F.E. Sillanpää on uusi nimi kirjallisuudessamme ja osaksi uusi
tyyppikin -- ansioineen, rajoituksineen.
Hän on epäilemättä lahjakkaisuus, jopa siinä määrässä, että tekisi
mieli arvostelijana heti käydä käsiksi hänen rajoituksiinsa
ja puutteihinsa, koska ne hänen kieltämättömiä kirjallisia
ansioitaan vastaan näkyvät niin mielenosoituksellisen selvinä
ja huomiotaherättävinä. Seuratessaan tämän puoli neljättä sataa
sivua käsittävän esikoisteoksen loppumattomia lyyrillisiä ja
pseudolyyrillisiä vuodatuksia, joissa aitous ja teennäisyys, runous
ja kirjallisuus yhtämittaa, itsepintaisesti, sivu sivulta riitelevät
keskenään, tuntee lukija usein halua protesteerata, halua tehdä
sivunlaitoihin rumentavia muistutuksia ja vastaväitteitä. Sillanpäällä
on hiukan vaarallinen tapa kutsua -- pienillä kaunopuheisilla eleillä
-- siellä täällä lukija osalliseksi juoneensa ja sen kehittämiseen ja
lukija voi puolestaan tuntea tämän johdosta kenties kaksinkertaista
halua todella tarttua, siellä täällä, kynän varteen. Jollei muussa
tarkoituksessa, niin pyyhkiäkseen.
Tämä Sillanpään esikoiskirjan herättämä mielenkiinto, joka voi kutsua
esiin lukijassa näinkin aktiivisia haluja, todistaa, että teos ei ole
tavallisen vasta-alkajan. Itse asiassa etsii "Elämässä ja auringossa"
muotoa hyvin omalaatuinen taiteilijatempperamentti. Sen erikoisuus ja
tavallaan myöskin voima on meidän oloissamme harvinainen eroottisuus.
Tekijän mielikuvamaailma kiertää melkein yksinomaan rakkaus- ja
vaistoelämän aistimusten ympärillä, kaikki muut perspektiivit
ovat ainakin päähenkilöiden kuvauksessa tukossa. Hänen sankarinsa
ja sankarittarensa -- Elias, Lyyli, Olga -- elävät kaiken aikaa
joutilaassa _dolce far niente_-tilassa, eräänlaisessa puoli-unessa,
mistä he havahtuvat vain tuntemaan rakkauselämän aistimuksia tai, mikä
tapahtuu sangen usein, älyllisesti erittelemään ja lajittelemaan näitä
tuntemuksiaan. Niinkuin yleensä kirjailijoilla, jotka eroottisessa
uskontunnustuksessa näkevät elämän syvimmän sisällön ja viisauden, niin
laajenee Sillanpäälläkin rakkauden tunne jonkunlaiseksi kosmilliseksi
jumalanpalvelukseksi, johon luonto ja itse taivaankappaleetkin ottavat
osaa (mihin m.m. kirjan nimikin viittaa). Se tapa millä Sillanpää,
varsinkin kirjansa alkupuolella, on kuvannut sitä luonnonelämää, joka
kehystää hänen henkilöidensä rakkautta, on luonut tämän esikoisteoksen
parhaat, mieleenpainuvimmat sivut ja yksityiset runokuvat. Miten
kukat puhkeavat kevätpäivästä toiseen, miten linnut lentävät, miten
varjot lankeavat, miten tuuli humisee, miten kuu keinuu taivaalla
-- kaikesta tästä on Sillanpäällä runsaasti omilla silmillä nähtyjä
havaintoja ja lyyrillisiä mietelmiä. Hänen luonnontajulleen erikoista
on sen kiintymys näennäisesti pieniin ja yksityisiin ilmiöihin ja
esineihin. Hänellä ei tunnu olevan kykyä antautua ilman refleksionia
luonnontunnelmaan, niinkuin esim. Juhani Aholla, ei myöskään taitoa
piirtää plastillisesti ja havainnollisesti kokonaismaisemaa niinkuin
esim. Maila Talviolla. Sillanpään sekä tunnelaatu että tekotapa on
tässä suhteessa äärimmäistä impressionismia. Hänen huomionsa kiintyy
yksityiseen kasviin, oljenkorteen, hyönteiseen, kiveen tavalla,
joka jossain määrin muistuttaa lapsen tai luonnonihmisen uteliasta
mielenkiintoa sitä kohtaan, mihin hänen silmänsä sattumalta osuu.
Usein ovat nämä hänen luonnonhavaintonsa sovitetut teoksen pääjuoneen,
rakkauskuvaukseen, ja silloin muodostavat ne ikäänkuin tuoksuvan
ilmakehän sen ympärille, mutta toisinaan tuntuvat ne olevan siitä
kokonaan erillään tai ovat ne siihen aivan mielivaltaisesti liitetyt.
Jälkimäisessä tapauksessa raskauttavat ne vain kertomuksen muutoinkin
hidasta kulkua ja vaikuttavat hajoittavasti lukijan mielenkiintoon.
Vahvin on tunnelma kirjan alussa -- ensimäiset sivut ovat tässä
suhteessa aivan verrattomat --, loppupuolella tai oikeammin jo
keskivaiheilla alkaa mielestäni teoksen sisäinen kiinteys löyhtyä ja
raukeaa muutamilla sivuilla melkein kokonaan ylimalkaiseen mietiskelyyn
ja verraten hedelmättömiin kirjallisiin käänteihin.
Sillanpään esikoisteokselle on nim. ominaista, että se,
luonnonraikkaista lyyrillisistä yksityiskohdistaan huolimatta, on
kokonaisuutena arvostellen sangen "literäärinen" kirja. Tekijä
kantaa usein esiin kuin tarjottimella erikoisuutensa, hän ei siitä
itse ole suinkaan tiedoton. Hän ei myöskään unohda valmistaa meitä,
milloin jotain erikoista on odotettavana. Hän kirjoittaa esim. näin:
"Kertomus alkaa. Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut." Tai:
"Kuvitelkaamme tässä taitteessa taas tekevämme Eliaksen olennon läpi
pienen leikkauksen." Tai: "Meillä... on kuitenkin vielä viimeinen
tilaisuus pieneen tunnelmaan." Ja kun hän on johdattanut kaksi nuorta
ihmislasta juhannusyössä pariksi tunniksi aittaan -- kohtaus on kirjan
ratkaisevin tapaus --, kääntyy hän hienotunteisesti ovelta, vakuuttaen,
ettei "ole maukasta seurata noita nuoria ihmisiä suljetun oven taakse",
mutta lupaa samalla, että "tulee kyllä vielä enemmän kuin tarpeeksi
aikaa eritellä näiden kahden tunnin tapauksia." Kaikki tällainenhan on
"kirjallisuutta" sanan karkeimmassa mielessä.
Sillanpään kirjassa kasvavat saviheinät ja villiruusut rinnan.
Jos äskeiset näytteemme olivat rikkaruohoja, niin ovat seuraavat
epäilemättä katsottavat kukkasiksi. "Yö katsoo kuin lempeä eläin,
joka ei osaa puhua." "Siellä istuu rastas eräässä latvassa ja
kaikkien ylimpien oksien kerkät ja kävyt pitkin rinnettä saavat
nähdä sen rusotäpläisen rinnan ja kurkun käynnin. Rastaan äänen alla
leviää vehreä havujoukko, jonka seasta ojentuvat oksat niinkuin
onnelliset soreat kädet, näytellen taivaan lakeudelle tulipunaisia
käpyjään." "Kaksi sudenkorentoa on tarttunut yhteen, ne lentävät aivan
läheltä ohi, niin että ihokilvet natisevat. Alhaalla ketoaukeamalla
lekottelee kaksi perhosta, niinkuin kaksi sinistä kukanlehteä, jotka
ylikyllästynyt poudan henki on temmannut irti hypiteltäväkseen. Jossain
aidaksella on sisilisko päivänpaisteessa. Lähellä koivunlatvaa on
yksi lehvä kellastunut. Tämä on kesää." Tekijälleen kuvaava, vaikk'ei
esteettiseltä arvoltaan ehkä yhtä ehdoton, on niinikään seuraava
palanen: "Sellaisen pienen kukanterän (veronican) muoto ja sisällys
ovat nuhteettomat pieneksi siniseksi mottovärsyksi pitenevän kesäpäivän
vihreälle kertomukselle elämästä ja auringosta. Jokaisen Veronican
vierestä alkaa uusi luku. Jokainen lehti on lause, jokainen kasvi
on luvun kappale, hyönteiset ovat välimerkkejä ja tuoksu on tekijän
innoituksen tuntu." (Jossain määrin analoogisena mielikuvana tulee
muistaneeksi Topeliuksen tunnettuja säkeitä: naturens gröna tankar -- i
blåa vågornas hamn.)
Sillanpään esikoisteoksen impressionistinen laatu houkuttelee lukijaa
vavahtelemaan yksityiskohdissa. Jos koetamme kerätä vaikutelmamme
kirjan henkilöhahmoista, on siitä vaikeampi antaa kokonaisarvostelmaa.
Plastillisesti luovaa mielikuvitusta Sillanpäältä nähdäkseni vielä
suurelta osalta puuttuu. Hänen henkilönsä ikäänkuin liukenevat
omiin tunnelmiinsa ja psykoloogisiin itse-erittelyihinsä, heistä ei
jää lukijan mieleen mitään kiinteää kokonaista kuvaa ajattelevina,
tahtovina ja toimivina ihmisinä. Poikkeuksen muodostaa kuitenkin
Taaven, renkipojan, kuvaus, joka on mielestäni aivan mestarillinen
rehevässä ja eloisassa tuoreudessaan. Tämän harvoilla piirteillä
kuvatun tyypin takaa aukenee näköaloja kokonaisen yhteiskuntaluokan,
renkipoikien, elämään. Päähenkilö, Elias, on eräänlainen myöhästynyt
Werther, jonka hiutuvissa rakkauskuvitelmissa rococo'n keikaileva
sirous tuntuu vaihtuneen ikäänkuin slaavilaiseen tapaan erittelevään
ja psykologisoivaan sanamaalailuun. Myöskin kirjan naishenkilöissä
on jotain, joka tuo mieleen venäläisiä romaaneja, jopa niinkin
dekadenttisia kuin Artsybashewin. Mutta vaikkakin henkilökuvat
näinollen ovat jääneet hiukan epämääräisiksi, on sanottava, että tekijä
niissäkin osottaa aina voimaansa, milloin hän joutuu rakkausaistimusten
alalle. Aivan verraton on hän varsinkin kuvatessaan kahden ihmisen
rakkauskokemuksissa kohtauksia, tilapäisiä lähestymisiä, jolloin "ei
mitään tapahdu ja kuitenkin tapahtuu".
"Elämä ja aurinko" on hyvin ansainnut sen huomion, minkä se on
arvostelun taholta saanut osakseen. Sen tekijällä on oma estetiikkansa
ja hän pitää kiinni sen eriskummaisuuksistakin itsepintaisuudella, joka
melkein kutsuu esiin kunnioituksen tunteita. Hän antaa usein kylmän
luonnontieteellisen havainnon käydä luonnonnäkemyksestä, älyllisen
erittelyn mielialasta, fysiologian psykologiasta. Hänen teoksensa on
kuin nuorenmiehen päiväkirja, kuumissa, ehkä myöskin hiukan joutilaissa
aivoissa syntynyt, helteisinä päivinä ja valoisina öinä, lyhyenä
ajanjaksona, joka kuluu koivunlehden puhkeamisesta sen kellastumiseen.
Hän on ehkä vielä liian kalevalaisesti monisanainen, mutta hänen
lukuisien kirjallisesti paisutettujen sivujensa keskeltä tapaa
verrattoman kiinteitä ja tuoreita yksityiskuvauksia. Kuka osaa niinkuin
hän kuvata kylän raitteja ja kaikkea sitä salamyhkäistä, mikä niillä
kesäyössä tapahtuu? Ja kuka osaa niinkuin hän laulattaa rastasta, kun
pojat kulkevat yöjalkaan?
Sillanpäällä on oma erikoisuutensa, oma tempperamenttinsa, joka tekee,
ettei hänen "Elämänsä ja aurinkonsa" huku kirjojen tulvaan.
"KANSALLISTA ITSETUTKISTELUA".
Volter Kilpi nimittää uutta teostaan itsetutkisteluksi. Hän olisi
voinut kutsua sitä yhtä hyvin uskontunnustukseksi: se sisältää mitä
päättävimmällä ja elävimmällä persoonallisella vakaumuksella suoritetun
kannanoton tärkeimmissä kulttuurikysymyksissämme. Uskontunnustuksen
luonne on kirjalla lisäksi sikäli, että sen väitteet perustuvat enemmän
tekijän sisäisen näkemyksen ja kokemuksen tietä saavuttamaan varmuuteen
kuin lukijalle esitettyyn todistus- ja esimerkki-ainehistoon.
Mikä elinvoimainen, ajatuksia, myötämieltä, vastustushalua synnyttävä
kirja, kirja, jonka jokaiselta riviltä tapaa tekijän persoonallisuuden,
keskittyneenä noihin usein uhitteleviin, aina virkistäviin: "minä
väitän", "minä uskon"!
"Arvostella" Volter Kilven teosta tietäisi samaa kuin arvioida omalta
kannaltaan suhteensa kaikkiin niihin kansallisiin kysymyksiin, jotka
ovat sen tutkistelun esineinä. Se taas vaatisi kokonaisen kirjan
kirjoittamista, yhtä laajan kuin Kilven oma teos. Toivottavasti
sellaisiakin syntyy. Arveluttavaa laimeutta sivistyselämässämme
osottaisi todellakin, jos vain puoluepäivien ponsilauseet kykenisivät
panemaan mieliä ja kyniä liikkeelle, mutta ei kansallisia
elinkysymyksiämme niiden juuressa, niiden psykoloogisessa perustassa
tapaileva selvitys-koe. Ruotsissa levisi Gustav Sundbärgin lentokirja
"Om det svenska folklynnet", jota tarkoitukseltaan voi verrata Volter
Kilven uuteen teokseen, lukuisina painoksina ja se herätti henkiin
kokonaisen pienen poleemisen kirjallisuuden.
Seuraavassa vain muutama reunahuomautus Volter Kilven kirjaan.
Volter Kilven teoksen hedelmällisin ajatus on nähdäkseni ajatus
Suomen kulttuurin yhtenäisyydestä. Hän näkee mitä suurimman vaaran
uhkaavan kansamme elämää, jos se käsitys pääsisi juurtumaan, ettei
Suomi muodosta mitään sivistyskansallista kokonaisuutta, vaan että
täällä elää rinnan kaksi kulttuuria, kaksi rotua, joilla molemmilla on
oma tehtävänsä ja joiden täytyy käyttää kaikkia itsesäilytysvaiston
tarjoamia keinoja suojellakseen omaa luulloiteltua erikoisuuttaan.
Tekijä koettaa sekä historiallista, kansatieteellistä että
psykoloogista tietä todistaa, että tällainen kielipoliittisten
taistelujemme synnyttämä käsitys on mitä turmiollisin "näköharha".
Käytännössä on ajatus Suomen sivistyksellisestä ja rodullisesta
kaksinaisuudesta vienyt viime aikoina ruotsinkielisten n.k.
eristäytymiseen, jopa suorastaan "aktiiviseen ruotsalaisuuteen", ja
suomenkielisellä taholla on se toisinaan johtanut m.m. ruotsinkielellä
suoritetun kulttuurimme enemmän tai vähemmän julkiseen vieromiseen,
niin että esim. Runebergin asema Suomen kansallisrunoilijana ei ole
enää yhtä kiistämätön kuin kymmenen, toistakymmentä vuotta sitten. Kuta
kiinteämmin ruotsinkieliset linnoittautuvat omiin leireihinsä, sitä
vieraammiksi käyvät suomenkieliset heidän sivistysharrastuksilleen,
sitä vähemmän he yleensä joutuvat kosketuksiin ruotsinkielisten ja
heidän pyrkimystensä kanssa, ja niin voi helposti tapahtua ja on
jo osaksi tapahtunutkin, että se vuosikymmenien kulttuurityö, mikä
meillä on ruotsinkielellä suoritettu ja jonka läheisimmiksi perijiksi
nykyiset "eristäytyneet" ovat ilmoittautuneet, ei suomenkielisten
taholla enää tunnu yhtä kotoiselta kuin ennen. Kielirajasta suomea- ja
ruotsiapuhuvien välillä on syntymässä ja on jo osaksi syntynyt myöskin
henkinen vedenjakaja, joka uhkaa silpoa kahtia meidän kansamme. Tämä
kahtia-jako, jossa Kilpi näkee viimeisten vuosikymmenien kansallisen
historiamme päävirtauksen, "on aiheuttanut suomenkielisellekin
sivistyksellemme -- joskaan ei korvaamatonta elinvammaa kuten
ruotsinkielisen sivistyksemme ennen pitkää on havaittava kärsineen
-- niin ainakin sangen vakavan kasvuvaurion. Jos ruotsinkielinen
sivistyneistömme on tässä eristäytymisessä menettänyt juurensa, niin
on suomalaiselta sivistykseltä siinä mennyt menetyksiin sen kukasto
ja hedelmä. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on eristäytyessään
irroittautunut siitä maaperästä, josta sen olisi saatava yhäti
uusiutuvat elinnesteensä, niin on suomalainen sivistys ruotsinkielisen
sivistyneistön siitä vierautuessa ja elimellisesti irroittautuessa
menettänyt vuosisataisen historiallisen työn luoman ja kehittämän
henkisen työn elimen: vuosisatoja kootun jo kartutetun sivistyksellisen
ja aineellisen vaurauden ja valmiuden".
Kansallisen herätysajan miehet näkivät, kuten tunnettu, Suomen
kulttuurin ja kansan yhtenä. Runebergille ja Snellmannille oli
tuntematon se kuilu, joka nykyään ruotsalaisessa kielenkäytössä ja
ruotsalaisissa aivoissa on alkanut ammottaa "finnen" ja "finländaren"
välillä. Sivistysrintaman yhtenäisenä säilyttäminen, kielirajoihin
katsomatta, kuului niinikään m.m. Aspelin-Haapkylän kulttuuriohjelmaan
(mikä käy ilmi esim. hänen erinomaisella taidolla käymästään
polemiikista Runeberg-kysymyksessä "Ajan" vuosikerrassa 1909), ja
tämän vuoden helmikuussa on Danielson-Kalmari puheessaan Yleisessä
Ylioppilasyhdistyksessä lausunut mieleenpainuvia sanoja saman asian
puolesta, kehottaessaan suomenkielisiä ylioppilaita liittämään suurten
ruotsinkielisten runoilijaimme muiston "pysyväisesti tulevankin Suomen
aateliskilpeen." Välillisestihän kuitenkin sekä Aspelin-Haapkylän
polemiikki että Danielson-Kalmarin kehoitus todistavat, että
suomenkieliselläkin taholla, varsinkin nuorten keskuudessa, se
ajatus on alkanut voittaa alaa, että ruotsinkielellä tässä maassa
suoritettu kulttuurityö on epäsuomalaista, on vierasta. Jos kaivataan
lisätodistuksia, saa niitä riittävästi m.m. sanomalehtien palstoilta,
varsinkin Kalevala- ja Snellman-juhlien tienoilla.
Omasta puolestani pitäisin sitä kantaa oikeana, joka puolustaa
kulttuuririntamamme yhtenäisyyttä kielieroon katsomatta. On mielestäni
jotain epähistoriallista, sivistyksemme entisyyttä kieltävää siinä,
että on esim. koetettu järkyttää Runebergin asemaa suomalaisena
runoilijana sillä perusteella, että hän kirjoitti silloisen sivistyneen
säätymme valtakielellä ja ettei hänellä kansallisuuskysymyksessämme
ollut samaa ohjelmaa kuin Yrjö-Koskisella tai Agathon Meurmanilla.
Me tarvitsemme Kalevalan ja Kiven rinnalla Runebergin tietoista
sankari-mieltä ja kehittynyttä muoto-ihannetta. Ruotsinkielisten
runoilijaimme, pääasiassa juuri Runebergin välityksellä, on meidän
kulttuuriimme niinikään langennut säde antiikin kauneusmaailmasta.
Runebergin runous on kerran tavannut kaikupohjakseen koko kansan ja se
joka kieltää "Vänrikki Stoolin" runoilijan, kieltää myöskin sen Suomen,
joka hänet kerran on omakseen omistanut ja tunnustanut. Outo on näiden
rivien kirjoittajalle myöskin käsitys, että se kieli, jolla suuri
osa kulttuuripääomaamme on luotu ja jolla kansallista herätystämme
on kerran julistettu, olisi "vieras" siinä merkityksessä kuin mikä
ulkomaalainen kieli hyvänsä.
Kuten sanottu, ajatus Suomen kansan ja sivistyksen yhtenäisyydestä on
mielestäni Volter Kilven teoksen voimakkain, hedelmällisin ajatus.
Se muodostaakin sen ytimen, jonka ympärille tekijän muut väitteet
ryhmittyvät. Näillä väitteillä on enimmäkseen hyvin paradoksimainen
muoto eivätkä ne yleensä ole mairittelevia enemmän suomen- kuin
ruotsinkieliselle sivistyksellemme. Käyttäen vuoroin ivan, vuoroin
retoorisen rangaistussaarnan aseita, lausuu tekijä tuomionsa
suorasukaisuudella, joka ei jätä tilaa epäilyksille siitä, että täällä
on vuohia enemmän kuin lampaita -- jos jälkimäisten, ankarasti ottaen,
lainkaan voi sanoa olevan edustettuina. Jos taivaan valtakuntaan on
vaikea päästä, niin ei totisesti ole helppoa päästä Volter Kilvenkään
paratiisiin. Jollei syntisparalla ole pahempia kuolemansyntejä
omallatunnollaan, niin kai hänen, ollakseen rehellinen, täytyy
tunnustaa hiljaisessa itsessään, joskus langenneensa muodossa tai
toisessa siihen "aatteelliseen harrasteluun", johon Kilpi tuhlaa niin
paljon mefistomaista ivaa. Tekijän syytöskirjelmien osotteet ovat
valitettavasti usein niin ylimalkaiset, niin laajalle tulkinnalle
alttiit, että sopii peljätä, etteivät ne läheskään kaikki saavu
tarkoitettuun maaliinsa. Yksi esimerkki: tekijä käyttää mielellään
näissä osotteissaan m.m. tuota verraten helppohintaista, sisällöltään
hyvin epämääräistä mainesanaa "kaunosielu", samaa mainesanaa, jonka
varjossa hän itse on jo vuosien kuluessa saanut -- aiheettomasti --
vastaanottaa sanomalehtikirjoittajain kohteliaisuuksia! En usko, että
tällaisilla voimatermeillä on paljon voitettu.
Yhteen sivistyselämämme arimmista kohdista on Kilpi osunut,
puolustaessaan yksilöllistä työtä komiteatyön edellä. Aivan varmaan
painaa julkista elämäämme liiaksi persoonattoman puolue-, valio- ja
johtokuntamielipiteen tyrannia. Yksilöllinen alotekyky lyödään helposti
lamaan, kun sitä on aina kontrolloimassa ja vakoilemassa tasapäinen
komitea varovaisine, usein hedelmättömine kompromisseineen suuntaan
ja toiseen. Terveitä, elinvoimaisia ajatuksia esittää Kilpi niinikään
puolue-elämästämme, näyttämötaiteestamme sekä länsi- ja itäsuomalaisen
kulttuurivirtauksen psykologiasta. Lukija huomaa joka rivillä, ettei
tekijä ole saanut päätelmiään lahjana kynänsä kärkeen, vaan että niiden
takana voi aavistaa vuosikausien henkisen työn ja elävän harrastuksen
sitä kulttuuria kohtaan, josta me suomalaiset olemme vastuussa,
ja jonka tulevaisuus, mitä valtiollisia vaiheita kohti kansamme
kulkeneekin, on yksistään meidän omissa käsissämme.
"Kansallista itsetutkistelua" on persoonallinen, elävä kirja.
Esseistinä muistuttaa Kilpi sekä arvostelun aforistisessa rohkeudessa
että sanontatavan hiukan papillisessa kaunopuheisuudessa amerikkalaista
Emersonia. Jonkun verran oudon vaikutuksen tekee se kielellinen
seestymättömyys ja raskaus, joka yhä edelleen kaikesta ilmehikkyydestä
huolimatta rasittaa Volter Kilven tyyliä. Epäilemättä se rajoittaa
hänen lukijakuntansa piiriä. Toisinaan saa sen vaikutelman kuin
hänen lauseensa vääntelisivät synnytystuskissa, saamatta ajatusta
ilmoille. Mutta toiselta puolen tarjoaa Kilven lausetyyli kieltämättä
omalaatuisen viehätyksen: lukija tuntee siinä mitä välittömimmin sen
hengen käynnin, joka tekijässä tapahtuu, lukija kutsutaan ikäänkuin
itse osalliseksi siihen kamppailuun ja etsintään, jonka tekijä
suorittaa, koettaessaan vangita ideoita kaikilla kielenkäytön keinoilla.