Venäjän vallankumoushan on kaaos, jonka käymistilan tuloksista on
mahdotonta vielä mitään sanoa. Se on kaaos myöskin aatteellisen
sisältönsä ja päämääriensä puolesta. Kaikki Ranskan suuren
vallankumouksen käsitteet ja iskusanat kummittelevat myöskin siinä
vallankumouksessa, jonka läheisiksi todistajiksi me olemme joutuneet,
mutta niiden rinnalla esiintyy joukko uusia, osaksi keskenään
ristiriitaisia vaalilauseita, joita olemme tavailleet viime kevään
punaisista lipuista, mitkä kulkueiden etunenässä ovat liehuneet
meidänkin kaduillamme. Ne ovat vaatineet vapautta ja maata, sotaa ja
sodan lopettamista, kuolemanrangaistuksen lakkauttamista ja kuolemaa
samassa hengenvedossa, ne ovat sisältäneet eläköönhuutoja kansojen
vapaudelle ja Venäjän valtakunnallisuudelle, järjestykselle ja
anarkialle. Yhtä helposti kuin tsaarivallan kukistus tapahtui, yhtä
vaikeasti, voipa melkein sanoa tuloksettomasti on vallankumouksen
positiivinen puoli suoritettu, uutta järjestystä, uutta yhteiskuntaa
ei olekaan syntynyt vanhan raunioille. Niinkuin Krylovin tarinassa
joutsen, krapu ja hauki, niin vetävät vallankumouksen voimat eri
suuntiin ja koko Venäjä vapisee liitteissään.
Aivan varmaa on, että nykyisen venäläisen kaaoksen syntymisen
on huomattavassa määrässä vaikuttanut, paitsi luonnollisesti
kansansivistyksen alhaisuus, myöskin voimakkaiden, johtavien
persoonallisuuksien puute. Ranskan vallankumouksellehan ei antanut
sen selväpiirteistä ja draamallista luonnetta vain se syvällinen ja
monipuolinen filosoofinen valmistus, joka kulki sen edellä, vaan
myöskin, toiminnan hetkenä, rohkeiden, hallitsevien persoonallisuuksien
mieskohtainen osuus vallankumouksen tehtävissä ja vaikutus joukkoihin.
Ranskan vallankumouksessa oli jotain klassillisen näytelmän
kirkkaudesta, toiminnan kiinteydestä ja nopeudesta, kun sitävastoin
Venäjän vallankumous uhkaa kehittyä loppumattomaksi epopeaksi, jossa
sankarien puheet ja itsetunnustukset ottavat paljon suuremman tilan
kuin heidän tekonsa ja toimintansa. Epäilemätöntähän on, että esim.
Kerenski, vallankumouksen näkyvin henkilö, on suuri kaunopuhuja,
jonka loistavia esityksiä aina seuraavat kättentaputukset, niinkuin
jyrinä seuraa salamaa, mutta hyvin kysymyksenalaista sensijaan lienee,
onko hän se suuri ja voimakas persoonallisuus, jonka ympärille
yhteiskunnallinen ja valtiollinen mahti ja järjestys todella voi
kristallisoitua. Hänen viimeinen puheensa Moskovan kokouksessa oli
"suuri" enemmän yksityisten sanojensa ja pituutensa puolesta kuin
asialliselta sisällöltään, jos jälkimäisessä suhteessa sovitamme
siihen käytännöllisen ohjelmapuheen vaatimuksia. Kieltämättä on jotain
puoleensavetävää hänen ihanteellisessa ja tulisessa mielenlaadussaan,
mutta sen vaikutusta on suuressa määrin ollut omiaan vähentämään se
epäjohdonmukaisuus ja ristiriitaisuus, mihin se usein on hänet vienyt.
Hänen rinnallaan ovat jääneet varjoon gruusialaiset sosiaalidemokraatit
_Tseidshe_ ja _Tsereteli_, vallankumouksen johtavia sieluja hekin, sekä
bolsheviki-sosialisti _Maxim Gorjki_, joka esiintymättä valtiollisena
toimihenkilönä taistelee lehdessään pelottomasti marxilaisten
ihanteittensa puolesta. Näihin neljään nimeen voisi ehkä vielä lisätä
muutamia, mutta tuskin ketään, joka olisi mainittuja vaikuttavammassa
asemassa. On kuin Venäjän vallankumoukselta puuttuisi suurta yhdistävää
persoonallisuutta.
Tämä persoonallisuus _on_ sillä, ei tosin elävänä sen keskuudessa
tai elävänä vain siinä mielessä kuin suuri kirjailija elää vielä
kuolemansakin jälkeen: _Leo Tolstoi_.
Leo Tolstoi on vallankumouksen suuri taustahenkilö. Hän on Venäjän
Voltaire ja Rousseau samassa persoonassa. Kaikki mikä nykyis-Venäjässä
on vallankumouksellista, kapinallista, uusia muotoja etsivää, on
käynyt, suuremmassa tai pienemmässä määrässä, Tolstoin opissa. Ja vielä
enemmän: yksin taantumuskin lainaa häneltä aseitansa ("älkää tehkö
vastarintaa pahalle"). Hänellä ei ole tätä asemaa oppiensa loogillisen
todistusvoiman perusteella, vaan sentähden että hänen laatunsa niin
täydellisesti vastaa venäläistä kansansielua, sentähden, että hän
itse _on_ tämä kansansielu. Tuskin on millään kansalla uudemmalla
ajalla ollut kirjailijaa, joka siinä määrin kuin Tolstoi todella
edustaisi, ansioineen ja heikkouksineen, kansaansa, tuota kansaa,
joka sellaisellekin slaavilaissyntyiselle tutkijalle kuin böömiläinen
Masaryk on ongelmallisempi kuin kaikki muut Europan kansat. Tolstoin
pahin venäläinen vastustajakin, Mereshkovski, on niin täydellisesti
hänen rehevän persoonallisuutensa lumoissa, että hänen kritiikkinsä,
niinkuin norjalainen Chr. Collin sattuvasti on huomauttanut, pikemmin
on Tolstoin ylistystä kuin moitetta.
Venäläisen kansansielun silmiinpistävimpiä piirteitä verrattuna
länsieuroppalaiseen ajatus- ja tunnetapaan lienee itämaalainen
fatalismi, salliman-usko. Tämä fatalismi, jonka vaikutuksia
tällä hetkellä voi seurata sekä venäläisten sodankäynnissä että
heidän vallankumouksessaan, on Tolstoin historian-filosofiassa
saanut mitä väärentämättömimmän ilmaisun. Parhaiten ilmenee se
hänen suuressa romaanissaan "Sota ja rauha" -- niinkuin Tolstoi
yleensäkin kaunokirjallisissa teoksissaan esiintyy täydellisimmin ja
vaivattomimmin omana itsenään. Miten asettaakaan Tolstoi vastakkain
Kutusovin ja Napoleonin! Kutusov, joka nukkuu sotaneuvottelussa,
missä tehdään Austerlitzin taistelun suunnitelma, ja lukee romaania
Borodinon aattona, tämä sotapäällikkö-fatalisti, joka ei kuvittelekaan
voivansa mitään omasta alotteestaan vaikuttaa tapausten kulkuun,
on hänen sankarinsa ja ihanteensa. Napoleon, joka luottaa omaan
voimaansa, Napoleon, joka tietoisesti yrittää vaikuttaa taistelujen
menoon, tarttua historian pyörään, on hänestä halveksittava,
suorastaan narrimainen. Tässä vastakkainasettelussa löydämme ytimen
Tolstoin historian-filosofiasta. Historia on Tolstoin käsityksen
mukaan etupäässä ihmiskunnan itsetajuttoman joukko-elämän ilmiö.
"Ihminen elää tajuisesti itseänsä varten, mutta palvelee tajuttomana
aseena historiallisia, yleisinhimillisiä tarkoituksia. Suoritettu
teko on palauttamaton ja sen vaikutus saa langetessaan ajan puolesta
yhteen toisten ihmisten tekojen kanssa historiallisen merkityksen.
Mitä korkeammalla yhteiskunnallisella asteella ihminen on, mitä
suurempaan määrään ihmisiä hän on sidottu, mitä enemmän valtaa
hänellä on muiden ihmisten yli, sitä silminnähtävämmin on jokainen
hänen tekonsa välttämätön ja edeltäpäin määrätty." "Ihminen, joka
näyttelee jotain osaa historiallisessa tapauksessa, ei koskaan käsitä
sen merkitystä ja jos hän yrittää sitä tietoisesti käsittää, niin hän
kärsii tappion." Yksityiset persoonallisuudet eivät niinollen Tolstoin
mukaan ole muuta kuin tahdottomia aseita joukkosielun käsissä. "Vain
tajuton toiminta tuottaa hedelmiä." Kansa ei Tolstoin mukaan omista
tiedottomana sielussaan ainoastaan historian tahtoa ja tarkoitusta, se
omistaa myöskin kaiken inhimillisen viisauden. Ne hänen romaaniensa
sankareista, joissa hän on läheisimmin kuvannut itseään, Levin "Anna
Kareninassa" ja Bezuchov "Sodassa ja rauhassa", löytävät kansanmiehen
suusta tyydyttävimmän vastauksen kaikkiin tämän maailman kysymyksiin.
Kansan arvostelu on Toistoille lopulta kaiken taiteellisen maun ja
luomistyön mittapuu. Hiukan pisteliäästi, vaikka sattuvasti onkin eräs
ranskankielinen kirjallisuushistorioitsija sanonut Tolstoista, että
hän erehtyy väittäessään ettei hänellä ole muuta sankaria kuin totuus:
hänen ainoa sankarinsa on joukko, kansa.
Käytännöllinen sovellutus tästä tolstoilaisesta
historian-käsityksestähän ei voi olla muu kuin että on viisainta antaa
joukon johtaa ja että vain se, joka noudattaa joukon tahtoa, palvelee
historian tarkoituksia. Sen mukaan on myöskin itsestään selvää,
että sotamies on lähempänä totuutta kuin kenraali ja että työläis-
ja sotilasneuvosto paljasjalka-filosoofeineen täydellä oikeudella
säilyttää itselleen ylimmän ratkaisuvallan kansaa ja yhteiskuntaa
koskevissa asioissa.
Mutta paitsi historian-käsityksellään on Tolstoi, kuten tunnettu,
myöskin monella muulla tavalla tärisyttänyt venäläisen yhteiskunnan
perustuksia ja valmistanut vallankumousta. Pyhä synoodi, kaatuneen
yksinvallan paras tuki, ei turhaan lingonnut pannaansa Jasnaja
Poljanan runoilija-filosoofia kohti. Hän on kaivanut maata
valtionkirkon, oikeuslaitoksen, porvarillisen kulttuuri-traditsionin,
niin yksinpä yksityisen omistuksenkin alta. Hän on raskaalla
kämmenellään vavisuttanut yhteiskunta-rakennuksen perustuksia. Hän
on suuri alas-repijä, johon kaikki tyytymättömät voivat vedota,
alkaen anarkisteista, jotka pommi taskussa odottavat ministerin
vaunuja, ja lakoilla taistelevista marxilaisista kaunosanaisiin
kateederiradikaaleihin saakka. Tolstoin rehevässä, itseään
vastaansanovassa, älyllisesti selkeentymättömässä persoonassa tapaavat
kaikki nämä tyytymättömät -- eri syistä tyytymättömät -- toisensa kuin
Abrahamin helmassa.
Mutta kuinka suuri Tolstoi lieneekin epäilijänä ja kieltäjänä, on hänen
aatemaailmansa myönteinen, rakentava puoli kuitenkin epämääräinen ja
heikko, ennen kaikkea epäyhteiskunnallinen mitä suurimmassa määrässä.
Mutta vallankumous, joka kukistaa vanhan yhteiskunnan luomatta mitään
uutta sen sijaan, on kaaos. Tolstoin ihannoima yksinkertainen elämä
auran kurjessa luonnon povella ei riitä monimutkaisen yhteiskunnan
ohjelmaksi. Niinpä näemmekin nyt niitten, jotka ovat kukistaneet vanhan
järjestelmän, seisovan kädet tyhjinä: sitä savea, mistä uusi piti
luotaman, ei olekaan.
Vielä paljon pitemmälle ja yksityiskohtaisemmin voisi seurata Tolstoin
jälkiä viime päivien Venäjällä. Niitä voisi löytää Maxim Gorjkin
lehdestä, Kerenskin puheista ja hänen ministeriapulaisensa, entisen
terroristin Savinkov-Ropshinin kirjoituksista. Tolstoi on Venäjän
vallankumouksen sielu, sen voima ja heikkous, sen levoton kysyntä ja
etsintä, sen hapuileva pyrkimys, sen kaaos.
Syysk. 1917.