I
Vuonna 1915 valmistui Georg Brandesin Goethe-teos, lähes 800 sivua
sisältävä nidos. Ennenkuin vuosi 1916 oli loppunut, oli ensimäinen osa
hänen suurta Voltaire-elämäkertaansa kirjakaupassa ja tämän vuoden
alussa ilmestyi, jälkimäinen osa -- yhteensä yli tuhat suurta sivua.
[Georg Brandes: Voltaire, 1917.]
Niinkuin Arkhimedes piiritetyssä Syrakusassa, on vanha Brandes sodan
melskeen ja hävityksen saartamana tehnyt ajatuksen työtä, sillä
aikaa kun maanosan suuret sivistyskansat ovat koettaneet hävittää
toisiaan pistimillä, nälällä ja suurilla ja parjaavilla sanoilla.
Pienen puolueettoman maan kansalaisena ja Europan valtataistelussa
neutraalisen (juutalaisen) rodun jäsenenä on Brandes epäilemättä
tuntenut kutsumusta pyrkiä myöskin kulttuuri-arvojen punnitsemisessa
siihen puolueettomaan, neutraaliseen pisteeseen, josta Arkhimedes
muinoin lupasi vivuta maapallon radaltaan.
Se intohimoinen taistelu, jota sodan aikana on painomusteella käyty
kaikissa maissa, on, kuten tunnettu, suurelta osalta koskenut
germaanisen ja romaanisen tai varsinaisemmin saksalaisen ja
ranskalaisen sivistyksen ja rodun etuja ja heikkouksia. Ranskalaisen
kulttuurin arvoa ja merkitystä ei kukaan liene kieltänyt -- joskin
sen sisäisestä elinvoimaisuudesta on lausuttu epäilyksiä --, mutta
sensijaan on saksalaisen sivistyksen koko olemassaolo usein tässä
kolmen vuoden, kynäsodassa tahdottu asettaa epäilyksenalaiseksi ja
sen edustajat ovat sekä idästä että lännestä saaneet kuulla itsestään
nimityksiä barbarit ja hunnit. Onpa näkynyt sanomalehdissä kertomuksia
siitä, kuinka värilliset afrikkalaiset heimopäälliköt entente'in
rintamilla ovat ennen hyökkäykseen menoa innostuttaneet joukkojaan
puheilla saksalaisten barbariasta.
Brandes joutui sodan alussa polemiikkiin vanhan ystävänsä ja
aatetoverinsa Clemenceau'n kanssa. Kun Brandes ei myöntänyt, että
Ranskan taistelu Saksaa vastaan oli samaa kuin ihmisyyden taistelu
raakalaisuutta vastaan, sanoi Clemenceau irti tuttavuuden.
Ei ole ollut helppoa pitää aivojaan viileinä, kun koko Europpa palaa.
Brandes on epäilemättä niitä, jotka ovat voineet. Ei ole mahdollista
löytää viime vuosilta puolueettomampaa, syvemmälle menevää kuvausta
siitä, mitä sekä saksalaisessa että ranskalaisessa kulttuurissa on
pysyvää, ihmiskunnalle korvaamatonta kuin Brandesin suurista Goethe- ja
Voltaire-teoksista. Kumpikin, sekä "Faustin" että "Candiden" runoilija,
edustaa mitä suurimmassa määrässä niitä henkisiä ominaisuuksia, joita
voi pitää heidän roduilleen tyypillisinä, ja molempien elämäntyöstä
tulee ydinsoluja heidän kansansa kulttuuriin. Molempien viisaus,
pitkän elämän aikana kerätty, tuli lähteeksi, josta sukupolvet heidän
jälkeensä ammensivat. Joka kieltää saksalaisen kulttuurin, kieltää
myöskin Goethen, joka kieltää ranskalaisen, kieltää Voltairen.
Voltaire-elämäkerrassa on kuvauksen esine lähempänä kuvaajaansa kuin
ehkä missään muussa Brandesin teoksessa. Henkinen sukulaisuus Voltairen
ja Brandesin välillä on silmiinpistävä -- voipa saada vaikutelman, että
se ulottuu molempien pieniin heikkouksiinkin asti. Joka tapauksessa:
jos ketään nykyhetkellä voi verrata siihen mieheen, joka kerran lainasi
kokonaiselle vuosisadalle nimensä, niin on Georg Brandes se henkilö.
Yhteinen on molemmille väsymätön taisteluilo, jota eivät vuodet voi
lannistaa, intohimoinen pyrkimys ennakkoluulottomuuteen, ajatuksen
kuulas selkeys, yhdistyneenä hienoon, helposti ärsytettyyn hermostoon,
taipumus sukkeluuteen ja leikinlaskuun. Heidän koko hengensuuntansa
muistuttaa monessa suhteessa toisiaan, mutta heidän ennätyksensä ovat
kuitenkin luonnollisesti erilaiset: Voltairen verratonta vitsin,
sukkeluuden lahjaa, joka on luovan mielikuvituksen tuote, ei Brandes
ole saavuttanut enempää kuin sitä kristallista lyriikkaa, joka pulppuaa
useissa Voltairen runoissa ja näytelmissä ja jota ehkä yleensä on liian
vähän huomattu.
Meille, nykyajalle, elää Voltaire pääasiassa satiirisissa romaaneissaan
(ensimäinen niistä, "Candide", käännettiin tosin suomeksi vasta v.
1914), mutta Brandesin elämäkerrassa esiintyy hänen persoonallisuutensa
koko monisärmäisessä loistossaan: runoilijana, historiankirjoittajana,
oppineena, hovimiehenä, rakastajana ja taistelun miehenä. Antamalla
laajan eepillisen aikakuvauksen taustaksi Voltairen toiminnalle
katsoo Brandes samalla sankariaan historiallisesti. Koko
aikakausi, mille keskiaikaiset oikeudenkäyntitavat ja taikausko
ovat yhtä luonteenomaiset kuin useat kehittyneet, hienosyiset ja
ennakkoluulottomat persoonallisuudet, astuu lukijan silmien eteen
rakastavine markiisittarineen, viisaine ja viekkaine kardinaaleineen ja
hovimiehineen, toistensa kanssa lakkaamatonta häväistyssotaa käyvine
kirjailijoineen, filosoofeineen ja pappeineen. Joskus tuntuu, että
tekijä poikkeaa liiankin kauas aiheestaan esim. hänen esittäessään
Ludvig XV:nnen rakkaussuhteita de Nesle'in sisaruksiin -- episoodi,
joka kylläkin on aikakautta kuvaava, mutta joka ei kuitenkaan
varsinaisemmin kuulu Voltairen historiaan.
Ludvig XV:nnen hallituskaudelta ei puutu yhtymäkohtia keisarivallan
Venäjään sellaisena kuin me olemme saaneet viimeksimainittua kokea m.m.
viime vuosikymmenien aikana. Kaiken laillisen oikeudenkäytön sivulla
tapahtuvat hallinnolliset tuomiot ja ennen kaikkea painetun sanan
itsepintainen vainoaminen ovat molemmille yhtä ominaiset. Teoksesta,
joka tavattiin kansalaisen kirjahyllyltä, tehtiin johtopäätöksiä
hänen mielipiteistään ja hänen yhteiskunnallisesta kelpoisuudestaan,
ja lievimpiin rangaistuksiin vaarallisen kirjan omistamisesta tai
lukemisesta kuului vankikomero. Yksi päätodistuksista Voltairen
intohimoisesti puolustamaa, kidutuskuolemaan tuomittua La Barrea
vastaan oli se, että hänen luotaan löydettiin eräitä filosoofisia
ja kaunokirjallisia teoksia. Jos siis vapaa sana saattoi käydä näin
vaaralliseksi lukijoilleen, oli se sitä tietysti vielä suuremmassa
määrässä käyttäjilleen, kirjailijoille. Seurauksena siitä oli,
että m.m. melkein kaikki Voltairen teokset ilmestyivät salanimen
suojassa ja että tekijän, jonka tyyli oli helposti tunnettava, täytyi
turvallisuutensa tähden kerta toisensa jälkeen nimenomaan kieltää
osuutensa niihin. Mutta huolimatta näistä varovaisuustoimenpiteistä
tekijän puolelta ja huolimatta lisäksi hänen lukemattomista
vaikutusvaltaisista tuttavuuksistaan, joiden joukossa oli
kruunattujakin päitä, sai Voltaire, kuten tunnettu, tehdä monta retkeä
Bastille'iin, elää maanpaossa suuren osan elämästään tai asustaa niin
lähellä isänmaansa rajoja, että hän milloin hyvänsä voi päästä Ranskan
viranomaisten käsien ulottuvilta.
Mutta niin suuri oli Voltairen persoonallisuuden mahti, että,
niinkuin Brandes sanoo, missä hän oli, olipa vaikka syrjäisellä
maaseudulla, siellä oli Ranska, siellä oli Parisi. Historian aikana
ei liene suoritettu monta sellaista työpäivää kuin Voltairen, eikä
pantu liikkeelle niin paljon voimia kuin Voltaire. Hänen luonteensa
väsymättömyys ja lannistumattomuus tappioiden edessä on omiaan
herättämään ihailuamme vielä vuosisatojen perästä samassa määrässä
kuin hänen henkevä leikkinsä, joka yhdistää shakespearelaisen narrin
viisauden Hamletin mietiskelyyn ja maailmanparanteluun. Hänen aivonsa
olivat kuin teräsjousi, joka iloisella taisteluhalulla lennätti joka
suuntaan ivansa vasamia. Hänen ajatuksensa ja sanontansa on harvinaisen
yksinkertainen ja kirkas, kansantajuinen, mutta se on samalla niin
älyllisesti ryyditettyä, että se viehättää ja ärsyttää myöskin
kaikkein hienoimpia päitä. Voltairen proosatyyli on läpikuultavassa
selkeydessään ranskalaisista ranskalaisin -- tai ehkä oikeammin
latinalaisin -- eikä sitä ole vielä esim. saksankielellä lähimainkaan
saavutettu.
Enemmän kuitenkin kuin Voltairen taiturimainen älyllisyys ja
kielellinen valmius, enemmän kuin mikään hänen yksityinen teoksensa,
enemmän kuin koko hänen filosoofinen uskontunnustuksensa viehättää
hänen historiansa lukijaa hän itse, hänen persoonansa. Hän kirjoitti
tragedioja ja sankarirunoja, mutta viehättävin ja pysyvin on se
näytelmä, missä hän itse on sankari, hänen oma elämänsä. Niinkuin
yleensä neroja ja esitaistelijoita, joiden toiminta tähtää ulospäin,
on Voltairea seurannut läpi hänen elämänsä komeetanpyrstö hartaita
ihailijoita ja leppymättömiä vihamiehiä. Edellisten joukossa tapaamme,
samoinkuin jälkimäistenkin, aikakauden suurimpia nimiä. Hän askarteli
kaikkien ajatuksissa, kukaan ei ollut häneen nähden välinpitämätön,
Se, jonka ei ollut onnistunut päästä hänen kanssaan kirjevaihtoon,
täytyi ainakin saada nähdä hänet, ja se, jolla oli ollut tilaisuus
puhua hänen kanssaan, säilytti siitä muiston koko elämänsä ajan. Hänen
mieskohtaisen seurustelunsa tavaton lumousvoima ei varmaankaan johtunut
yksistään hänen älyllisestä sukkeluudestaan, niistä loistavista
vuorosanoista, joita hän kylvi ympärilleen, se perustui varmaan yhtä
suuressa määrässä hänen persoonansa harvinaiseen rakastettavuuteen
ja hänen luontaiseen hyvyyteensä. Tämä suuri taistelija ja älyllinen
ilveilijä oli ystävän-suhteissaan uskollinen ja luottavainen kuin
lapsi, ja hänen avuliaisuutensa tarvitsevia kohtaan sai varsinkin
hänen elämänsä loppuaikoina mitä suurenmoisimpia muotoja. Hän, jolla
harrastuksen universaalisuudessa on vain harvoja vertaisiaan maailman
historiassa, ei laiminlyönyt tilaisuutta tehdä hyvää pienessä. Hänestä
tuli, kuten tunnettu, eräänlainen epävirallinen viimeinen tuomioistuin,
johon vääryyttä kärsineet ja sorretut vetosivat saadakseen oikeutta.
Enemmän kuin ihmiset merkitsivät hänelle kuitenkin ideat, enemmän kuin
yksityinen vääryys, oikeuden periaate. Hänestä tuli ihmiskunnan yleinen
syyttäjä.
Tätä kautta Voltairen elämässä, viimeistä ja suurinta, jolloin hänestä
tuli Calas'in, La Barren y.m. puolustaja, kuvaa Brandes kappaleessa,
jolle hän on antanut yhtä loistavan kuin sattuvat otsakkeen: Flammen
over Europa -- Liekki yli Europan. Se sukupolvi, joka on elänyt
Dreyfus-jutun ajan ja saanut, joskin säästeliäitä, tietoja siitä, mitä
keisarivallan Venäjällä viime vuosikymmeninä on oikeudenkäytön varjossa
tehty, ymmärtää mitä tämä Voltairen taistelu merkitsi. Se oli isku
keskelle taikauskoisen, tyrannisen, julman ennakkoluuloisuuden sydäntä.
Se oli suuren vallankumouksen ensimäinen sotatorvi. Se kruunasi
Voltairen kirjallisen työn, se osotti maailmalle ja jälkipolville, että
kirjailija ja mies oli yhtä.
Voltairen suhde Ranskan vallankumoukseen on yleisesti tunnettu.
Aivan varmaa on, että hänen vapaudenkylvöään on itänyt myöskin siinä
vallankumouksessa, jonka todistajina me äsken olemme olleet. Katarina
II, saksalaissyntyinen kuten Voltairen toinenkin suuri kruunupäinen
oppilas, toi voltairianismin Venäjälle. Dekabristien kapinallisissa
julistuksissa (v. 1825) esiintyi voltairelaisia ajatuksia. Mutta
vielä myöhemmin niissä venäläisissä kirjailijoissa, joiden saattaa
sanoa välittömimmin valmistaneen suurta vapaustaistelua, voi varmaan
tavata Voltairen vaikutusta. Niin esim. Tolstoin, Rousseau'n oppilaan,
radikaalisessa epäilyksessä yhteiskunnallisella ja valtiollisella
alalla. Ne vapauden ajatukset, joita Ferney'n kuuluisa erakko kerran
lähetti ympäri Europan, ovat olleet kuin vuosisatojen päähän ulottuvia
sytytyslankoja, joiden toimintaa voimme aina epäillä siellä, missä
vallankumouksen miinat räjähtävät.
Sellainen sytytyslanka on myöskin Voltairen viimeisen kuvaajan,
Georg Brandesin elämäntyö. Ei voi olla ihailematta tätä vanhaa
vapaustaistelijaa, joka ei ole kadottanut mitään nuoruutensa
tulisuudesta lisätessään siihen vuosiensa ja kokemustensa viisauden.