On hetkiä kansan elämässä, jolloin sen vainajien äänet kuuluvat oudon
läheltä.
Kuka ei olisi viime aikoina, jolloin kansamme historia on tullut
uuteen vaiheeseen, jolloin yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti luova
työ on saanut maassamme suuremman vapauden ja edesvastuun kuin ehkä
milloinkaan ennen, kuka ei olisi näinä Suomen "kohtalonhetken" aikoina
kuullut korvissaan päivän puhujien ja mielenosotuskulkueiden sorinan
läpi historian vainajien ääntä, tuntenut niiden läsnäoloa, jotka
vuosisatojen kuluessa ovat olleet pystyttämässä sitä rakennusta, jonka
harjannostajaisia me nyt valmistumme viettämään?
Joka kerta kun sana vapaus siihen sisältyvällä edesvastuun tunteella
on näinä päivinä meillä lausuttu --, ja nykyhetkihän on tuonut
sen kaikkien huulille -- on sille varmaan monen mielessä antanut
syvemmän kaiun ja sisällön muisto niistä teoista, sanoista ja
unelmista, jotka menneisyydessä puhuvat samasta vapauden-asiasta,
puhuvat usein suuremmalla persoonallisella voimalla ja vakaumuksen
kiivaudella kuin oma ajankohtamme. Vapautta, kansan enemmän kuin
yksilönkään, ei omisteta eikä säilytetä ulkoapäin tulleena lahjana
-- sen perustus, oikeutus ja turva on vain kansassa itsessään.
Taistelu itsemääräämisoikeuksistamme ei tapahtunut vain vuoden
1917:n maaliskuussa Pietarin ja Helsingin kaduilla, se on tapahtunut
vuosisatojen kuluessa, samalla kertaa hiljaisesti ja hellittämättömästi
ja sen on suorittanut Suomen kansa itse. Lukemattomat esitaistelijat,
pionieerit, ovat sukupolvien aikana uhranneet sille unelmansa ja
henkensä.
Vapauden-ajatuksella on meillä ollut monta laulajaa, ennen
kaikkia suurin runoilijamme Runeberg. Mutta itsetietoisemmin ja
tulisemmin ei kukaan runoilija Suomenmaassa ole sille omistanut koko
sielunsa paatosta kuin _Kaarlo Kramsu_. Hänelle yksin oli vapaus
_intohimo_. Kaikista Suomen lyyrikoista on hän valtiollisesti ja
yhteiskunnallisesti valveutunein. Sorron ikeen ja häpeän on hän
tuntenut kipeämmin kuin kukaan toinen, koko hänen runoutensa on
mitä tulisin vastalause yhteiskunnallista ja valtiollista holhousta
vastaan. Ulkoapäin harjoitettu sorto on hänelle yhtä vihattava kuin eri
kansankerrosten välinen. Vain vapaus antaa elämälle arvon. Jokainen
yritys loukata sitä kostaa itsensä. Yksilön ja kansan velvollisuus
on puolustaa sitä vereen ja henkeen saakka. Kuolema hirsipuussa on
kauniimpi kuin orjan elämä. Suomen historiassa näkee hän laulun
arvoisina vain ne "muistorikkaat, murherikkaat tantereet", joissa
suomalaista verta on vuodatettu vapauden hyväksi. Hänen tavattoman
kehittynyt rotutietoisuutensa asettaa suomalaisen _talonpojan_ vapauden
ensimäiseksi tulkiksi, ja vartijaksi. Kramsun talonpoika on sitkeä kuin
Saarijärven Paavo, mutta aktiivisempi ja määrätietoisempi. Kun hän
kumartaa herran edessä "maahan asti", sisältyy hänen kumarrukseensa
enemmän ivaa kuin nöyryyttä. Aivan erikoinen piirre Kramsun
talonpojissa on heidän jäyhän uhmansa ohella heidän taipumuksensa
pilkallisuuteen ja ivallisuuteen. Talonpoika, joka Santavuoren kentällä
heittää henkensä, lausuu synkän kirouksensa ja ennustuksensa "pilkan
hymy huulillaan". Ilkka, Krankka ja Luukkonen esiintyvät niinikään
Kaarlo Kramsun historiallisissa ballaadeissa älyllisen ivallisina ja
he kantavat tappionsa ja epäonnistumisensa miehen ylemmyydellä, joka
osaa katsoa objektiivisesti omaa kohtaloaan. Mutta jos tarkastamme
lähempää Kramsun sankarien kylmää hymyä, löydämme sen takaa --
epätoivon, runoilijan oman pessimismin ja epätoivon: Kramsu ei
sisimmässään uskonut, että vapauden päivä koittaisi. Hän näki Suomen
tulevaisuuden synkkänä ja lohduttomana, aikana jolloin Snellmanin
ääni tuskin oli vielä vaiennut ja jolloin Lönnrot vielä kulki elävien
joukossa. "Ehkä herää Suomen kansa kerran ennen kuoloaan", sanoo hän
runossaan "Nukkuva Suomi" ja sama ajatus toistuu siellä täällä hänen
säkeissään. Hän ei luota edes vallankumouksiin, sillä kun myrsky on ohi
ja parhaat ovat kaatuneet taistelussa, laatii "pieni henki" kansalle
uudet lait ja takoo uudet kahleet. Vapaus on "koditon" maan päällä.
Ja kuitenkin on se ainoa, jonka puolesta kannattaa taistella, ainoa
joka antaa merkitystä ja suuruutta yksilölle ja kansalle, ilman sitä
"ihmismato" vain "liikkuu, lahoaapi". Ja Kramsun omassa lyyrassa,
pessimistisimmässä runosoittimessa, mitä meillä koskaan on kaiutettu,
soi vapauden laulu hellittämättömällä voimalla, kirkkaana ja puhtaana,
uneksivana ja miehekkäänä niinkuin ei kenelläkään toisella Suomenmaassa.
Sentähden on hän ennen muita vapaan Suomen runoilija ja sentähden ovat
viimeksi eletyt viikot olleet omiaan antamaan hänen säkeilleen uuden,
entistä suuremman nousun. Tämä runoilija, joka kuoli Niuvanniemen
mielisairaalassa kolmattakymmentä vuotta sitten, on päivänkirjailija
jos kukaan.
Kramsun lyriikka muistuttaa, olematta siihen missään suoranaisessa,
suhteessa, sitä vapausrunoutta, jota useat Saksan ja Itävallan
valtiolliset lyyrikot, sellaiset kuin Herwegh, Dingelstedt, Prutz,
Meissner, Hartmann y.m. helmikuun vallankumouksen aikoihin ja sitä
ennen kirjoittivat hallitusten sortojärjestelmää vastaan. Omistamatta
Herweghin yksipuolisesti hyökkäävää luonnonlaatua, oli Kramsu yhtä
leppymätön vapausvaatimuksessaan ja häneen soveltuu hyvin sama
kaunis ja kuvaava nimitys, jota on käytetty Herweghistä: teräsleivo!
Saksalaisten vapaus-runoilijain säkeissä risteili kuitenkin usein
pappis- ja kirkonvastaisia tendenssejä, jotka ovat Kramsulle vieraita.
Toiselta puolen saa Kramsun runoudessa yhteiskunnallinen sorto
tuomionsa yhtä jyrkästi kuin valtiollinen, jopa siinä määrin, että
jälkimäinen melkein jää vähemmälle osalle. Saksalaisten lyyrikkojen
hyökkäykset olivat sensijaan enemmän kohdistuneet valtiollista sortoa
vastaan.
Kramsun runouden vahva sosiaalinen sävy onkin sen kaikkein
luonteenomaisimpia ja samalla uudenaikaisimpia piirteitä. Paljon
ennen nykyisten sosialistilehtien runoilijoita -- jo ennen
sosialidemokraattisen puolueen syntymistä Suomessa -- helähtää
Kramsun runoudessa yhteiskunnallinen uudistusvaatimus, jolloin
ohjelmallisesti lajiteltuna, niin kuitenkin helposti tunnettavana ja
ehdottomana. Jos vaihdamme Kramsun "herran" ja "talonpojan" sosialismin
"porvariin" ja "työkansaan", huomaamme, kuinka radikaali Kramsu
oli yhteiskunnallisilta mielipiteiltään. Kuvaavia tässä suhteessa
ovat "Jaakkima Berens" ja "Santavuoren tappelu". Myöskin parhaassa
suomenkielisessä historiallisessa ballaadissa, "Ilkassa", voi tuntea
tämän sosiaalisen tendenssin. "Ol' Ilkka talonpoika vaan", merkitsee
Kramsun suussa, että hän oli juuri se mies, jolle isäntävalta maassa
kuuluu.
Erinomaisen valveutuneen valtiollisen ja yhteiskunnallisen
harrastuksensa ohella on Kramsu, kuten muutkin ovat huomauttaneet,
ehkä suomalaisesti rotutietoisin kaikista kirjailijoistamme. Kun hän
puhuu nukkuvasta Suomesta, joka unessaankin raatelee rintansa veriin,
tarkoittaa hän ensi sijassa juuri kansallisen tietoisuuden unta. Sama
mielikuva nukkuvasta kansasta toistuu tavantakaa Kramsun säkeissä,
melkein monomaanisella yksikantaisuudella, m.m. Snellmanille ja
Lönnrotille omistetuissa juhlarunoissa. Kielikysymys oli hänelle varsin
kipeä. "Oot myönyt kieles, kurja", antaa hän omantunnon äänen kuiskata
Suomen kansalle. Kylmän iroonisessa runossa "Heräämätön", kuvailee
hän, miten Suomi nukkuu kuin haudassaan, jonka päälle raskas patsas on
nostettu, ja lisää:
Patsaasehen piirrettihin
nimi vieraskielinen.
Toisinaan hänen luontainen pessimismiinsä hiukan hellittää otettaan
ja päästää valoisamman tulevaisuuden uskon pilkistämään esiin. Nämä
optimistisemmat runot (esim. runo Snellman-juhlaan) ovat taiteellisessa
suhteessa hänen heikoimpiaan: niitä ei tunnu kannattavan mikään
syvempi persoonallinen vakaumus ja tunne. Ei ole ihme, ettei siinä
runoilijasydämessä, josta runo "Onneton" -- kirjallisuutemme synkin
lyyrillinen itsetunnustus -- on lähtöisin, mikään optimismi tahtonut
saada juuria.
Lyyrillisimmän ilmaisunsa on Kramsun vapauden- ja isänmaanrakkaus
saanut runossa "Unelma", jonka suurta kauneutta tuskin lienee tarpeeksi
huomattu. Runoilija kuvittelee, että hän on kuollut. Vuosisatojen
jälkeen aukenee hänen hautansa ja hän kuulee äänen, joka herättää hänet
ja kehoittaa häntä lähtemään jälleen kansansa luo.
Ma nousin, lähdin kulkemaan
ja hyvin tunsin oman maan:
se nousnehelle nurmen alta
viel' entist' tuntui kauniimmalta.
Mutta kuinka hän kulkeekaan, ei hän löydä omaa _kansaansa_. Hänen
isänmaassaan asuu ventovieras kansa.
Se lauloi kielin vierahin:
"On Suomi maista ihanin."
Suru täyttää runoilijan sydämen ja hänen isänmaansa tuntuu hänestä
vieraalta. Samalla kuulee hän laulun, joka kertoo hänen oman kansansa
viimeisestä taistelusta.
Se kertoi, kuink' eest' isänmaan
se tyynnä kulki kuolemaan,
ja kuinka vielä kuoltuansa
jäi kaikumahan kunniansa.
Tämä laulussa säilynyt maine kansan sankarillisesta lopusta tuo "oudon
tunnon" runoilijan rintaan, hänen mielensä muuttuu "iloiseksi". Ja hän
palaa tyynnä nukkumaan haudan unta siinä turvallisessa tietoisuudessa,
että hänen kansansa "kuoli kunnialla".
Tämä helleeniläistä sankari-ihailua säteilevä runo -- samoinkuin useat
muutkin Kramsun lukumäärältään harvat mutta sisäisiltä arvoiltaan
painavat runot -- kuuluu suomalaisen lyriikan parhaimpiin, kestävimpiin
luomiin. Kaarlo Kramsun koko runous on suomalaisen hengen ylpein
ilmaus. Siinä on sitä malmia, joka on kallisarvoisin rakennusaine,
mitä omaan vapaaseen, itsenäiseen kehitykseen pyrkivä kansa tarvitsee
tulevaisuuttansa luodessaan.
Sentähden on Kramsun runous juuri nyt niin tämänpäiväistä, sentähden
kuuluu juuri tänä kevännä tämän "teräs-leivon" ääni kirkkaampana kuin
koskaan.
Keväällä 1917.