En kemujasi, isäntä Elämä, kiitä!
Näin sameaksi viinis, en tippaakaan
ma maistanut siitä.
En kiitä, en myöskään soimaamaan
pyri sua: min taisit, sen tarjosit kai.
Ja mun sieluni sentään ilonsa sai.
En viiniäis juonut, ja karkelo muu
oli ahdasta mulle:
sun viinittäs sieluni humaltuu,
sen aatosten juhlaan ei kuolema tulle,
ei harmaa päivä, ei päätös muu.
Minun maljani on meri ja aurinko ja kuu:
ne jos sammuu, tyhjäks saa, saa murhe
vierahaksi mulle!
Tämän runon viime säkeet vievät meidät luonnon maailmaan, joka
runoilijalle tuntuu kotoisemmalta kuin ihmisten ja kulttuurin ja josta
hänen mietiskelynsä ja tunteensa löytää kauneimmat vertauskuvansa.
Jo ensi kokoelmassa on muutamia ihastuttavia luonnonhymnejä -- niin
m.m. se joka alkaa sanoilla "Kukkastuoksu, linnunlaulu, sini taivahan"
--, mutta toisessa kokoelmassa, joka kaikkineenkin todistaa suurta
kehitystä esikoiskirjaan verraten, elää luonto vielä intensiivisempää
ja persoonallisempaa elämää. Tuoksuvan vehmas on m.m. kolmiosainen
"Kevät"-runo. En tiedä, minkä osan mieluimmin lainaisi näytteeksi, ehkä
viimeisen:
Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot
toivo toisen jälkeen herää elämään,
sydän päivään avaa sadat sala-kennot,
pyytäin suven mettä, pyhintään;
luottain elon isään, joka aina pitää
murheen vähimmästä matajasta maan,
jonka käden alla kaunihisti itää
jyvä pienin esiin piilostaan;
jonka kutsu johtaa elon vapahdusta
mullan raskaan alta, uumenista yön,
jonka joka katse hehkuu lupausta
hedelmistä nuoren luomistyön.
Runoilijalle, joka on kirjoittanut "Maan puoleen"-kokoelman, ei luonto
ole mikään kuollut mietelmien ja mielialojen kehys, se on panteistiseen
tapaan olemassaolon sielu ja ydin, elämä ja jumaluus. Niinkuin Assisin
Franciscus personifioi Siljo auringon, se on hänen "Isänsä", hänen
"Taattonsa" ja se läheinen suhde, mikä runoilijalla on luontoon,
nostaa tämän nimityksen kauas yli koristeellisten epiteettien tason.
Tyypillinen on esim. "Paimenen laulu". Paimen vie aamulla karjansa
rannalle ja miettii laulua luonnon ylistykseksi. Mutta kuinka hän
koettaakin tallentaa sanojaan, vie tuuli ja meri ja auringon kimallus
ne hänen käsistään ja ennenkuin hän huomaakaan, alkaa päivä mennä
mailleen:
Pian ilta se sai. Mihin lauluni jäi --?
En muuta ma muistaa saata:
minä aaltoja, tuulia paimensin,
minä kuuntelin metsää, maata.
En ole koskaan ilman voimakasta ilontunnetta lukenut tätä pientä
kolmisäkeistöistä runoa. Joka kerta kun tulen viimeisen edelliseen
riviin -- "minä aaltoja, tuulia paimensin" --, näen ikäänkuin itse
meren kimmellyksen aukenevan eteeni ja tunnen hiekalla lahoavien
kaislojen ja suolan hajun ja kuulen metsän lainehtivan kohinan. Ja
kuitenkin ovat runon sanat ja mielikuvat mitä lakoonisimmat. Harvoin on
niin säästeliäillä sanoilla sanottu enemmän.
Siljon runoutta ympäröi kaunis yksinäisyyden ilmakehä. Kuinka
sisällisesti eristettynä ja yksinäisenä onkaan se nuoruus eletty,
josta hänen tunteensa ja mielikuvansa ovat kasvaneet esiin! Siljon
taidekeinot ovat ehkä yleensä liian karuja, liian pidättyviä, liian
askeettisia, jotta ne kohta kääntäisivät suuren lukevan yleisön
huomion hänen runouteensa. Mutta olen varma, että vähitellen on yhä
useampi löytävä tien siihen hienoon, samalla kertaa leppeään ja
ankaraan runouteen, joka kätkeytyy Juhani Siljon kahteen kokoelmaan --
leppeään ja uskovaan luonnon, jumaluuden kasvojen edessä, ankaraan ja
epäilevään ihmisten edessä. Tunteen aitouden rinnalla puhuvat Siljon
runot älyllisesti kehittyneestä mielestä. Goethen elämänviisaus, että
"_voi täällä kaikkea kestää, yksin ei hyviä päiviä pääksytyksin_"
puhuu usein Siljonkin runoudesta, välittömimmin ehkä pienestä,
tekijälleen hyvin ominaisesta laatukuvasta "Kesälämmintä". Siljon
runolaadun luonteenomaisimpia piirteitä on sen kaunis vakavuus --
harvasta kirjailijastamme on leikki ja huumori niin kaukana kuin
hänestä. Hänellä on suuri kunnioitus sanaa kohtaan, ja vaikka hänen
taidevälineensä eivät useinkaan ole häikäiseviä, on hänen sanontansa
kuitenkin aina huolellinen. Hänen sanansa eivät useinkaan tapaa
lyyrillistä väreilevää mielialaa lennosta, mutta ne tuntuvat sitä
helpommin kuvastavan hänen sisäisintä elämäntuntoaan, hänen eetillistä
minäänsä. Harvoin hän virittää lyyransa jonkun ulkopuolisen, tilapäisen
aiheen kunniaksi, mutta kun hän sen tekee, valitsee hän Paavo
Cajanderin elämäntyön muiston ja kirjoittaa "Työn ballaadin", joka
muodostaa lakoonisine, kimmeltävine säkeineen pysyvän muistomerkin
Shakespeare-kääntäjän haudalle.
En tiedä, miten lopettaisin nämä rivit, joiden tarkoitus on ollut
kääntää suuremmankin yleisön huomion siihen hienoon ja syvälliseen
runoilijaan, jonka me Juhani Siljossa omistamme, jollen siteeraamalla
paria säettä, jotka Siljon kokoelmia lukiessani ovat usein soineet
korvissani. Rivit ovat Mickiewiczin (käännös Mannisen) ja olen kuullut
ne kaiketi kuin kaukaisena säestyksenä suomalaisen lyyrikon hartaalle,
totiselle ja ankaralle runolaadulle:
Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan,
sydämen pyhä into ja pyrkimys jumalaan.