomattavimman esitaistelijan.
Jos selailemme Brandesin teoksia esim. "Hovedstrømninger'ien"
ajoilta aina tämän syksyn uutuuteen saakka, voimme niissä helposti
huomata, miten historian ja ennen kaikkea kirjallisuushistorian
kelloviisari viime vuosikymmeninä on kääntynyt. Koko se sukupolvi,
jonka innostaja ja tulkki hän aikoinaan oli, Ibsenin, Björnsonin,
Strindbergin sukupolvi, on poissa, ja muistokirjoitukset kuolleista
ystävistä ja taistelutovereista ottavat yhä suuremman tilan hänen
kirjoitelmakokoelmissaan. Sukupolvien mukana ovat myöskin kirjalliset
ihanteet ja iskusanat muuttuneet. Toiset lausuvat nyt päivän
tunnussanat. Mutta Brandesin kunniaksi on luettava, ettei hän, niinkuin
varmaan moni vähemmän joustava henki olisi tehnyt, ole muuttunut
vihamieliseksi uudelle ajalle, joka säälimättömästi on sysännyt syrjään
paljon siitä, mitä hän aikoinaan julisti. Hän on osannut iloita
siitäkin laihosta, joka on itänyt toisten kylvöstä. Hänen viimeiseen
kirjaansa sisältyvissä muistokirjoituksissa ystävistä voimme huomata
pienen katkeran piirteen, mutta se onkin ainoa, missä vanhuus,
pettymykset ja epäusko ihmisiin ripittäytyvät yleisölle.