"Valvojan" maaliskuun vihkoon [1916] painetussa, erinomaisen
voimakkaalla kädellä luonnostetussa kirjoitelmassa "Katsaus
arvosteluoloihimme" on _Volter Kilpi_ tuonut päiväjärjestykseen
kysymyksen julkisen kritiikkimme arvosta ja merkityksestä. Aivan
varmaan ovat ne kerettiläiset mielipiteet, joita kirjoittaja
kukkuraisesta sydämestään esittää, tavanneet kiitollisen kaikupohjan
lukuisissa kirjailijoissa ja kirjallisuudenharrastajissa.
Taide-elämämme on epäilemättä potenut ja potee yhä edelleen julkisen
arvostelun kypsymättömyyttä, tilapäisyyttä ja mielivaltaisuutta,
kroonillista sairautta, joka ei ole voinut olla hyvin epäedullisesti
vaikuttamatta luonnollisen, terveen taide-käsityksen ja maun
syntymiseen sekä yksityisten taide- ja kirjallisuusilmiöiden
oikeudenmukaiseen arviointiin. Niin vähän mairittelevan kuvan kuin
Volter Kilpi antaakin kirjallisen kritiikkimme keskitasosta, ei hän
kuitenkaan viskaa lasta pellolle pesuveden mukana. Hänen yksityiset
karakteristiikkansa arvostelijoista -- ainakin toiset niistä -- ovat
kaikessa subjektiivisuudessaan useissa kohdin iskevän sattuvia ja
todistavat osaltaan, niinkuin kaikkikin, mitä Kilpi on kritiikin
alalta kirjoittanut, mikä harvinainen, herkässä ja niin sanoakseni
aktiivisessa vastaanottavaisuudessaan aivan yksinäinen arvostelijavoima
hänen suhteellisen vaitiolonsa takia on kirjallisuudeltamme mennyt
hukkaan.
Mutta tarkoitukseni ei ole näillä riveillä "vannoa mestarin sanoihin"
enempää kuin merkitä joka kohtaa, missä käsitykseni vievät hiukan
erilleen Kilven mielipiteistä -- tarkoitukseni olisi esittää vain
eräitä aivan yleisiä näkökohtia ja ajatuksia. Onhan nostettu
esiin kysymys, joka mitä läheisimmin koskee sekä kirjailijan että
arvostelijan ammattia. Monet niistä kriitikoista, joita "Valvojan"
kirjoituksessa mainitaan, ovat samalla kertaa sekä arvostelijoita että
kirjailijoita ja on heissä siis samassa persoonassa edustettuina,
edellyttäen, että he yhtyvät Kilven yleisiin moitteihin, sekä "kantaja"
että "vastaaja". Sillä kirjallisuuden, runouden menestyksestä ja
oikeuksista on luonnollisesti ensi sijassa kysymys, yhtä varmaan kuin
kritiikki on olemassa taidetta ja kirjallisuutta varten eikä taide ja
kirjallisuus arvostelua varten. Usein ovat meillä epäilemättä hyvin
kypsymättömät ja epäpätevät kynäilijät saaneet leikitellä kirjailijain
kohtaloa. Yksityisen kirjan vaiheet, sitten kun teos on lähtenyt
maailmaan kirjailijan ja kustantajan käsistä, tapahtuvat, mikäli ne
ovat riippuvaisia arvostelusta, hyvin oikullisten tähtien alla, jopa
siinä määrin, että kirjailija luullakseni usein tuntee ottavansa osaa
jännittävään hasardipeliin, jossa voiton ja tappion mahdollisuudet ovat
yhtä laskemattomat kuin ruletin heilahdukset.
Vaikka arvostelun tehtävä, verrattuna kirjallisuuteen, onkin välittäjän
ja palvelijan, voi sillä silloin, kun se on suurpiirteisemmin ja
syvemmin käsittänyt velvollisuutensa, olla suuri herättävä ja
liikkeellepaneva merkitys. Tällöin kasvaa kritiikki runouden rinnalla
itsenäiseksi taidemuodoksi, sisartaiteeksi, joka ei ainoastaan
poimi tähkäpäitä runouden vainioilta, vaan myöskin kylvää itse
siementä. Mitä ovatkaan esim. sellaiset suuret ajattelija-kriitikot
kuin _Lessing_ ja _Herder_ saaneet aikaan Saksan klassillisen
kirjallisuuden luomisessa jo pelkällä kriitillisellä ja teoreettisella
toiminnallaan. He olivat runouden pappeja, joiden seurakunnassa
itse Goethe on istunut sanankuulijana. Tai mennäksemme myöhempään
aikaan: sellaisen arvostelijan kuin _Georg Brandesin_ elämänpaatos on
nostanut pohjoismaissa esiin kokonaisen kirjallisuuden. Tällaisten
kirjallisten kylväjien kunnianhimo ei voi olla muu kuin että heidän
oppilaansa kasvavat heitä suuremmiksi ja toteuttavat mielikuvituksella
ja taiteessa, mitä he ovat älyllään ja vaistollaan aavistaneet ja
uneksineet. Heidän vaikutuksensa on niin kantava, että voi sanoa
suureksi osaksi heistä riippuvan, ketkä, minkälaatuiset ja millaisilla
lahjoilla varustetut henkilöt heidän ajankohdallaan katsovat olevansa
kutsutut kirjailijoiksi. _Sainte-Beuve'in_, Ranskan romantiikan
loistavimman kriitikon, valtikan alla tunsivat lyyrikot ja uneksijat
kuuluvansa runouden valittuihin, _Taine'in_ ja brandesianismin
vaikutusaikana ovat taasen käytännölliset, todellisuustajuiset,
yhteiskunnallisesti valveutuneet luonteet tunteneet, että heidän
aikansa astua kirjalliselle arenalle on tullut. Kriitikko tämän
sanan ihanteellisessa mielessä on eksponentti aikakauden koko
henkisestä kulttuurista ja hän voi, jos hänellä on kehittyneet
vaistot, kellonviisarin tarkkuudella ja täsmällisyydellä osottaa
historian hetkeä kirjallisuudessa ja taiteessa. Hänen teoksensa ja
elämäntyönsä ei tavallisesti ole ikuisuutta varten. Hänen tehtävänsä
rajoittuu usein määrättyyn aikakauteen, mutta ei ole silti vähäisempi.
Hänen ajatuksensa itävät toisissa aivoissa vielä vuosisatojen
päässä._Boileau'n_ kuivan ratsionalistisen estetiikan aurinko on
jo ammoin mennyt mailleen, mutta vielä tämän hetken ranskalaisessa
kirjallisuudessa voimme tavata hänen kylvöään. Brandesianismin päivät
alkavat niinikään olla luetut, mutta kuinka mahtavana ja kunnioitusta
herättävänä seisookaan Brandesin elämäntyö sen oppositsionin edessä,
joka on noussut sitä vastaan! Mutta tällaiset arvostelija-nerot
eivät tuo ilmi ja toteuta ainoastaan sitä mitä kussakin historian
ajankohdassa liikkuu, he saattavat myöskin nostaa päivänvaloon sitä,
mikä on kansansielulle ominaisinta ja läheisintä. Sen teki aikoinaan
Herder ja sellainen estetikko ja arvostelijahan oli meillä _Fredrik
Cygnaeus_, joka innostuksella nosti kansan nähtäviin sekä Runebergin
että Kalevalan ja Kiven suomalaiset runoaarteet.
Myöskin toisia huomattavia, vaikutusvaltaisia arvostelijatyyppejä on
olemassa, kriitikoita, jotka eivät siinä määrässä kuin mainitut ole
uutisraivaajia ja kylväjiä, arvostelijoita, jotka tulevat valmiiseen
kirjallisuuteen, toimivat välittäjinä sen ja suuren yleisön välillä ja
pukevat omaan käsite- ja kuvakieleensä sen, minkä he ovat runoilijoilta
ja kirjailijoilta vastaanottaneet. Tällaisilla arvostelijoilla on suuri
käytännöllinen merkitys, he voivat ajaa tuottavien kirjailijain taide-
ja tyyli-ihanteiden asiaa, taistella ennakkoluuloja vastaan ja avata
tietä yksityisille kirjoille ja kirjailijoille. Kokemus on luullakseni
osottanut, että tämänkin lajin arvostelijat voivat pätevimmin suorittaa
tehtävänsä, päästä helpoimmin vuorovaikutukseen kirjallisuuden ja
yleisön kanssa silloin, kun he itse ainakin _jossain mielessä_ ovat
taiteilijoita. Mielikuvitukseton käsite-ihminen tulee aina jäämään
platooniseksi suhteessaan runouteen. Välittävän kriitikon avu on
luonnollisesti ensi sijassa herkkä mielikuvituksellinen vastaanottokyky
ja toisessa sijassa kyky itse antaa muotoa vaikutelmilleen. _Oscar
Wilde_ on sattuvasti määritellyt tällaisen kriitikon tehtävän
aforismissaan: "Arvostelija on se joka kykenee siirtämään sen
vaikutelman, jonka kaunis häneen tekee, toiseen tyyliin ja toiseen
aineeseen." Tämänlaisista kriitikoista ehkä kaikkein tyypillisimpiä oli
meilläkin yleisesti tunnettu ruotsalainen runoilija-arvostelija _Oscar
Levertin_. Hänen feminiinisesti herkkä kykynsä vastaanottaa runouden
vaikutelmia oli yhtynyt kuvarikkaaseen tyylitaitoon. Pyrkien, joskus
hiukan huolestuneelta tuntuvalla kiireellä, pysymään ajan virtausten
tasalla ja suhtautuen virka veljellisellä lempeydellä nuorimpiinkin
ja hapuileviimpiinkin yrityksiin runouden alalla, nautti hän suurta
suosiota ja mainetta kirjailijain kesken. Myöskin yleisöön taisi
hän usein suggereerata loistavalla proosallaan eloisan, voimakkaan
tunnelman. Hänelläkin oli kuitenkin omat rajoituksensa arvostelijana,
ja ilmenivät ne etenkin siinä, että hän liiaksi hurmautui runoluoman
yksityisistä artistisista kauneuksista, kysymättä riittävässä
määrässä taideteoksen sisäistä persoonallisinta ydintä. Niinikään
tulee hänen arvosteluistaan ja esseistään näkyviin, ettei hän ollut
ajattelijana erikoisen voimakas, vaan useinkin yksipuolisten ja
dogmaattisten filosoofisten oppien johtama. -- Toista miehekkäämpää
ja karheampaa lajia edustaa Levertinin perinnönottaja "Svenska
Dagbladetin" arvostelijana _Fredrik Böök_, Ruotsin tällä hetkellä
ehkä huomattavin kriitikko. Hänen arvostelutoimintansa, joka ei ole
kestänyt vielä kovinkaan monta vuotta, osottaa hyvin määrätietoista
kannanottoa kirjallisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin nähden
eikä suinkaan todista, niinkuin Levertinin, mitään erikoisen
kollegiaalista myötätuntoa kirjailijoita ja runoilijoita kohtaan,
missä hahmossa he esiintynevätkään. Böökille on kirjailijamaailma
vuohien ja lampaiden yhdyskunta ja hän tahtoo eroittaa nämä eri
ainekset toisistaan. Hän on dogmaatikko samaan tapaan kuin Ruotsin
Akatemian entinen peljätty ja vihattu, aina taisteluintoinen sihteeri
_C. D. af Wirsén_, vaikka hänen dogminsa ovat toisenlaiset ja vaikka
hänen henkinen joustavuutensa on paljon laajempi kuin Wirsénin.
Böökille on jokainen kirjallinen teos ennen kaikkea ilmaisu määrätystä
siveellisestä tahdosta, elämänkatsomuksesta, voisimmepa melkein
sanoa yhteiskunta-poliittisista ja filosoofisista mielipiteistä.
Moralistina ihailee hän tahtoa, tietoista toimintaa, germaanisesti
miehisiä traditsioneja ja politiikassa on hänellä huomattava kallistus
oikealle. Hänellä on hallussaan erinomaisen vuolas, rakenteeltaan
kirkas ja loogillinen, älyllisesti kehittynyt proosatyyli, jonka hän
asettaa suojelevana kilpenä niiden eteen, joita hän pitää aatteellisina
henkiystävinään, tai heiluttaa sitä kuin tomahawkia niiden päiden yli,
joita hän lukee vihollisikseen ja vastustajikseen. Hänen arvostelunsa
tarjoavat aina virkistävää lukemista, mutta eivät useinkaan anna
väärentämätöntä kuvaa esitettävän ansioista ja puutteista. -- Yleensä
on sanottava, että läntisessä naapurimaassamme kirjallisuuskritiikki on
kehittynyt hyvin korkealle, tarjoten epäilemättä terveellisen koulun
alottelevalle suomalaiselle arvostelulle. Loistavimmat edustajat ja
opettajat tältä alalta löydämme kuitenkin Ranskasta, missä useiden
kriitikkojen nimet kilpailevat suurten runoilijanimien kanssa. Ennen
kaikkea on uusimmasta Ranskasta muistettava _Jules Lemaître_, Renan'in
oppilas, n.k. subjektiivisen arvostelun mestari, joka ei luokitellut
ja lajitellut runoluomia, vaan eritteli hienosti ja vastaanottavasi
niiden vaikutusta, ja _Emile Faguet_, joka henkevällä, herkästi
satuttavalla proosallaan pyrki ennen kaikkea määrittelemään sitä
taiteilijapersoonallisuutta, joka kätkeytyi runoteoksen taakse.
Yllämainituilla arvostelijatyypeillä ei ole mitään tekemistä
niiden dilettanttisten kirjallisuusparasiittien kanssa, joiden
Volter Kilpi näkee "köynnöstävän kaikkia taideilmiöitä" ja jotka
kieltämättä muodostavat meillä -- ja kaiketi muuallakin -- n.k.
resensenttien enemmistön. Missä nämä kirjallisuuden loiset harhautuneen
kunnianhimonsa, yhteiskunnallisen asemansa, tutkintojensa tai vain
rehellisten ja arvostelukykyisten neuvonantajien puutteen eksyttäminä
joutuvat maun tuomareiksi, voivat he pitkäksi aikaa rakentaa
sulkuja todelliselle runoudelle ja taiteelle. Mikään ei ole liian
korkealla heidän toimeliaalle tietämättömyydelleen. Pikkutärkeällä
tuomarinilmeellä mestaroivat ne runoluomia, joiden sisäisen arvon
tajuamiseen heiltä usein puuttuu synnynnäiset edellytykset. Heidän
lajinsa on Goethe nerollisella lakoonisuudellaan esittänyt seuraavassa
pikkurunoelmassa:
Mies mull' oli vieraana muuankin.
Oli sopumme mitä parahin:
näki pöydässä ruokani tavallisen
ja söi sitä vatsan-täydellisen
ja jälkiruokahan tultuaan
söi senkin suuhunsa makeaan.
Niin lankes paulaan Pirun ja Pahan,
rupes ruokiani moittimahan:
"Ei sako soppaa haitannut,
oli paisti hiukan palanut --"
Pyhä sakramentti!
Ulos mies! Se koira! Hän on resensentti.
Kuka ei tuntisi tässä runoilijan kestiystävän pöytäpuheessa -- "ei
sako soppaa haitannut j.n.e." -- sitä kylmäkiskoista, unettavaa,
epäintreseerattua johtomotiivia, joka humisee meilläkin läpi
resensenttien kuoron ja joka nähdäkseni on ensi sijassa antanut
Volter Kilvelle aiheen hänen kirjoitelmaansa. Vaikka suomenkielinen
kritiikkimme sekä muotonsa että sisällyksellisen kypsyytensä puolesta
on epäilemättä paljon jäljessä produktiivisesta kirjallisuudesta,
on sen vallitseva sävy kirjallisuutta kohtaan yleensä isoisällisen
holhoava, milloin se ei ole ylhäisen alentuvainen tai yliolkainen.
Kysyä saattaa kuitenkin, palatakseni "Valvojan" kirjoitukseen, eikö se
arvostelun ihanne, joka kuultaa läpi Volter Kilven artikkelin, muistuta
liiaksi sitä mitä taiteilijain kesken sanotaan atelieri-kritiikiksi.
"Valvojan" kirjoittajan mielestä, jos olen hänet oikein ymmärtänyt,
tulisi kriitikon kaikella sillä voimalla ja ponnella, mihin hän on
mahdollinen, antaa yleisön tuntea sen riemun tai suuttumuksen, minkä
hänen "taiteellinen näkemyksensä" on hänelle välittänyt. Mitkään
sanat eivät ole tämän käsityksen mukaan liian voimakkaita kuvaamaan
niitä hetkellisiä sensatsioneja, joita taideluoma on arvostelijan
tunne-elämässä herättänyt. Tästä seuraisi, että etevä romaani olisi
ilmoitettava yleisölle ikäänkuin uusi maanosa olisi keksitty, ja huono
runokokoelma taas esitettävä tavalla, josta yleisö ymmärtäisi, että
jotakin uhkaavaa ja pelottavaa on tapahtunut, että Jack Halkaisija
on ilmestynyt keskuuteemme. Tässä suhteessahan voi arvostelijan
sanavalinta olla tempperamenttikysymys. Pelkään kuitenkin, että ylen
voimallisilla sanoilla yleisö pian huudettaisiin kuuroksi, niin ettei
se lopulta uskoisi enempää uuteen maanosaan kuin Jack Halkaisijaankaan.
Arvostelijan ammattihan edellyttää useiden käytännöllisten näkökohtien
vaarinottamista: sanomalehti-kriitikko ei puhu kirjalliselle
valioyleisölle, hänen tulee ottaa huomioon myöskin lukijainsa käsite-
ja mielikuvapiiri, hänen on usein puettava kylmään ja karuun mutta
konkreettiseen proosaan, mitä runoilija on lausunut hehkuvissa
rytmeissä ja loistavalla kuvakielellä. Hänen on muistettava, että
hän on välittäjänä runoilijan ja yleisön välillä ja että hän, jos
hän käyttää liiaksi edellisen etuoikeutta, luovaa mielikuvitusta,
pian itse tarvitsee välittäjän itsensä ja lukijainsa välille. Mutta
nämähän ovat selviöitä, vaara ei suinkaan yleensä uhkaa arvosteluamme
tältä taholta. Volter Kilpi on oikeassa: vaara uhkaa juuri
mielikuvituksettomien, epäintreseerattujen, laimeiden, tietämättömien,
uneliaiden taholta, henkilöiden taholta, jotka sovittavat taiteeseen
vieraita arvosteluperusteita, jotka mittaavat räätälin kyynärkepillä
samotrakelaisen Niken siipienväliä ja leipurin punnuksella "Faustin" ja
"Hamletin" painavuutta.
On alettu puhua, meilläkin, arvostelun runottaresta. Liian varhain!
Helikonin "sisarukset" eivät ikinä myöntäisi sitä huonotapaista, vaikka
hyväätarkoittavaa, kömpelöä, hidasveristä talonpoikaismorsianta, joka
komeilee meidän julkisessa arvostelussamme, heimokseen ja verekseen.
Miksemme tunnustaisi mekin, kirjailijat ja arvostelijat, että
kritiikillämme on vielä matkaa Muusain yhdyskuntaan!