Kukaan Suomessa syntynyt ei ole siinä mielessä eikä siinä määrässä kuin
Topelius ollut viime sukupolvien seuralainen niiden eri ikäkausina.
Hänen satunsa ja Luonnon- ja Maamme-kirjansa ovat tehneet hänestä
lapsien liittolaisen ja uskotun -- suuren "sedän", jonka kaltaista
ei todennäköisesti koskaan enää tule --, hänen historialliset
seikkailukertomuksensa ovat säestäneet satojen tuhansien nuoruusvuosia
ja hänen runoutensa on saavuttanut laajaa ja sydämellistä vastakaikua
myöhäisiin ikäkausiin saakka. Sadunkertojana ja nuorisokirjailijana
ei hänellä varmaan olekaan maailmankirjallisuudessa monta vertaistaan
ja vain harvat ovat hänet tällä alalla voittaneet. Jälkimäisiin
lienee luettava vain sellainen saturunoilija kuin H. C. Andersen,
jonka kertomuksiin kätkeytyy filosoofisesti syvempi ja runollisesti
hienompi vertauskuvallisuus. Läheskään yhtä suureksi ei Topeliuksen
merkitystä laulurunoilijana voi arvioida, lieneepä hänelle vaikea
vaatia lyyrikkona mitään yleiseuroppalaisesti tunnustettua asemaa, mikä
hänellä saturunoilijana kieltämättä on.
Meidänkin kirjallisuudessamme varjostaa kaksi runoilijaa Topeliusta
lyyrikkona: Runeberg ja Stenbäck. Heidän välillään seisoo Topelius,
vailla Runebergin syvää persoonallista luomisvoimaa ja vailla
Stenbäckin lyyrillistä tulisuutta, taiturimaisempana ja myöskin
älyllisesti liikkuvampana kuin kumpikaan heistä. Topeliuksen lyriikassa
on kirjallisilla herätteillä ja vaikutuksilla suurempi sija kuin hänen
molempien samanaikaisten runoilijaveljiensä tuotannossa: vahva suoni
aikakauden yhteisiä romanttisia aiheita ja mielikuvia kulkee läpi
Topeliuksen laulurunouden samoinkuin hänen proosakertomustensakin.
Jos jälkimäisissä voimme havaita varsinkin Walter Scottin vaikutusta,
niin tarjoo edellinen sensijaan useita ja hyvinkin helposti
havaittavia yhtymäkohtia Victor Hugon ja Heinrich Heinen runouteen.
Suuremmassa määrässä kuin Runeberg ja Stenbäck oli Topelius
samalla maailmanporvari: tuskinpa kenenkään suomalaisen runoilijan
tuotannossa heiastuu siinä määrässä kuin Topeliuksen aikakauden
historialliset tapahtumat ja yleiseuroppalaiset aatevirtaukset.
Topelius ei niitä tulkitessaan useinkaan mennyt syvälle, mutta hänen
taiturimainen lyyransa vangitsi aina jotakin siitä kaiusta, joka
oli lähtöisin mahtavammista ja voimakkaammista runosoittimista.
Hänen Napoleon-runonsa ovat tässä suhteessa kuvaavia. Niiden kirkas
mutta heikko ääni kalpenee sen ihailun, rakkauden ja vihan paatoksen
rinnalla, jonka korsikkalaisen haamu on herättänyt Europan suurimpain
runoilijain rinnoissa.
Topelius on epäilemättä enimmän omaa itseään yhdistymättömien,
lapsellisen yksinkertaisten tunteiden tulkkina. Suomalaisen
sisämaaluonnon hentoa kauneutta on Topelius laulanut tuoksuvissa
säkeissä, ennen kaikkea Sylvia-runoissaan. Runeberg oli oikeassa
väittäessään, ettei kukaan osannut niinkuin Topelius kuvata sitä
"ilmaa", joka ympäröi suomalaisia maisemia. Topeliuksen kirkkaassa
ja usein hiukan ilakoivassa sanonnassa ja keveissä rytmeissä onkin
ikäänkuin linnunlaulua ja suviauringon kimallusta. Kuinka verrattoman
suomalaisen maiseman piirtävätkään kohta ensi säkeet "Kevätpäivässä
Kangasalla", säkeet, joissa sanonnan yksinkertainen sulo yhtyy
poljennon hilpeään helinään:
Jag gungar på högsta grenen
af Harjulas högsta ås;
vidt skina de blåa vatten
så långt de af ögat nås!
Af Längelmänvesis fjärdar
der skimrar ett silfverband,
och Roines älskliga vågor
i fjärran kyssa dess strand.
Tällaiset säkeet ovat, kahdella kielellä, laulaneet itsensä jokaisen
suomalaisen korvaan ja ne nousevat vaistomaisesti huulille suomalaisen
seistessä sisämaaluonnon idyllisen kauneuden lumoissa.
Myöskin uskonnollisten tunteiden tulkkina on Topelius huomattava,
vaikka hän ei saavutakaan Stenbäckin virsirunouden mieltäjärkyttävää
voimaa. Kaikki syvempi tragiikka, syvemmät ristiriidat, syvempi suru
löytää vain harvoin Topeliuksen runoudessa ilmaisun. Ilo ja tuska
leikkii hänen tuotannossaan ikäänkuin pinnalla, ne eivät tunkeudu niin
syvälle, että ne paljastaisivat persoonallisuuden ytimen, sen mikä
ihmisessä on keskeisintä ja minkä teho on toisiin ihmisiin vaikuttavin
ja suurin. Yksi Tegnérin tai Stagneliuksen säepari, luettuna
Topeliuksen runouden lomassa, voi pitkäksi aikaa viedä maun Topeliuksen
lyriikalta, jos runoudesta etsii ensi sijassa persoonallista
erikoisuutta ja voimaa. Mutta kieltämättä on Topeliuksen lyriikalla oma
alansa, romanttisen haaveen ja idyllin, jossa sitä vaikeasti kenenkään
toisen laulurunous voisi korvata.
Topeliuksen runouden korkeimmat huiput ovat mielestäni etsittävät
varsinaisen lyriikan ulkopuolelta: ne ovat ballaadit "Den resande
studenten" (Matkustava ylioppilas) ja "Vintergatan" (Linnunrata) --
kaksi runoa, jotka sekä aiheeltaan että muodoltaan ovat sangen kaukana
toisistaan ja jotka kumpikin suunnallaan merkitsevät Topeliuksen
runouden äärimmäis-saavutuksia. "Matkustava ylioppilas" lähentelee
aivan harvinaisessa keskityksessään pienen ballaadin ihannetta.
Jokainen säe, jokainen sana vie aihetta eteenpäin ja ennenkuin lukija
arvaakaan on keveästä, melkein karkeloivasta alusta kasvanut pieni
tragedia, joka piirtyy lähtemättömästi mieleen. Tällä runolla on
samalla jokin erikoissuomalainen, ikäänkuin kulttuurihistoriallinen
tuoksu, jonka aitoudesta on mahdotonta erehtyä. Tämä Topeliuksen
ylioppilas on sama, jonka tunnemme Runebergin "Hannasta" ja Ahon
"Papin tyttärestä", "Papin rouvasta" ja "Keväästä ja takatalvesta".
Topelius on antanut hänelle suppeudessaan ehkä kaikkein nerokkaimman
ilmaisun. Kuinka verrattomasti maalailevatkaan kohta ensi säkeet
(joita on toivotonta koettaa kääntää) sekä kuva- että rytmi-kielellään
ylioppilaan tuloa maalaistaloon. Me kuulemme hänen piiskaniskunsa
viuhinan ja näemme hänen kärryjensä vierivän pihalle:
Hans röst man hörde på afstånd ren,
hans gyllne lyra i solen sken,
hans piska small, och i raskt galopp
han körde till gården opp.
Aiheeltaan paljon suurempi runo on kuitenkin "Linnunrata", joka
kuuluu kaikkein parhaimpaan mitä ruotsinkielellä on kirjoitettu. Se
ei ole ainoastaan Topeliuksen suurpiirteisin runo, vaan se on samalla
erinomaisen kuvaava tekijänsä ajatus- ja tunnemaailmalle. Runo on
yleisesti tuttu, mutta meidän on syytä siinä viipyä, koska se paljastaa
kaikkein keskeisimpiä puolia Topeliuksen maailmankatsomuksessa ja
persoonallisuudessa.
Runo kertoo, kuten tunnettu, kahdesta rakastavasta, Salami ja
Zulamith, jotka kuoleman jälkeen tuomittiin asumaan eri tähdillä
taivaan äärettömyydessä. Heidän rakkauden kaipuunsa oli kuitenkin
niin suuri, että he alkoivat, kumpikin suunnallaan, rakentaa siltaa
toisensa tähteen ja niin syntyi tuhansien vuosien jälkeen Linnunradan
"Tähtisilta", jota myöten rakastavat juoksivat toistensa syliin.
Mutta keruubit riensivät kauhuissaan kertomaan Jumalalle Salamin ja
Zulamithin työstä. Silloin hymyili Jumala kirkasta hymyä:
"Mit' ompi luonut rakkaus, sit' en ma tyhjäks tee."
Tämän runon ulkonaisessa aiheessa on yhtäläisyyttä antiikin kenties
kauneimman rakkaustarinan, Hero ja Leander -tarinan kanssa. Se mikä
jälkimäisessä erottaa rakastavia toisistaan ei tosin ole mikään
tähtinen avaruus, ainoastaan Hellesponto, mutta molemmissa näyttelee
"este" samaa osaa ja molemmissa uhmaa mainen rakkaus jumaluutta.
Antiikkista on Topeliuksen runossa niinikään se, että siinä
edellytetään jotain voivan tapahtua jumaluuden tahdosta riippumatta.
Salami ja Zulamith ovat tässä mielessä eräänlaisia kristillisiä
titaaneja. Mutta se mikä näitä aiheita erottaa toisistaan, on kuitenkin
ehkä Topeliukselle luonteenomaisinta. Kun antiikin rakastavat saavat
surmansa Hellesponton aalloissa rangaistukseksi siitä, että he olivat
uhmanneet jumalia, hyväksyy Topeliuksen jumaluus heidän tekonsa,
koska se on tapahtunut rakkaudesta. Tuskin missään tulee Topeliuksen
kristillisesti optimistinen runoilijalaatu niin paljaasti näkyviin
kuin tässä ballaadissa ja sen loppukäänteessä, missä Topeliuksen
runoilija-innostus levittää siipensä leveämmälle kuin kenties missään
muussa runossa. --
"Kanervakukkien" runoilijan asteikko on sangen laaja. Se soittaa rinnan
isänmaan, vapauden, rakkauden ja luonnon ylistystä, aina keveästi
ja puhtaasti, kaikuvilla säkeillä, joiden sointu, kerran kuultuna,
jää usein elämän ajaksi mieleen. Topeliuksen säkeissä on ikuista
juhlamieltä, runo-sunnuntaita, joka virittää mielen hilpeäksi ja
keveäksi. Niissä soi harvoin syviä kohtalo-tunteita eivätkä ne juuri
koskaan kutsu lukijaa ankarampaan eetilliseen tilintekoon. Niiden
näkemykset ovat usein liian heikot avatakseen lukijalle elämää ja
todellisuutta. Niiden ajatukset ovat liian haaleat jakaakseen syvempää
viisautta. Mutta Topeliuksen säkeillä on oma leikkivä, taiturimainen
sulonsa, jota ei toinen voi jäljitellä ja jossa siis piilee jotain
persoonallista. Ne piirtävät meille niinikään kuvan tekijästään,
runoilijasta, jota olemme lapsina rakastaneet ja ihailleet ja jonka
sopusointuisen, hilpeän ja hienon henkilöllisyyden läheisyys ei kadota
viehätystään meihin silloinkaan, kun olemme jo vieraantuneet sen
yksinkertaisesta perustunnelmasta.
Niinpä voi Topeliuksen syntymän satavuotis-päivänä syyllä ennustaa,
että hän vielä kauan tulee olemaan sukupolvien uskollisimpia
seuralaisia Suomenmaassa.
Topeliuksen syntymän 100-vuotispäivänä.