(Emil Faguet: Le culte de l'incompétence.)
Yllämainittu kirja joutui käsiini päivinä, jolloin demokratia maailman
kansanvaltaisimmassa maassa vietti lainsäätäjänä suurimpia voittojaan,
lisäksi aikana, jolloin painettu porvarillinen sana oli mykkänä ja
jolloin (seikka, joka ehkä sittenkin antoi kaikkein kiitollisimman
taustan luettavalleni) ajanmukaiset sensorit eli n.k. lakkovahdit,
vartioimalla kustantajien varastoja, pitivät huolta siitä, ettei
yleisö lankeaisi kiusaukseen lukea, mitä maassa ennen on painettu.
[Latoja-lakon aikana kesällä 1917.] Kansanvallan kirjasensuuri on siksi
uusi ilmiö, etteivät sen periaatteet liene vielä yleisemmin tunnetut,
mutta jos se joskus tulevaisuudessa haluaa suorittaa jotakin valintaa,
on sillä syytä kohdistaa huomionsa sellaisiin teoksiin kuin Emile
Faguet'n "Epäpätevyyden palvelus".
Tämä tunnetun ranskalaisen akateemikon ja kirjallisuushistorioitsijan
teos on nim. tutkimus demokratiasta ja sen tulokset eivät ole suinkaan
kansanvallalle yksinomaan mairittelevia.
Se demokratia, jonka Faguet parhaiten tuntee, on luonnollisesti
Ranskan kolmannen tasavallan, jonka kansalainen hän itse oli. Mutta
historioitsijana ja moralistina on hän pyrkinyt katsomaan kansanvaltaa
psykoloogisemmalta ja yleisinhimillisemmältä kannalta kuin paikallinen
päivän politikko, joka helposti taistelun kuumuudessa eksyy pitämään
tietämättömyyttään asiantuntemuksena ja intohimojaan perusteltuina
mielipiteinä. Faguet on pelottavan kylmäverinen. Hän on kuin lääkäri,
joka on päättänyt suorittaa loppuun vaikean leikkauksen huolimatta
potilaan kirkunasta. Hänen logiikkansa on ankaran latinalaisen
ajatuskurin kasvattama ja hänen väitteillään on niin ollen se
miellyttävä eikä suinkaan tavallinen ominaisuus, että ne ovat syy-
ja seuraussuhteessa hänen perustelujensa kanssa. Yhteiskunnallisena
ajattelijana on hänellä kaksi suurta edeltäjää, joita hän tavantakaa
siteeraa: toinen on valistusajan moralisti Montesquieu, toinen on
itse Aristoteles. Esimerkkinsä ja todistusainehistonsa lainaa hän
ensi sijassa lähimmästä ympäristöstään, Ranskasta, toisessa sijassa
muinaisajan Kreikasta. Se mikä kuitenkin syvimmin kiinnittää hänen
mieltään, ei ole demokratian yksityiset ilmiöt jossakin määrätyssä
maassa määrättynä ajankohtana, vaan demokratian psykologia ja
periaatteet, jotka ovat kansainvälisiä ja aikainvälisiä ja joita
Aristoteleella jo oli yhtä hyvä tilaisuus tutkia kuin kenellä hyvänsä
nykyhetken sosialismin teoreetikolla.
Emile Faguet kysyy kirjansa ensi sivuilla, mikä on demokratian
periaate, prinsiippi, mikä on johtava idea kansanvaltaisessa
hallitusmuodossa? Ja ilman suurempaa ponnistusta sanoo hän tulleensa
siihen johtopäätökseen, että se on -- _sic veniunt verba_ --
epäpätevyyden, inkompetensin palvelus.
Hänen todisteluketjunsa on suunnilleen seuraava. Kansa, joka valitsee
jäsenet eduskuntaan, on itse epäpätevä arvostelemaan valittaviensa
kypsyyttä lainsäädäntötyöhön. Mutta vaikka kansalla olisikin tämä
pätevyys, mikä siltä Faguet'n mukaan kuitenkin ehdottomasti puuttuu,
ei sillä olisi paljon voitettu, sillä kansa ei pane arvoa valittavien
tiedoille ja taidoille, vaan ainoastaan siveellisille ominaisuuksille.
Jälkimäisessä suhteessa pitää se arvossa niitä henkilöitä, joita
pääasiassa tuntuu elähyttävän samat intohimot ja tunteet kuin sitä
itseäänkin. Täten jää myöskin demokratian siveellinen mittapuu
edustaja-ehdokkaita arvostellessa hyvin kysymyksenalaiseksi, koska
ei anna vielä mitään objektiivista taetta edustajan moraalisesta
pätevyydestä se seikka, että hän joka suhteessa ajattelee ja tuntee
samalla tavalla kuin valitsijansakin tai ainakin antaa kansalle
itsestään sen käsityksen, että hän sitä tekee. Kansa haluaa edustuksen,
joka mahdollisimman suuressa määrässä muistuttaa kansaa itseään. Se on
kansalle tunneasia, mutta siihen sisältyy samalla demokratian sisin
ja syvin pyrkimys: pyrkimys tehdä kaikki samanlaisiksi, hävittää
kaikki sekä keinotekoiset että synnynnäiset erilaisuudet. Se ei kärsi
sukuperän, perittyjen ominaisuuksien ja historiallisten olosuhteiden
luomaa eroa ja se suhtautuu epäluulolla myöskin harvinaiseen
älyllisyyteen, taitoon ja rohkeuteen yksilössä. Jälkimäisiä
ominaisuuksia ei se voi hävittää, koska ne ovat synnynnäisiä, mutta
se voi tehdä ne vaarattomiksi sulkemalla niillä varustetun henkilön
niistä julkisista toimialoista, joita se hallitsee. Näin joutuu
demokratia työntämään luotaan kompetentit, pätevät juuri sentähden,
että he ovat päteviä eli, niinkuin kansanvalta itse ehkä sanoisi,
sentähden, että täytyy epäillä heidän, ollen itse poikkeuksia, kuuluvan
tasa-arvoisuuden vastustajiin. Demokratia tahtoo edelleen tehdä itse
kaikki, se suhtautuu vihamielisesti toimialojen spesialisoitumiseen,
erikoistumiseen. Ateenassa oli aikoinaan tuomioistuin, joka oli
kokoonpantu laintuntevista, huolellisen kasvatuksen saaneista miehistä,
mutta kansa ei kärsinyt tätä lainkäyttäjien ammattikuntaa. Se tahtoi
itse myöskin sovittaa lain, jonka se oli säätänyt. Se perusti kansan
oikeus-istuimen, jonka tunnetuin tuomio on Sokrateen kuolemantuomio.
Demokraattis-parlamenttaarisessa hallitusmuodossa pyrkii
kansaneduskunta olemaan yhdenarvoinen niiden kanssa, jotka se on
valinnut hallitsemaan, se tahtoo hallita hallituksen asemasta.
Se valitsee hallituksen -- mikä sille hätätilassa suotakoon --,
mutta voimatta kärsiä sitä mahtia, jonka se itse antaa, asettaa se
sen kohta painostuksensa alaiseksi hallitakseen itse sen sijasta.
Lakkaamattomilla välikyselyillä sanelee se hallitukselle mitä tämän
kussakin tapauksessa tulee tehdä, s.o., se hallitsee. Mutta se ei
tyydy hoitamaan ainoastaan korkeinta hallintovaltaa, se pitää huolta
myöskin virkamiehistön kokoonpanosta, se tahtoo tehdä virkamiehet,
niihin luettuina tuomarit ja järjestysvalta, riippuvaisiksi itsestään,
jottei valtiossa millään asteella olisi mitään muuta tahtoa kuin
kansantahto. Sentähden kammoo Demos (kansa) virkoja, joiden haltijat
ovat erottamattomia ja jotka siis suovat virkamiehelle turvapaikan
kansan mahdilta. Erottamaton virkamies on vapautettu orja eikä
Demos kärsi mitään vapautettuja. Jos maassa, missä demokratia tulee
valtaan, on tällaisia erottamattomia virkamiehiä, on kansanvallan
ensi toimenpiteitä tehdä näiden virkamiesten erottamattomuus hyvin
suhteelliseksi, jollei kokonaan olemattomaksi.
Tutkiessaan edelleen demokraattisen valtion koneistoa, sanoo Faguet
tehneensä sen huomion, että sitä eivät hallitse lait, vaan säännökset,
dekreetit, ja tilapäälait. Laki on hänen määritelmänsä mukaan vanha
määräys (réglément), joka on saanut pyhityksen pitkän käytännön
kautta, jota totellaan melkein tietämättä, seurataanko lakia vaiko
tottumusta ja joka muodostaa loogillisen, sopusointuisen osan
lakikirjan kokonaisuudesta. Laki on luonteeltaan ylimyksellinen, se on
edesmenneiden sukupolvien perintö jälkeentuleville, se ei muutu taikka
se muuttuu huomaamatta. Tällainen henkinen aristokratia, mikä lakiin
pohjimmaltaan sisältyy, on kansanvallalle luonnostaan vastenmielinen.
Sentähden pyrkii demokratia hallitsemaan tilapäislakien kautta. Se on
kuin Demosteneen taisteleva barbaari, joka aina koettaa suojella sitä
ruumiinosaa, jota juuri on satutettu: joka saatuaan iskun olkaansa,
vie kilpensä sinne, tai tultuaan haavoitetuksi reiteensä, vie kilpensä
sinne. Se panee toimeen nopeita ja varmistamattomia uudistuksia
hetkellisten puutteiden ja hälyytysten painosta.
Demokratian periaatteiden mukaan valittu eduskunta on kuin mikäkin
sanomalehti tai kahvila, missä jo illalla käsitellään "päivän
polttavat". Eduskunta on suurentava peilikuva puheliaasta kansasta.
Mutta sitä ei lakiasäätävä kamari saisi olla. Sen tulisi olla kansan
sielu ja aivot. Mutta syistä, jotka jo ovat mainitut, edustaa
demokraattinen eduskunta Faguet'n mukaan pääasiassa vain kansan
intohimoja, eikä sentähden voi olla muuta kuin mitä se on.
Minkälaisia tulisi siis lainlaatijain olla? Faguet'n mukaan täydellisiä
vastakohtia niille, joita demokratia luo. Ihanteellisen lainsäätäjän
tulisi olla tietorikkaan ja taitavan ja kokonaan vapaan intohimoista.
Hänen tulisi perinpohjin tuntea sen kansan luonne ja tavat, jolle
hän säätää lakia, hänen tulisi tuntea kansansa yleiset taipumukset,
mutta olla itse niiden yläpuolella, koska hänen asiansa on niitä
osaksi tyydyttää, osaksi vastustaa. Tyydyttää -- sentähden, että laki,
joka kokonaan sotii kansan luonnetta vastaan, on kuolleena syntynyt,
vastustaa -- sentähden, että lain tarkoitus on hillitä onnettomuutta
tuottavia taipumuksia, intohimoja ja itsekkäisyyttä. Demokraattisessa
lainsäädännössä lait, sen sijaan, että ne hillitsisivät ja
vastustaisivat kansan intohimoja, ovat juuri niiden ilmaus. Lait
syntyvät tuloksina puoluemanöövereistä, joita toinen puolue tekee
toista vastaan. Lakiehdotus tietää samaa kuin haaste taisteluun,
säädetty laki on voittavan puolueen saalis. Tämä on seuraus siitä,
että kansa valitsee edustajansa silmälläpitäen heidän mielialaansa ja
intohimojaan (joiden tulee olla samat kuin kansankin), toisin sanoen
valitsee heidät sillä perusteella, jolla sen juuri tulisi heitä karttaa.
Inkompetenssi, epäpätevyys levittää loogillisella johdonmukaisuudella
valtaansa demokraattisessa yhteiskunnassa. Kansanvalta ei usko
traditsioniin, uskoakseen sensijaan hiukan liiaksi edistykseen.
Vanhoja, jotka koettavat suojella perinnäistapoja ja joiden vaikutus
olisi terveellisenä vastapainona sille käsitykselle, joka kaikessa
muutoksessa näkee edistystä, pitää demokratiaa vihollisinaan.
Se yllyttää nuoria vanhoja vastaan ja tahtoo varata edellisille
kaiken ratkaisu- ja toimivallan. Vanha rakastaa kunnioitusta, ennen
kaikkea siksi, että hän itse tahtoo sitä osakseen. Hän kunnioittaa
uskontoa, mainetta, isänmaata ja sen historiaa. Demokratia ei rakasta
kunnioitusta, se on tunne, jota se alati pelkää. Joukko ei tunne
kunnioitusta, se rakastaa, innostuu, hurmaantuu, mutta se ei kunnioita,
ei edes sitä, jota se rakastaa. Kant on vastannut kysymykseen, mitä
meidän tulee itsessämme totella: vain sitä mikä ei vaadi rakkautta eikä
herätä pelkoa, vain sitä meissä, joka näyttää meistä kunnioitettavalta.
Samalla tavalla, jatkaa Faguet, tulee meidän yhteiskunnallisessa
elämässä pitää arvossa ja kuunnella niitä miehiä, jotka herättävät
kunnioitusta. Vanhat ovat yhteiskunnan omatunto, tosin ankara, ärtyisä,
pikkumainen, itsepintainen ja riidanhaluinen omatunto, toisin sanoen
juuri sellainen kuin omatunto on. Voitollinen demokratia asettaa
mielellään vanhat häpeäloukkoon Ja niin käy vanhuuden kuin omantunnon,
johon ei kiinnitetä huomiota: se huononee. Se ikäänkuin pyytää anteeksi
viisauttaan, se tulee teeskenteleväiseksi ja tahtoo lopulta, nähdessään
ympäriltään katoavan kaiken mitä se oli pitänyt arvossa, kieltää oman
vanhuutensa.
Silloin tällöin voi kuulla kysyttävän, miksi kohteliaisuus on päivä
päivältä häviämässä maailmasta. Se on demokraattista, vastataan
nauraen ja selitys pitää paikkansa. Montesquieu sanoo, että "vapautua
kohteliaisuuden laeista on samaa kuin hankkia suurempaa vapautta
vioilleen." Kohteliaisuuden pohjalla on kunnioitusta toisia ja itseään
kohtaan. Mutta se ei ole demokraattista, sillä kansanvalta ei tunnusta
mitään ylemmyyttä (supériorité) eikä sen tähden tunne myöskään
kunnioitusta. Osottaa kunnioitusta toiselle on samaa kuin asettaa
itsensä alistettuun asemaan toiseen nähden ja se sotii demokratian
henkeä vastaan. Kansanvallan ensimäisiä periaatteitahan on, että kaikki
ovat joka suhteessa samanarvoisia. Kohteliaisuuteen sisältyy ikäänkuin
lupaus palvelevaisuudesta, ja sitä ei voida kärsiä. Kansalainen on
velvollinen palvelemaan vain yhteiskuntaa, hänen ei ole lupa palvella
ketään yksityistä. Mutta jos pidämme puuttuvaa kohteliaisuutta
tilaisuutena "hankkia suurempaa vapautta vioilleen", niin on se eräässä
merkityksessä erinomaisen demokraattista. Demokraatti ei suinkaan ole
tyytyväinen vikoihinsa tai ylpeä niistä, eipä suinkaan, mutta hänelle
on ominaista, että hän luulee, ettei hänellä ole mitään vikaa. Vika,
puute tietää, niinkuin nimikin osottaa, jotakin alemmuutta toisiin
nähden, jotakin, jota minulta puuttuu, mutta jota toisella on. Mutta
nythän ovat kaikki samanarvoisia. Siis ei minulla ole mitään vikoja
eikä minun niinollen tarvitse sovittaa itseeni sitä mitä sanotaan
kohteliaisuuden vaatimukseksi, vaan voin huoleti antaa luulotelluille
vioilleni vapaat ohjakset, koska ne itse asiassa todennäköisesti
ovatkin hyveitä. Oikeastaan on demokraatti vakuutettu siitä, että
kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja että vikoja, jotka merkitsisivät
jotakin alemmuutta toisiin nähden, ei ole olemassa. Se, mitä jotkut
kutsuvat vioiksi, ovat mieltäkiinnittäviä luonteenpuolia, joita ei
suinkaan ole syytä salata, vaan joille on suotava vapaa ilmaisu.
Luonteenviat ovat itse asiassa pappien ja vallanpitäjien levittämiä
ennakkoluuloja, joiden tarkoituksena on pitää kansaa nöyryyden tilassa.
Kohteliaisuus ei ole muuta kuin ylimyksellinen ansa ja tyrannin ase.
Epäkohteliaisuus on demokraattista.
Demokratia viimeisissä johtopäätöksissään vie kommunistiseen
yhteiskuntaan, jossa ei kukaan itse omista mitään eikä voi hankkia
itselleen mitään. Faguet'n mukaan on jokaisen yhdenvertaisuuden
vilpittömän kannattajan välttämättä jouduttava kommunismiin eli
kollektivismiin (hän käyttää näitä sanoja samassa merkityksessä).
Mutta kollektivismi on harhakuva, on mahdottomuus. Kaikki toimintahalu
katoaisi maasta, joka koettaisi sitä toteuttaa. Kukaan ei tekisi
mitään ponnistuksia parantaakseen asemaansa, jota ei koskaan voisi
parantaa. Koko maa muuttuisi seisovaksi lätäköksi. Kun kaikki olisivat
yhteiskunnan virkailijoita, pyrkisivät kaikki vain toteuttamaan sitä
virkamiehen ihannetta, jota Goncourt'it ovat määritelleet seuraavasti:
"Hyvällä virkamiehellä ymmärrän miestä, joka taitaa laiskuuteen
yhdistää täsmällisyyden." Maa, joka olisi tällaisten yksilöiden
kokoomus, joutuisi ennen kymmentä vuotta kunnianhimoisemman naapurin
saaliiksi.
Tällaisen kuvan antaa Faguet demokratiasta. Mutta hänen pessimisminsä
on liian energinen, jottei se etsisi myöskin keinoja kurjuuden
hillitsemiseen (pelastukseen ei hänellä näytä riittävän uskoa).
Vaikkakin on ylenmäärin uhkarohkeaa koettaa saada demokratiaa
vakuutetuksi muusta kuin sen erehtymättömyydestä, olisi kuitenkin,
muun puutteessa, koetettava muistuttaa sen asianajajia siitä, että
valtiomuodot rappeutuvat yhtä paljon luopuessaan periaatteistaan kuin
liioitellessaan niitä. Ne kukistuvat luopuessaan periaatteestaan,
koska periaate on historiallinen syy niiden syntymiseen, ne kukistuvat
niinikään liioitellessaan periaatettaan, koska ei ole olemassa mitään
periaatetta, joka olisi _yksin_ hyvä ilman toisten tukea ja joka
voisi tyydyttää yhteiskuntakoneiston kaikkia erilaisia tarpeita. Mitä
ymmärretään hallitusmuodon periaatteella? Se ei ole vain luonteenpiirre
hallitusmuodossa, se on, niinkuin Montesquieu sanoo, "se mikä panee
koneiston käymään, se on ne inhimilliset intohimot, jotka antavat
sille elämän". On ilmeistä, etteivät tasa-arvoisuuden ja epäpätevyyden
intohimot yksistään riitä antamaan voimaa ja tukea hallitusmuodolle
ja että kansanvalta liioitellessaan niiden merkitystä valmistaa omaa
rappiotaan. Myöskin pätevyys, kompetenssi olisi otettava huomioon. "En
tahdo väittää", sanoo Faguet hiukan iroonisella vaatimattomuudella,
"että kompetenssilla olisi joitakin oikeutettuja vaatimuksia, olen
vain sitä mieltä, että se on yhteiskunnallinen välttämättömyys". Olisi
syytä kiinnittää huomiota pätevyyteen, älylliseen, teknilliseen,
siveelliseen, silläkin uhalla, että kansanvallan yksinoikeutta ja
tasa-arvoisuutta sen kautta rajoitettaisiin.
Demokraattinen aines on yhteiskunnassa välttämätön, koska kansa ei saa
tuntea olevansa tuomittu passiivisuuteen. Kansan tulee tuntea, että
se on tärkeä osa yhteiskuntaruumiissa. Kansan hallinnossa kaivataan
demokraattista ainesta senkin takia, että on vaarallista, että kansasta
tulisi arvoitus. On tärkeää tietää, mitä se ajattelee, tuntee, kärsii,
toivoo ja pelkää ja kun yksin kansalta itseltään voidaan saada tämä
tietää, on sen saatava äänensä kuuluviin. Mutta yhtä ehdottomasti
tarvitaan myöskin ylimyksellistä ainesta kansassa ja kansan
hallinnossa, jottei kaikki mikä kansassa on selkeää ja järjestynyttä
hukkuisi sekasortoon. Näiden molempien ainesten on päästävä
vaikuttamaan yhteiskunnassa. Terve on Faguet'n mukaan yhteiskunta
silloin, kun kansa on ylimysmielistä ja ylimystö kansan ystävä.
Tämä on Faguet'n kirjan pääasiallisin sisältö. Sen suomentaminen ei
tällä hetkellä olisi vailla aktuaalisuutta. Kirjan tekijä ei tosin
ole kyllin naivi luottaakseen siihen, että demokratiaa voisi saada
vakuutetuksi muustakin kuin sen omasta erehtymättömyydestä, eikä
sitä tarvitsisi suomentajankaan olla. Ehkä meidän demokraattimmekin
lukisivat tämän teoksen _huvikseen_. Samoinkuin historiasta tiedämme,
että suurimmillakin hallitsevilla tyranneilla on ollut rakastettavana
tapana antaa viisaiden narriensa joskus huvittaa heitä lausumalla
suorasukaisesti totuuksia, joita toiset tuskin kiertoteitä ovat
rohjenneet koskettaa, samoin uskaltaisimme kenties olettaa, että itse
_Democratia Imperatrix_ valtansa korkeudessa voisi olla huvitettu
kuulemaan mitä on sanottavaa miehellä, jolla on se nykyhetkellä
epäilemättä narrimainen ominaisuus, että hän koettaa puolustaa
mielipiteitä, joista tuskin voi sanoa, että ne ovat demokraattisia.