Juhani Siljon esikoisteos, pieni harmaakantinen vihkonen "Runoja"
ilmestyi jouluksi 1910, toinen kokoelma "Maan puoleen" v. 1914.
Kuinka moni niinkutsutusta kirjallisesta yleisöstämme todella tuntee
nämä runokokoelmat, kuinka moni todella tietää, että nämä näköään
vaatimattomat vihkoset kätkevät kansiensa väliin syvästi persoonallisen
lyyrillisen kauneusmaailman, niin omalaatuisen, että sille saa hakea
vertoja nykypäiväin laulurunoudesta? Tunnen elävästi, etten sano mitään
liikaa, kun sanon, että Siljon toisella kokoelmalla tulee olemaan
pysyvä sija runoudessamme. Se on lähtenyt niin tulisesti keskittyneestä
lyyrillisestä tempperamentista, että minkä paperiröykkiöiden alle
vuotuiset kirjallisuusmarkkinamme sen hautaavatkin, sen sanat ja
säkeet tulevat polttamaan itsensä niiden lävitse. Harvoin saa
käsiinsä kirjaa, joka johtaisi ajatukset niin kauaksi paperista ja
painomusteesta ja kirjallisuudesta kuin Siljon toinen runokokoelma
ja osaksi ensimäinenkin. Harvoin on kukaan runoilija Suomenmaassa
seisonut runottarensa edessä sellaisella rippilapsen vilpittömyydellä,
sellaisella sydämen hartaudella kuin "Maan puoleen"-kokoelman
tekijä. Hänen tunnustuksillaan, hänen itsetutkisteluillaan, hänen
innostuksellaan on omituinen hiljainen, salaperäinen sulo, ja
kiistämätöntä on, että se mikä tässä runoilija-ilmestyksessä on
viehättävintä, unohtumattominta, ei ole kuva- eikä sanataiteilija, ei
ole rytmi- eikä riimitaituri, vaan runoilija itse, ihminen itse.
Eihän ole itse asiassa ihmeteltävää, ettei Siljon runous yleisön
tietoisuudessa ole vielä saavuttanut sitä asemaa, mikä sille oikeudella
kuuluu. Missä persoonallisuuden suuruutta mitataan sanojen suuruuden
mukaan, missä ajatuksen hämäryys käy syvämielisyydestä, siellä jää
sellainen valikoiva, hiljainen ja selkeä taiteilija-yksilöllisyys kuin
"Runojen" ja "Maan puoleen"-kokoelman tekijä helposti varjoon. Mutta
kirjallisuuden historia opettaa meille, että kun monet suuret sanat
ovat kuolleet sen päivän mukana, joka on muodostanut niiden ensimäisen
ja ainoan kaikupohjan, on kuiskaus voinut kuulua vuosisatojen päähän.
Hiljaisuuskin, joka puhuu todellisen runoilijan säkeiden välistä, voi
olla kaunopuheisempi kuin kaikkien päivän pikkuprometheusten manaukset
ja uhmat.
Huonosti varmaan ymmärtäisi kuitenkin se runouden kieltä, joka uskoisi,
että Siljon resigneerattujen säkeiden takana olisi lepo ja rauha.
Siljon parhaat runot ovat syntyneet sielullisesta jännityksestä,
niiden voima on siinä eetillisessä taistelussa sisäiseen vapauteen ja
uskollisuuteen itseään kohtaan, jota ne heijastavat. Mikään ei häntä
niin peloita kuin "tottumusten tie", hän tahtoo juoda "pisar pisaralta"
pohjaan kalkkinsa lievitystä pyytämättä, ja jo esikoiskirjansa ensi
runossa suorittaa hän vaalinsa:
Polta rantaan varmat laivat,
unhoon peitä mennehet
säästä paluun häpeet, vaivat,
heikot askelet!
On jotain erinomaisen spartalaista, melkein kuin sotilaallista tässä
runoilijassa, spartalaista ja samalla -- kristillistä. Ei ole helppo
sanoa, kumpi ominaisuus on vallitsevampi: spartalainen ankaruus
ja kovuus vaiko kristillinen alistuvaisuus ja nöyryys. Luulen,
että kristillinen resignatsioni ja hartaus sittenkin ovat hänelle
ominaisimmat, että ne ikäänkuin nousevat hänessä syvemmistä hetteistä.
Missä tapaa nykyisessä laulurunoudessa sellaisen palavan hartaan
tunteen kuin se on, joka on antanut "Rukoukselle" ensi kokoelmassa
ja "Kuolinripille" toisessa niiden järkyttävän kauneuden? Siteeraan
jälkimäisestä muutamia säkeitä:
Herra, vielä armon anon,
Herra, vielä voimas suo:
tuta tahdon elon janon,
tahdon rientää elon luo,
jaloin paljain käydä halaan,
tieni hurmein kostuttaa,
jotta joka askel-alaan
verenkukka versoaa;
suudelmin maan tahdon peittää,
ihmiselon polkeman,
tielle sydämeni heittää,
tomuun eteen kulkijan;
maassa matain, sovitusta
pyytää pyhän elämän,
rukoella siunausta
tuonen unhon lempeän!
On mieltäkiinnittävää nähdä, miten elämä yhtaikaa vetää luokseen
ja työntää luotaan tätä runoilijaa. Hän "tahtoo tuta elon janon",
hän kysyy tietä "elon juhlivan luo", mutta hänen askeettinen
luontonsa vetää hänet taas takaisin "tuoksuvista kylistä" ja
"välkehtivistä kaupungeista" ja ihmisten pienistä iloista turvalliseen
yksinäisyyteen, ja jo seuraavassa hetkessä on hän valmis ylistämään
"kapeaa, neitseellistä vuodetta" ja "aatoksen rauhaa", jota hän ei
ihmisvilinässä löydä. Kuvaava on tässä suhteessa m.m. seuraava runo
paisuvine loppu-akkordeineen: