Sen kynän jälkiä, joka kirposi Aspelin-Haapkylän kädestä hänen
seitsemälläkymmenennellä ikävuodellaan, voi, kuten tunnettu,
seurata taaksepäin ajassa puoli vuosisataa. Se on liikkunut mitä
moninaisimmilla aloilla, se on kirjoittanut ennen kaikkea viime
vuosisadan suomalaista kulttuurihistoriaa, mutta se on myöskin itse
tehnyt sitä. Koettakaamme ajatella neljää, viittä viime vuosikymmentä
ilman Aspelin-Haapkylän kulttuurityön osuutta -- ja me huomaamme, että
meidän sivistykseltämme puuttuisi tukevin yhdysside, joka liittää
meidät kansallisen herätyksemme suuriin vuosikymmeniin, Runebergin,
Snellmanin ja Lönnrotin aikaan.
Itse hän omalla erikoisalallaan, ensimäisenä esteettisenä
kirjailijana suomenkielellä käsitti tehtävänsä tämän kansallisen
perinnön säilyttäjänä ja johtajana. Jo hänen suurten kirjallisuus-
ja taidehistoriallisten teostensa aihevalinta todistaa tämän kyllin
selvästi. Mutta hän taisi myöskin kehittää edelleen nuoruutensa
ihanteita ja aatteita ja asettaa ne ennen kaikkea hedelmälliseen,
elävään yhteyteen ajan henkisten ilmiöiden kanssa. Hän ei edes
elämänsä viime vuosina antanut vapaan arvostelunsa jähmettyä mihinkään
yksipuolisiin oppilauseihin, vaan pysyi hänen suhteensa vuosien
vaihteleviin virtauksiin yleensä joustavana ja suvaitsevana. Hän oli
vannoutunut runebergiaani, mutta hän kirjoitti jo nuorena ylioppilaana
Aleksis Kiven runoudesta arvioinnin, joka syvässä myötätunnossaan yhä
vielä pitää paikkansa, hän oli kansallisen romantiikan ja (ainakin
välillisesti) Hegelin oppilas, mutta hän oli ensimäisiä, joka
meillä ymmärsi individualisti Ibseniä ja naturalisti Zola'ta, hän
oli hienostuneen taiteilija-maailmankansalaisen Albert Edelfeltin
ystävä ja ymmärtäjä, mutta hän on lämpimämmin kuin kukaan puhunut
rajun suomalais-neron Gallen-Kallelan taiteen puolesta. Sentähden ei
häntä suinkaan voinut sanoa vanhoilliseksi eikä hän koskaan jäänyt
arvostelijana sellaiseen eristettyyn asemaan kuin esim. Ruotsissa
C. D. af Wirsén, johon häntä joskus aiheettomasti on verrattu ja
joka kohteli melkein kaikkia määrätyn vuosirajan jälkeen syntyneitä
(lukuunottamatta virsirunoilijoita) synnynnäisinä vihamiehinään.
Päinvastoin oli Aspelin-Haapkylälle ominaista, että hän melkein
uteliaalla mielenkiinnolla seurasi nuorimpiakin ilmiöitä kirjallisuuden
alalla eikä yleensä osottanut mitään akateemista kitsautta tunnustuksen
antamisessa. Hänen viime vuosinaan julkaisemansa arvostelut eivät
anna täyttä kuvaa siitä, kuinka monipuolisesti hän itse asiassa
oli perehtynyt myöskin päivän kirjallisiin ilmiöihin. Uusimmalla
suomalaisella kirjallisuudella on tuskin ollut hartaampaa lukijaa kuin
lähes seitsemänkymmenenvuotias estetiikan professori emeritus, joka oli
omin silmin nähnyt suomalaisten kirjojen vuotuisen nidemäärän kasvavan
yksiköistä kymmeniksi ja sadoiksi, tunnustavan yhä uusia kouluja ja
heijastavan yhä uusia ihanteita vuosikymmenien vaihtuessa.
Tässä Aspelin-Haapkylän harvinaisessa suvaitsevaisuudessa oli
epäilemättä joskus jotain persoonatonta ja ikäänkuin laimeaa,
mikä mielestäni oli hänen rajoituksensa arvostelijana. Hänen
halunsa suhtautua myönteisesti siihen, mistä hän kriitikkona
joutui kirjoittamaan, tekee osaltaan sen, että on vaikea aina
huomata hänen arvostelmissaan hänen mieskohtaista valintaansa.
Arvostelija-persoonallisuutena jäi hänen profiilinsa täten jonkun
verran epämääräiseksi. Löytäessään arvosteltavassaan kiinnekohtia
kirjallisuushistoriallisille vertailuille ei hän ehkä aina tehnyt
tarpeeksi eroa oleellisen ja epäoleellisen, merkitsevän ja vähäpätöisen
välillä. Mutta hänen suhteellinen pidättyväisyytensä moitteista ja
tuomioista perustui kieltämättä myöskin hänen periaatteelliseen
käsitykseensä kriitikon tehtävistä. Hänen erinomaisen kehittynyt
historiallinen mielensä ja pyrkimyksensä objektiivisuuteen karttoi
tahallaan liian mieskohtaista kannanottoa suhteessaan arvosteltaviin
teoksiin eikä varmaankaan mikään ole ollut hänestä kauempana kuin
Anatole France'in käsitys kritiikistä, jonka mukaan "arvostelija
esittää sielunsa seikkailuja mestariteosten parissa". Aspelin-Haapkylä
pyrki aina luomaan jotain objektiivista pohjaa kritiikilleen ja
hän antoi mielellään huolellisesti ja puolueettomasti laaditussa
referaatissa arvosteltavan teoksen myöskin itse puhua puolestaan.
Niissä menetelmissä, joita Aspelin-Haapkylä noudatti
kirjallisuushistoriallisessa ja arvostelevassa toiminnassaan, voi
huomata saksalaista vaikutusta, lähinnä kaiketi Johannes Volkeltin ja
Hermann Hettnerin. Varsinainen muoto-kritiikki jäi häneltä jotenkin
pienelle sijalle, samoin filolooginen tyylitutkimus ja -vertailu,
kun sen sijaan esitettävän teoksen aatteellinen sisältö, aihepiirin
kirjallisuushistoriallinen tausta ja kuvattujen henkilöluomien
psykologia tulivat hänen suurimman mielenkiintonsa esineiksi. Häneltä
ei suinkaan puuttunut lyyrillistä myötäeläytymisen kykyä esitettävien
kirjojen tunnemaailmaan -- hän kirjoitti m.m. niin kaukana hänen omasta
laadustaan olevasta teoksesta kuin Volter Kilven "Bathseba" mitä
myötätuntoisimman ja ymmärtävimmän arvostelun --, mutta hänen miehinen
luonteensa suuntasi kuitenkin ensi sijassa hänen mielenkiintonsa
teoksen aatteelliseen rakenteeseen. Hän näki kirjallisuudessa enemmän
yleisten ideain kuin yksityisen persoonallisuuden kuvastelua, hän etsi
kirjoista mieluummin aatetta kuin tekijää, yksilöä. Tässä suhteessa
pysyi hän loppuun saakka uskollisena nuoruutensa ihanteille. Tässä
mielessä tuli hän myöskin merkitsemään vanhoillista niille, jotka
asettavat persoonallisuuden palvelemisen yli kaiken -- esim. meidän
jälki-nietzscheläisillemme -- samoinkuin niille, joiden estetiikan
avain sisältyy hämärään "taide taiteen vuoksi" -sananparteen,
iskulauseeseen, joka jo näyttää olevan häviämässä niinkutsuttujen
modernienkin asevarastosta.
Viime kädessä oli kirjallisuus hänelle moraalista toimintaa. Mutta
hän oli liiaksi perehtynyt kaikkien aikojen kirjallisuuteen ja
myöskin mieskohtaisesti liian laajakatseinen, etsiäkseen pinnalta
runoluoman siveellisiä tarkoituksia ja sovittaakseen ylen ahtaita
moraali-käsitteitä teoksen aatemaailman tulkintaan. Hän ei suinkaan
esim. kieltänyt naturalistiselta kirjallisuuskoululta oikeutta
syventyä myöskin n.k. vaarallisiin aiheihin ja kuvata minkälaista
elämänympäristöä hyvänsä, kunhan kirjailija ei käsittelytavallaan tai
tarkoituksillaan ilmeisesti osottanut haluavansa ihannoida jotakin,
joka hänen mielestään oli siveellisesti epäilyttävää. Usein sivuaa hän
kirjoitelmissaan kysymystä taiteen ja moraalin keskenäisestä suhteesta,
mutta hänen lausuntonsa eivät koskaan osota mitään koulumestarimaista
ahtautta. Ytimen Aspelin-Haapkylän käsityksestä siveellisten
mittapuiden sovelluttamisesta taiteelliseen arvosteluun sisältää
nähdäkseni lauselma: "Jos jokaiselta halvimmalta ihmistoiminnalta
vaaditaan, ettei se mielivaltaisesti riko yhteiskunnan tunnustamia
siveellisyyssääntöjä vastaan, millä oikeudella korkeampi toimi, joka
luo kansalle henkisiä näköaloja ja ihanteita ja siten voimakkaasti
vaikuttaa sen henkiseen kehitykseen, olisi samasta velvollisuudessa
vapautettava?" Täytyyhän myöntää, että tässä kysymyksen muotoon
puetussa väitteessä on logiikkaa. Yleensä vastannevat Aspelin-Haapkylän
kantaa kysymyksessä taiteen ja moraalin suhteesta toisiinsa ne
periaatteet, joita Volkelt on esittänyt kirjoituksessa "Taide,
siveellisyys, sivistys", minkä Aspelin-Haapkylä suomensi "Aikaa" varten
v. 1908. Periaatteidensa käytännöllisessä sovelluttamisessa -- ja sehän
on toimivaan arvostelijaan nähden pääasia -- oli suomalainen esteetikko
ehkä jonkun verran vapaamielisempikin ja suvaitsevampi kuin saksalainen.
Yksipuolinen naturalismi esteettisenä periaatteena ei kuitenkaan
koskaan saavuttanut hänen täyttä myötätuntoaan, ja tässähän on jo aika
ehtinyt tehdä hänen käsityskannalleen oikeutta. Hänen idealistista ja
optimistista luonnonlaatuaan eivät voineet tyydyttää koulu-naturalismin
harmaan-harmaa elämäntunnelma ja iloton pikkupiirteinen
luonnonjäljittely. Tässä suhteessa olisi hän voinut yhtyä Wirséniin,
joka leikillisesti valittaessaan makunsa huonoutta tunnustaa, että
hän tuntee suurempaa halua ylistää vanhaa geijeriläistä laulua kuin
Kiellandin nuorinta novellettia:
Det med min smak står mycket slätt,
ty jag vill högre prisa
än Kiellans yngsta novellet
en gammal Geijersk visa.
Samoin kuin hän kirjallisuudessa asetti aatteen yläpuolelle
persoonallisuutta, samoin asetti hän myöskin kansan yläpuolelle
yksilöä. Runoilijan suurimman kutsumuksen käsitti hän kansan
ilojen ja surujen tulkitsemisessa, sen menneisyyden muistojen ja
tulevaisuuden toivojen laulamisessa, sen kulttuuritraditsionien
säilyttämisessä ja jatkamisessa. Hän lämpeni helposti kaikelle, missä
hänen mielestään suomalainen henki etsi ilmaisua, kaikelle mikä
antoi ravintoa itsetietoiselle kansallistunteelle, kaikelle mikä
tuntui tarjoavan positiivisia ihanteita ja elämänarvoja kansallisen
tulevaisuuden varalle. Mutta hän ei käsittänyt tätä kansallista
henkeä yhtä ahtaasti kuin useat nuorista, hän sisällytti siihen
myöskin sen kulttuuriperinnön, jonka ruotsinkieliset runoilijat,
ennen kaikkia Runeberg, olivat jättäneet. Vänrikki Stoolin runoilijan
säilyttäminen suomalaisille läheisenä ja rakkaana oli pääkohtia
hänen sivistysohjelmassaan ja se lentokirjanen, jonka hän kirjoitti
Runebergin satavuotiseen muistojuhlaan, sekä hänen polemiikkinsa
senjälkeen osottavat, kuinka keskeinen ja persoonallinen tämä kysymys
hänelle oli. Hän näki luopumisessa Runebergista uskottomuutta Suomen
omaa kunniakkainta historiaa kohtaan samoinkuin uskottomuutta niitä
aatteita kohtaan, joita hän itse sisimmässään tunnusti.
Suomenkielistä kirjallisuutta arvostellessa tulee tämä hänen
kiintymyksensä suomalaiskotoisiin ja varsinkin historiallisiin
aiheisiin monella tavalla ilmi. Juhani Ahon tuotantoa arvioidessa
asetti hän juuri tästä syystä etenkin "Panun" ja "Kevään ja
takatalven" niin korkealle, kun hän sensijaan suhtautui kylmemmin
m.m. hienoon ja lyyrilliseen "Yksin"-novelliin sekä muihinkin
saman kehityskauden subjektiivisempiin tuotteihin. Yksin "Papin
tyttärenkin" pessimismistä tuntui häntä jonkun verran vieroittavan
ulkomaalaisen naturalismin vaikutus, jota hän siinä näki. Aivan varmaan
rajoittui hän usein etsimään kansallista henkeä liian yksipuolisesti
kirjailijan käyttämistä aiheista. Mutta samalla on hän usein puhunut
ulkomaalaisten kirjallisuuksien ja kulttuurien hedelmöittävästä
vaikutuksesta suomalaiseen ja pikemmin on hän moittinut suomalaisia
kirjailijoita siitä, että he ovat liian vähän kuin liian paljon
syventyneet europpalaisen kirjallisuuden kansainväliseen perintöön.
Tämän terveellisen ulkomaalaisen vaikutuksen lienee hän ajatellut
pääasiassa muodollista ja teknillistä laatua olevaksi. Aiheen ja
hengen tuli pysyä kotoisella maaperällä. Tässä Aspelin-Haapkylän
suomalais-isänmaallisessa ohjelmassa on sen yksipuolisuudesta
huolimatta jotain miehisen järeää ja loppuunvietyä. Viimeisen
arvostelunsa (Oravalan "Erämaan profeetasta") päätti hän sanoilla:
"se on isänmaallinen kirja, sillä se saa meitä paremmin ymmärtämään
kansaamme ja lähentää meitä siihen". Nämä sanathan sisältävät
kokonaisen elämäntyön mottolauseen. Niiden demokraattinen henki
on ominainen sen sukupolven sivistyspyrkimyksille, johon niiden
kirjoittaja kuului, se on suuresti katsoen leimaa antava piirre
suomalaisessa kulttuurissa kokonaisuudessaankin.
Niin tuottavana kulttuurihistoriallisena kirjailijana kuin
arvostelijanakin on Aspelin-Haapkylän elämäntyö ollut rakentavaa
laatua. Hänen nuoruutensa aikojen idealismi yhdistyneenä hänen
luontaiseen, tasapainoiseen optimismiinsa, jota hänen ulkonaiset
elämänvaiheensa varmaan olivat omiaan tukemaan, tekivät hänestä
kriitikkona lempeän tuomarin. Suuren auktoriteettinsa ja virallisen
asemansa nojalla hankki hän kirjailijoille lukijoita ja ystäviä myöskin
siinä porvarillisessa maailmassa, joka aina on katsonut kirjailijoita
eräänlaisina kuokkavieraina yhteiskunnassa.
Arvostelijan ylin avuhan on kuitenkin oikeudenmukaisuus.
Aspelin-Haapkylän luonteen miehinen objektiivisuus teki hänelle
tässä suhteessa arvostelijan tehtävän helpoksi. Hänen kiitoksensa ja
moitteensa kohtasivat ideoita, eivät henkilöitä. Hän oli itse aatteen
palvelija ja ritari ja hän uskoi samaa myöskin toisista. Tässä mielessä
oli hän kaikessa kansanvaltaisuudessaan hieno ja ylimyksellinen:
hänen puolen vuosisataa kestänyt arvostelijatoimintansa, johon
sisältyy myöskin useita polemiikkeja, on ilman poikkeusta suoritettu
ritarillisilla aseilla.
"PAPIN TYTÄR".
Juhani Ahon "Papin tytär" on hiljan tullut kauppaan uutena painoksena
-- ei yhdeksäntenä eikä kymmenentenä, niinkuin helposti voisi hairahtua
uskomaan, vaan kolmantena. Uusi painos antaa meille etsimättömän aiheen
omistaa muutaman sanan tälle kirjallisuutemme ehkä hienoimmalle, joka
tapauksessa virheettömimmälle novellille.
Ne kolme vuosikymmentä, jotka ovat kuluneet "Papin tyttären"
ensi ilmestymisestä, olisivat riittävä koetusaika minkä hyvänsä
kaunokirjallisen teoksen elinvoimaisuudelle -- sellaisessa nuoressa
kulttuurissa kuin meidän merkitsee vuosikymmen tässä suhteessa vielä
enemmän kuin vanhemmassa kirjallisuudessa. Nuori sivistys ajaa
tavallisesti nopeaan ensimäiset virstanvälinsä. Uusia näköaloja aukenee
sille runsaammin ja kuumeisessa kiireessään unohtaa se helposti
eilispäivän, palvellakseen sitä hartaammin hetken jumalia. _Kirjat_
vanhenevat nekin nuoressa kulttuurissa pikemmin.
Ei tarvitse lukea montakaan sivua "Papin tyttärestä" tullakseen
vakuutetuksi siitä, että tämä kirja on yhtä elinvoimainen ja nuori kuin
ilmestyessään. Kuinka voisikaan muuten olla: kirjallisuus vanhenee,
ei runous. Tämän kertomuksen mielialojen aamukasteinen tuoreus, sen
lyyrillis-ihanteellinen kapinahenki elämän rumuutta ja raakuutta
vastaan, sen kielellisen soittimen verraton herkkyys, jossa olemme
kuulevinamme tunteen puoliäänetkin, sen samalla kertaa kehittynyt ja
nuorekas pessimismi, kaikki se tunteen aitous ja hienous, joka puhuu
tästä neljäkolmattavuotiaan tekijän novellista, antaa vielä tänäpäivänä
"Papin tyttärelle" ehtymättömän vaikutusvoiman ja tehon. Ehkä on tässä
novellissa piilevän runouden käynyt suorastaan kuin viinin, jonka
arvoa vuodet lisäävät. Uudistettu tuttavuus "Papin tyttären" kanssa
voi helposti viedä maun monelta kertomataiteemme kritiikittömästi
korotetulta päivän-saavutukselta.
"Papin tyttären" juoni on niin yksinkertaisen harvaviivainen, niin
aineeton, että uskollisinkin selostus sen sisällöstä tuntuisi
riittämättömältä ja kömpelöltä. Elli, maalaispastorin herkkä ja
hienosyinen tytär, joutuu lapsuudessaan kärsimään jatkuvasti
ymmärtämyksen puutetta, kokee, ympäristöään aidompi ja välittömämpi
kuin on, pettymyksen toisensa jälkeen sekä kotona että koulussa,
uneksii hetken vakaudesta, rakkaudesta ja onnesta, mutta mukautuu
maailman sovinnaisuuteen ja menee naimisiin mitä tavallisimman
pappisalun kanssa, noudattaen äitinsä elämänoppia, että naisen
"täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää". Kertomuksen ulkopuitteethan
sivuavat n.k. naiskysymystä, mutta tekisi ymmärtääkseni aivan väärin
kaikelle sille, mitä tässä novellissa on vapaata, aitoa psykoloogista
runoutta, jos pitäisi "Papin tytärtä" aate- tai tendenssinovellina.
Kaikua Nora-keskustelusta voi kenties huomata siellä täällä juonen
kuljetuksessa ja muutamissa ehkä liian esiinpistävissä vuorosanoissa,
mutta yleensä on koko aihe siksi yleisinhimillisellä ja ajankohdan
aateharrastuksista riippumattomalla pohjalla, että jos teos nyt
ilmestyisi ensi kertaa, se vaikuttaisi samalla tavalla päivän kirjalta
kuin 1880-luvulla. Sillä ei suinkaan kukaan tahtone esim. väittää,
että Elli, puolustaessaan kynmenvuotiaana itsepintaisesti oikeuttaan
kavuta tikapuille ja kellarinkatolle, esiintyisi jonkunlaisena Noran
tiedottomana taistelutoverina? Kuvaavaa on, että Aho omistaa suurimman
osan kirjaansa sankarittarensa lapsuudelle ja että hän kaiken aikaa
tuntuu katsovan ja arvostelevan hänen ympäristöään hänen silmillään.
Se, joka tahtoo nähdä, miten todellinen ohjelma- ja tendenssikirjailija
menettelee tämäntapaista aihetta käsitellessään, lukekoon samaisella
80-luvulla Noran jälkimainingeissa kirjoitetun Ernst Ahlgrenin
"Rahaa"-novellin.
Silti on "Papin tytär", niinkuin tekisi mieli väittää jokaisesta
elinvoimaisesta runoteoksesta, kapinassa yhteiskuntaa ja sen tapoja
ja tottumuksia vastaan. Tämän novellin vastustushenki ei kuitenkaan
perustu millekään ennakolta omistetulle teorialle, se on luonnon
oppositsionia sovinnaisuutta vastaan, yksilön oppositsionia sitä
vastaan, mitä monipäinen joukko pitää luvallisena ja oikeana. Nuori
tekijä puolustaa tässä kirjassa yksilöllisen ihmisluonnon oikeutta
saada kehittyä vapaasti sisäisten edellytystensä varassa ja tulla
onnelliseksi omalla tavallaan. Se kylmyys ja ymmärtämyksen puute, joka
"yhteiskunnan" puolelta, perheessä ja koulussa, tulee Ellin osalle, ei
ole missään suhteessa poikkeuksellisen suuri -- poikkeuksellinen on
vain Ellin oma luonne -- ja kun hän lopulta suostuu pappisapulaisen
naimatarjoukseen, ei hän tee sitä mistään ulkonaisesta pakosta, vaan
on hänen vaalinsa täysin vapaaehtoinen. Ratkaisevalla hetkellä ei Elli
enää itse ole itselleen uskollinen.
Ahon novellissa ei ristiriita yhteiskunnan ja kirjan sankarittaren
välillä missään kärjisty draamalliseksi tai edes tietoiseksi.
Papin tyttären elämä on niitä "hiljaisia olemassaoloja", joita maa
on täynnänsä ja joiden tragiikka periytyy sukupolvelta toiselle.
Ellin äidin kohtalo oli ollut sama. Mutta tämä tragiikka ei ole
vain naisen tragiikkaa, se on jokaisen vilpittömän, ihanteellisen
lapsuuden ja nuoruuden tragiikka. Suuremmassa määrässä kuin mikään
muu Ahon teoksista on "Papin tytär" nuorten kirja. Se sisältää
neljäkolmatta-vuotiaan tekijänsä yksilöllisen uskontunnustuksen, mutta
jokainen uusi sukupolvi voi sen omalta kohdaltaan omistaa siinä iässä,
jolloin ihanteet alkavat riisua naamareitaan.
"Papin tytär" on runebergiläisin kaikista Ahon kirjoista. Se on sitä
klassillisen yksinkertaisen sommittelunsa puolesta ja osaksi myöskin
pappilaelämän ja luonnon kuvauksissaan. Se Runebergin teoksista, joka
ensi sijassa tulee mieleen, on "Hanna". Mutta kun Runebergin runoelma
on keveästi uneksittu juhannusidylli, on Ahon novelli loukattua
oikeudentunnetta väreilevä, pohjaltaan pessimistinen kertomus. Kuinka
paljon lähempänä meitä onkaan Ahon novelli. Luulen, että moni, joka
ihailee Hannaa, salaisesti rakastaa enemmän Papin tytärtä.
Suomalaisen kirjallisuuden lukuisista verrattomista lapsi-kuvauksista
ovat "Papin tyttären" alkuluvut kaikkein tuoksuvimpia ja tuoreimpia.
Tämän alan suuri mestarihan on Teuvo Pakkala, ja jos Aholla tässä
erikoislajissa on joku voittaja, niin on se juuri "Lapsia"-kokoelman,
"Pienen elämäntarinan" ja "Pikkuihmisten" tekijä. Mutta niin
verrattoman aidolta ja herkältä tuntuu Ahon lapsikuvaus, että sen
valtoihin antautuu ehdottomasti. On ihmeteltävää, missä määrässä
Aho todella tuntuu voineen katsoa lapsensilmillä luontoa ja
maailmaa. Lapsen realistisesti valveutuneet pikkuhavainnot yhtyneinä
kypsymättömiin epämääräisiin mietelmiin ovat m.m. erinomaisella
tavalla edustetut novellissa. Tässä suhteessa parhaita kohtia on
kuvaus seljällään koivujen alla makaavasta kymmenvuotiaasta ja
hänen ajatuksistaan. Hienosti on niinikään esitetty rakkauselämän
hiljainen herääminen Ellissä. Kirjan ehkä unohtumattomin episoodi
on kuitenkin kuvaus ylioppilaan kapuamisesta kellotapuliin yhdessä
Ellin kanssa, missä hän pukee sanoiksi Ellin koko vapauden- ja
onnenkaipuun. Ja minkälaisiksi sanoiksi? Tuskin voi ajatella mitään
vähemmän syvämietteistä ja nuorekkaan yksinkertaisempaa kuin ovat ne
huudahdukset, joita Elli imee ylioppilaan huulilta kuin taivaallista
mannaa: "-- Nuo suuret, laajat näköalat ne laventavat rinnan, ne
povea ponnistaa... Ja mieli kaipaa kauas, isompiin ilmamaailmoihin...
rohkeihin otteluihin... pois pikkuelämän jokapäiväisistä puuhista...
j.n.e." Näin yksinkertainen on se uskontunnustus, johon mahtuu Ellin
koko sydämen kaipuu. Mutta näiden koruttomien sanojen innostuneessa
vilpittömyydessä on juuri niiden hienous ja voima. Jokainen nuoruus
löytää niissä helposti itsensä. Hieno vaisto on ohjannut kirjailijaa,
kun hän on pidättynyt panemasta ylioppilaansa suuhun mitään
yksilöllisesti erikoista tai syvämietteistä.
"Papin tyttären" ilmestyessä lausui arvostelu siitä m.m.: "On niinkuin
kerta olisi saanut omalla kielellään lukea sitä mitä on niin usein
nauttinut ulkomaan kirjallisuudessa, tuota suurta, syvää, tutkivaa
romaania, joka käy sydämeen ja pakottaa elämään mukana, joka ilmestyy
eri muodoissa eri kansoissa, mutta kaikkialla vaikuttaa ja puhuu
samaa sydämen, tutkivaisen ihmishengen kieltä." Yhä edelleen kestää
meidän silmissämme Ahon nuoruuden mestarinovelli vertailun parhaan
ulkomaalaisen kertomataiteen kanssa. Sen tekijä on virheetön taiteilija
niinkuin Maupassant ja herkkä ihmissydämen kuuntelija niinkuin Daudet
ja Goncourt-veljekset. Meille on hänessä lisäksi jotain, jota ei
kenessäkään muukalaisessa: kielenkäytön lyyrillinen sydämellisyys,
joka tuntuu niinkuin pehmeä hyväily kulkevan esineiden yli, joihin se
koskettaa.
Sellaisesta kirjasta kuin "Papin tytär" olemme syystä ylpeitä ja
kiitollisia.