Siinä suurpiirteisessä, älyllisen kimaltelevassa runossa, jonka Tegnér
kirjoitti Ruotsin Akatemian viisikymmenvuotiseen juhlaan, on omistettu
myöskin Ruotsin ainoalle paimenrunoilijalle, suomalaissyntyiselle
Gustav Philip Creutzille muutamia säkeitä, jotka nerokkaassa
lakoonisuudessaan sisältävät mitä sattuvimman määritelmän Creutzin
runolaadusta, samalla kun ne osottavat kuinka korkealle Tegnér arvioi
Creutzin merkityksen Ruotsin kirjallisuudessa. Hän sanoo Creutzin
runouden olemuksesta m.m. että se on "länsituulta ja aamukastetta"
ja että se on "suloinen kuin leivojen laulu keväällä". Mutta jo
paljon ennen Tegnériä oli Franzén viisikolmatta vuotiaana juhlinut
maanmiestään Creutziä runossa, joka sai Akatemian palkinnon siitä
huolimatta, että se soti "kaikkia tunnustettuja sääntöjä vastaan",
ja jota syystä vieläkin pidetään nuoren Franzénin mestariteoksena.
Myöskin kolmas huomattava ruotsinkielinen runoilija, Levertin, on
eräässä hienossa esseessä tunnustanut ihailuaan Creutzin sirolle
rococo-runottarelle. [Gunnar Castrén: Gustav Philip Creutz, Albert
Bonnier. Stockholm, 1917.]
Tegnér valitti jo, että Creutz oli unohdettu ja mainitsee syyksi hänen
"yksinkertaisuutensa ja viattomuutensa". Meidän päivinämme lienevät
Creutzin lukijat etsittävät yksistään Ruotsin kirjallisuuden tutkijain
ja erikoisharrastajien joukosta. Siinä puolessatoista sadassa vuodessa,
mikä on kulunut Creutzin ajasta, on pohjoismaiden runous elänyt niin
monta vaihetta ja tunnustanut niin erilaisia ihanteita, että Creutzin
runoelmat nykyaikaisten kirjojen joukossa epäilemättä tekevät yhtä
vieraan vaikutuksen kuin paimenetarta leikkivä rococo-markiisitar
tekisi meidän asfalttisilla, bentsiinituoksuisilla kaduillamme. Mutta
silti voi syyllä väittää Creutzin runoudella olevan yhä vielä muutakin
arvoa ja mielenkiintoa kuin vain historiallista. Se joka voi tunkeutua
sen kirjallisen, ajan hengen ja maun inspiroiman kuvakielen taakse,
löytää Creutzin runoudesta herkän lyyrillisen suonen, ei kovin vahvan
eikä voimakkaasti sykkivän, mutta välittömän ja aidon. Varsinkin
luonnontunteen runoilijana voi Creutz vieläkin välittömästi vaikuttaa
nykyaikaiseen lukijaan.
Tri Castrénin uusi teos on suurin erikoistutkimus tästä
suomalais-ruotsalaisesta runoilijasta. Ennemmin on myöskin toinen
suomalainen tutkija, tri Hultin, julkaissut Creutzin koottujen teosten
yhteydessä runoilijan elämäkerran.
Creutzin runollisesti tuottava kausi ei ole pitkä, se ulottuu vain
hänen 32:een ikävuoteensa, minkä jälkeen diplomaattiset kirjeenvaihdot
tulevat runonteon tilalle. Creutz syntyi v. 1731 ja eli lapsuutensa
Malmgårdissa, Pernajan pitäjässä. Myöskin äidin puolelta, joka oli
syntyään Wrede, oli Creutz suomalaista sukujuurta. Hänen enonsa,
tunnetut Hattu-päälliköt Henrik ja Fabian Wrede pitivät itseään
suomalaisina ja katsoivat olevansa oikeutettuja Ruotsissa esiintymään
Suomen edustajina. Niinpä käytti Fabian Wrede v. 1743 ritarihuoneessa
taistellessaan tanskalais-puoluetta vastaan sanontatapaa "me
suomalaiset vapaasyntyisenä kansana j.n.e." Enojen Hattu-politiikka
ja ranskalais-ystävyys tuli myöskin Creutzin ojennusnuoraksi hänen
myöhemmässä valtiollisessa toiminnassaan, mutta sensijaan ei hänessä
voi huomata Wrede-veljesten suomalaisharrastuksista jälkeäkään. Creutz
piti itseään ruotsalaisena.
1749 tuli Creutz ylioppilaaksi Turkuun ja kahta vuotta myöhemmin
tapaamme hänet Ruotsissa, missä hän kohta, nähtävästi enojensa
vaikutuksesta, pääsi ylimääräiseksi virkamieheksi kansliakollegioon
(ministeriöön) ja jonkun ajan kuluttua prinssi Fredrik Adolfin
kavaljeeriksi. Hän tuli tällöin myöskin jäseneksi runoilijatar rouva
Nordenflychtin ympärille kerääntyvään, valistusajan filosoofien
hengessä toimivaan kirjalliseen seuraan n.k. "Tankebyggarordeniin" ja
siinä kehittyy hänestä runoilija. Kaikki mainittavimmat tuotteensa
painatti hän tämän seuran julkaisemissa albumeissa.
Sen, joka tahtoo muodostaa itselleen käsityksen Creutzin
mielikuvamaailmasta -- ja rococo'n estetiikasta --, on luettava
hänen laajin runoelmansa "Atis och Camilla". Sen näyttämönä on
arkadialainen maisema tuuheine lehtoineen, sirisevine lähteineen ja
hivuttavine auringonnousuineen: rococo'n runollinen yhteismaa, jonka
lukemattomat ajan runoilijat olivat kansoittaneet rakkaudenkaihoisilla
papittarilla ja paimenettarilla ja rohkeilla ja tulisilla paimenilla
ja metsämiehillä. Rakkaus on tämän paikallisuuden jumaluus ja me
aavistamme hänen temppelinsä siron pylväsrivin jokaisen polun ja
käytävän päässä, jonka yli etelän laakerit tai pohjolan haavat ja
lehmukset ojentavat oksiaan. Tämä Arkadia ei ole löydettävissä miltään
kartalta eikä se tiedä mistään historiallisesta ajasta, se on uneksittu
vanhojen kirjojen ja vanhojen taulujen mukaan aivoissa, jotka olivat
väsyneet kulttuuriin ja seuraelämään ja mielellään lepuuttivat itseään
yksinkertaisen, vapaan elämän ja luonnon kuvitelmilla. Creutzin
"Atiksen ja Camillan" aihe on paimenrunoissa tavallinen: ensi rakkaus
herää kahdessa nuoressa sydämessä, jotka monien koettelemusten ja
onnettomuuksien ja monien huokausten jälkeen löytävät toisensa.
Sirotekoisella aleksandriini-mitalla kertoo runoilija rakkausparinsa
kokemukset, lainaten vertauskuvansa klassillisen ja jälkiklassillisen,
varsinkin ranskalaisen kirjallisuuden yhteisistä asevarastoista.
Creutzin ansioksi on luettava se keveys ja luontevuus, millä hän tuo
ruotsinkieleen tämän mielikuvamaailman, sekä useat yksityiset kohdat,
joissa sovinnaisen kuvakielen alta kuultaa todellinen lyyrillinen
luonnonnäkemys ja todellinen tunne. Jälkimäisiin kuuluu varsinkin
Camillan rakkaudentunnustus Atikselle, jonka Castrénkin on teokseensa
lainannut.
Kohta "Atiksen ja Camillan" ilmestymisen jälkeen eli v. 1763
nimitettiin Creutz Ruotsin lähettilääksi Madridiin ja kolme vuotta
myöhemmin Parisiin. Tämän jälkeen runoilija kokonaan väistyi
diplomaatin tieltä. Matkallaan Madridiin poikkesi hän Ferney'ssä,
tervehtimässä Voltairea, runoutensa epäjumalaa. Filosoofi-patriarkka,
joka ei ollut tunteeton pohjoismaisen vieraansa mairitteleville
ylistyksille, ihastui siinä määrin Creutziin, että kirjoitti hänen
käyntinsä jälkeen, että olisi mielellään viettänyt kokonaisen
elämän sellaisessa seurassa. Parisissa hankki Creutz itselleen
hovin erikoisen suosion: sekä Ludvig XV ja tämän vaikutusvaltainen
rakastajatar du Barry että Ludvig XVI ja Marie Antoinette kohtelivat
häntä huomaavaisemmin kuin useimpia ulkovaltain ministerejä. Creutz ei
jättänytkään käyttämättä mitään tilaisuutta juhliakseen niitä, joilla
oli valtaa ja vaikutusta. Myöskin Ranskan johtaviin ministereihin
tuli hänen suhteensa pian läheiseksi kuin mieskohtaisen ystävän. Tämä
olikin hänelle suureksi eduksi hänen valvoessaan Ruotsin lähettiläänä
isänmaansa etuja. Hänen voimia ja taitoa kysyväksi diplomaattiseksi
tehtäväkseen oli ennen muuta tullut saada Ranskaa ylläpitämään Ruotsin
kanssa sopimusta, jonka mukaan Ruotsi nautti Ranskan valtiovaroista
melkoista vuotuista avustusta. Monta kertaa näytti asema jo uhkaavalta,
mutta Creutzin onnistui saada välikirja aina uudistetuksi, vaikka
Ranskan suorittama erä ei enää myöhemmin ollut niin pyöreä kuin
aikaisemmin. Varsinaisten diplomaattisten toimien ohella sai Creutz
kuninkaaltaan ja ystävältään Kustaa III:lta tehtäväkseen suorittaa
myöskin yksityislaatuisempia asioita. Hän sai hankkia kuninkaalle hänen
tarvitsemansa jalokivet, ja milloin Kustaa halusi tilata itselleen
hienomman puvun, sai Creutz kääntyä Parisin räätälien puoleen ja itse
valvoa niiden valmistusta. Myöskin Ruotsin pääministeri uskoi hänelle
samanlaatuisia tehtäviä.
Mutta diplomaattisen toimintansa ohella -- joka ei ollut niinkään
vähän voimia ja aikaa kysyvä, sillä entisen runoilijan tuli kaksi
kertaa viikossa lähettää kotimaahansa tarkat raportit poliittisesta
asemasta ja mikäli mahdollista myöskin hovin skandaalihistorioista --
ehti Creutz laajasti seurustella naisten kirjallisissa salongeissa
ja filosoofien ja taiteilijain parissa. Hän oli ajan kuuluisien
sinisukkien, rouva Geoffrins'in ja rouva Deffand'in vastaanotoissa
ja seurusteli tuttavallisesti ensyklopedistien, kuten Diderot'n ja
Marmontelin, kanssa. Itse antoi Creutz niinikään loistavia päivällis-
ja iltakutsuja, joissa nähtiin ajan huomattavimpia diplomatian ja
taiteen edustajia. Tämä suomalainen runoilija on aikoinaan pitänyt
Parisissa hovia, joka tuskin missään suhteessa on jäänyt jälkeen
hienoimmista ja loistavimmista mitä Seinen maailmankaupungilla oli
tarjota. Creutz katsoi velvollisuudekseen "edustaa" kuningastaan ja
isänmaataan ja hänen tapansa olivat sentähden joka suhteessa suuren
herran. Kun hän lähti Fontainebleau'hon kuninkaan vastaanottoon,
antoihan valjastaa kuusi hevosta vaunujensa eteen ja otti mukaansa
hovimestarinsa, kaksi kamaripalvelijaa, kolme lakeijaa, lukuunottamatta
ajuria, tallirenkiä y.m. tarpeellista palveluskuntaa. Suurina
juhlapäivinä antoi hän asuntonsa edessä olevan suihkukaivon ruiskuttaa
viiniä kansan iloksi. Nuorenmiehenkotiinsa hankki hän mytoloogisia
alastomuuksia esittäviä tauluja tunnetuilta mestareilta, suuren
kirjaston ja kallisarvoisia hopea-kalustoja. Mitään perintöä ei
Creutzilla ollut eikä hänen lähettiläs-palkkansa luonnollisesti
riittänyt tähän komeuteen, vaan sai Ruotsin valtio myöhemmin, Creutzin
lähdettyä Parisista, kauniisti suorittaa mitä lähettiläs oli jäänyt
velkaa. Castrén sanoo, että Creutz pysyi suhteissaan rahaan runoilijana
elämänsä loppuun saakka. Ehkä yhtä hyvällä syyllä voisi kysyä, eikö
hänen leveässä elämäntavassaan vielä hänen lähettiläsvuosinaan
Parisissa ilmene hitunen suomalaista rusthollaria?
Olisi väärin sanoa, että Creutz olisi osottanut diplomaattisessa
toiminnassaan mitään erikoista nerollisuutta, hänen suurimmaksi
ansiokseen lienee luettava hänen järkkymätön uskollisuutensa herraansa
ja kuningastansa kohtaan. Mitään voimakkaampaa vaikutusta ei
nähtävästi hänen persoonallisuutensakaan tehnyt niihin kirjallisiin
ja diplomaattisiin piireihin, joiden kanssa hän seurusteli. Pieni
huumorin varjo lankeaa hänen ylitseen esim. filosoofi Diderot'n
kertomuksesta, että hän, Creutz, joka aamu lankesi polvilleen erään
Venusta ja Adonista esittävän taulun eteen. Sokea, teräväpäinen ja
-kielinen rouva du Deffand antaa hänestä sen todistuksen, että hän oli
"pedantti" ja "imartelija" ja Creutzin kutsujen johdosta valittaa hän,
että "on hirveää lähteä Creutzin luo, mutta viettää iltansa yksin on
vielä hirveämpää." Tällä runoilija-diplomaatilla on ollut harvinainen
mukautumiskyky ympäristöönsä, mutta tuntuu siltä kuin hän olisi
katsonut velvollisuudekseen ylen suuressa määrässä omistaa itselleen
ranskalaisten rakastettavuutta, koskapa useat aikalaiset ovat panneet
merkille hänen tavattoman kohteliaisuutensa ja imarteluhalunsa.
Kustaa III palkitsi Creutzin lähettilästoiminnan kutsumalla hänet
kansliapresidentikseen (pääministeriksi), mitä korkeaa virkaa Creutz
hoiti kaksi vuotta eli kuolemaansa saakka (v. 1785). Mitään suurempaa
omintakeisuutta ei hän tässäkään toimessaan osottanut, mutta kyllä
lahjomatonta uskollisuutta ihailemaansa kuningasta kohtaan sekä
suurta loiston-halua, sillä hän tahtoi, samoinkuin lähettiläänäkin,
häikäistä ulkovaltain edustajat. Valistusajan filosoofien oppilaasta
oli vähitellen karsiutunut pois koko määrä vapaamielisyyttä, mikä
ilmenee m.m. siinä, että hän, entinen kirjailija, kansliapresidenttinä
tuskitteli sitä hetkeä, jolloin Kustaa oli suostunut -- painovapauteen.
Harva suomalainen on noussut sellaisille yhteiskunnan huipuille
kuin Creutz. Hänen menestyksensä avain ei ollut erikoisessa
lahjakkaisuudessa, vaan oli se hänen syntyperässään, joka hankki
hänelle pääsyn hovin läheisyyteen, ja hänen harvinaisessa,
vaivattomassa mukautumiskyvyssään. Helposti, kuin leikitellen, omisti
hän valistusajan aatemaailman ja runoteorian, keveästi, ja taaskin kuin
leikitellen, puki hän rococo'n yhteisen mielikuvamaailman kirkkaihin,
ilmaviin ruotsalaisiin aleksandriini-säkeihin. Tämä vaatimattomassa
suomalaisessa pietistikodissa kasvanut nuorukainen oppi kohta
suureen maailmaan tultuaan suuren herran eleet ja tavat. Creutz oli
epäilemättä suuri taituri, virtuoosi, runoudessaan ja elämässään. Hänen
luonteessaan vallitsi käytännöllinen sopusuhtaisuus, mikä oli varmaan
enemmän onnenlapsen kuin filosoofin tasapainoa. Se helppous, millä hän
jätti, voipa miltei sanoa unohti runouden, osottaa jo sinänsä, ettei
hänessä runoilija koskaan elänyt aivan voimakasta elämää. Hänestä
voisi ehkä väittää, että hän on ollut pintapuolinen tavalla, joka on
ulkonaisen menestymisen ehtoja. Hänen rakkauselämyksistään emme tosin
tiedä mitään, mutta se, minkä hänestä yleensä tunnemme, osottaa, ettei
hän kokenut koko elämänsä aikana mitään järkyttävämpiä kriisejä. Kihti
oli hänen vakavin onnettomuutensa ja se hiukan varjosti loppu-iällä
hänen epikurealaista elämänkatsomustaan. Hänen virka-uralleen oli
eduksi, että häneltä riitti innostusta kaikkia esimiehiään kohtaan.
Hänellä oli erinomaisen helppo kumartaa kuninkaita ja ministereitä ja
heidän rakastajattariaan, eikä hänen kumarruksensa ollut syvä siinä
mielessä, mitä hänen nuorempi runoilijaveljensä Leopold tarkoitti,
kun hän kehoitti kumartamaan _niin_ syvään, ettei "ylhäinen houkka"
huomannut hymyä kumartajan suupielissä. Creutz kumarsi sielunsa
vakaumuksesta.
C. A. Ehrensvärd on sanonut, että "kaikki ruotsalaiset, joilla
on ollut makua, ovat olleet käyränenäisiä" ja että "Creutz oli
suomalainen ja pystynenäinen". Syyllä väittää Creutzin viimeinen
elämänkertoja, ettei Creutzin nenä ollut ainoa, joka eroitti hänet
tyypillisesti ruotsalaisesta. Ellen Key on kerran Ateneumissa (v. 1898)
julkaisemassaan kirjoitelmassa Tavaststjernasta antanut mielestäni
sattuvan luonnekuvan suomen-ruotsalaisen runouden asemasta Ruotsin
kirjallisuudessa. Se, mitä hän pitää Suomen runoilijaan erikoisuutena
ruotsalaisiin verraten -- lämpimämpi ja välittömämpi tunteellisuus ja
köyhempi, mutta myöskin yksinkertaisempi kuvakieli -- pitää paikkansa
Creutziinkin nähden. Suomalaista perintöään saanee Creutz niinikään
kiittää siitä, että hänestä tuli, kuten Castrén, tietääkseni täydellä
syyllä, väittää, Ruotsin kirjallisuuden ensimäinen luonnonrunoilija.
Meillä suomalaisilla on syytä muistella, että Suomi on antanut
Ruotsille sen siroimman rococo-runoilijan, samoinkuin yhden sen
valistusajan tyypillisimmistä diplomaateista ja hyvinkasvatetuista
kavaljeereista. Tri Castrénin laaja, perusteellinen tutkimus on
mitä viehättävintä lukemista sille, joka haluaa hetkeksi unohtaa
nykyisyyden ja retkeillä paimenrunouden arkaadisille maille tai seurata
runoilija-lähettilästä Ranskan rococo-hovin juonilla täytettyyn
ilmapiiriin.