Jos voisimme ajatella, että joku kävisi lukemaan Aleksis Kiven
kirjeitä tietämättä ennakolta mitään niiden tekijästä, voisimme siitä
huolimatta olla varmat, että lukija saisi voimakkaan vaikutelman hyvin
omalaatuisesta ja epätavallisesta ihmisestä ja persoonallisuudesta.
Aleksis Kiven jälelle jäänyt kirjevaihto mahtuu vajaan sataan
kirjansivuun, mutta sen psykolooginen todistusvoima vetää vertoja
monelle laajalle autobiografialle ja elämäkerralliselle tutkimukselle.
Niin paljaana värähtää siinä vastaamme se elämänhermo, jonka tunnemme
Seitsemän Veljeksen, Nummisuutarien ja Kanervalan runoudesta, että
jokunen lukija voisi ehkä sitä paikoin säpsähtää, ikäänkuin esirippua
olisi raotettu johonkin, mikä ei ole tarkoitettu yleisön silmiä
varten. Kaikki Kiven kirjeethän ovat kirjoitetut, sen voinemme
hyvällä syyllä olettaa, ilman pienintäkään ajatusta julkisuudesta, ja
muutamiin kirjeihin nähden on tekijä suorastaan pyytänyt vastaanottajaa
kohta luettuaan hävittämään ne. Aleksis Kiven kirjeet ovat siis
ulkopuolella kaiken kirjallisuuden (mitä ei suinkaan voi sanoa kaikista
runoilija-kirjeistä), ne ovat verrattavat vuorosanoihin, joita on
vaihdettu ystävien kesken, tunnustuksiin, joita on kuiskattu jonkun
uskotun korvaan. Ja kuitenkin: mieluummin antaisi Kiven monenkin
lyyrillisen kappaleen tai pikkunäytelmän mennä unohdukseen kuin
näiden kirjeiden. Ne sisältävät mitä mieltäkiinnittävimmän romaanin,
runoilija-elämäkerran, tarkoituksettomasti syntyneen ja sentähden sitä
lahjomattomamman, kuvauksen ihmiskohtalosta, joka näköään on niin monen
muun kaltainen, ehkä ilottomampi kuin useimpien, mutta jonka tiellä
kauneimmat runoilijaunet ovat kukkineet.
Joka suhteessa ei Kiven kirjeiden todistusvoima luonnollisesti ole
yhtä pettämätön. Niiden sävy on yleensä, ei kuitenkaan poikkeuksetta,
alakuloinen -- mutta tekisimme aivan varmaan väärän johtopäätöksen,
jos sillä perusteella otaksuisimme, että Kivi oli pessimisti. On
muistettava, että useimpiin kirjeihin on antanut ulkonaisen aiheen
jokin satunnainen puute tai pula, johon runoilija on joutunut ja joka
on saanut hänet kääntymään ystävien puoleen. Tämä hetken ahdistuksen
aiheuttama mieliala ei luonnollisesti ole voinut olla jonkun verran
värittämättä kirjeitä, mutta se ei kuitenkaan anna tukea sille
otaksumalle, että olemassaolo olisi runoilijalle ollut taakka tai että
kärsimys ja suru olisivat muodostaneet hänen elämänatmosfäärinsä.
Paitsi useiden kirjeiden käytännöllistä tarkoitusta (jonkun tilapäisen
pulan poistamista) on tässä suhteessa otettava myöskin huomioon,
että suru ystävien keskeisessä kirjevaihdossa useinkin on, ainakin
muutamilla luonteilla, avomielisempi kuin ilo. Jos tahdomme tuntea sen
elämänvalaistuksen, joka levittäytyy Kiven vaelluksen yli, aavistamme
sen helpommin hänen runoudestaan kuin hänen kirjeistään.
Epäilemättä rakasti Kivi elämää. Hän ei rakastanut sitä sillä
apolloonisella runoilijarakkaudella kuin Tegnér, ei myöskään sillä
samalla kertaa hekumallisella ja piinallisella hermo- ja aistihuumalla
kuin Stagnelius, eikä sillä yksinkertaisen tuskattomalla tavalla
kuin Runeberg: hänessä on enemmän onnellista uneksijaa kuin näissä
runoilijaveljissään, todellisuuden ja mielikuvituksen rajat yhtyvät
hänellä ilman jyrkkää ylimenoa, hänen haaveensa ponnahtaa helposti
arkisesta jokapäiväisyydestä mielikuvituksen korkeuteen. Hänelle
ei ole olemassa mitään ammottavaa kuilua todellisuuden ja kaipuun
välillä, niinkuin hänen sukulaishengellään Stagneliuksella eikä
sentähden myöskään sitä hedelmällistä sielullista jännitystä, joka
antaa Stagneliuksen lyriikalle sen yksinäisen dityrambisen nousun.
Kivi tunsi runoilijaunissaan omistavansa todellisuuden, hän vaelsi
onnellisena siinä maailmassa, jonka hän oli itse kaipuullaan luonut.
Niin kuulemmekin kuin alituista kesäisten koivujen suhinaa hänen
runoudessaan. Suomen kirjallisuudessa ei varmaan ole toista niin
päiväpaisteista, niin kivuttomasti uneksittua runokokoelmaa kuin Kiven
Kanervala. Kiven lyriikka on kuin yksi ainoa poutainen kesäpäivä.
Niinpä ei "Ikävyys"-runo, ainoa todella synkkä ja elämää-kieltävä Kiven
tuotannossa, tunnu saavan täyttä kaikupohjaa siinä aurinkoisessa,
kesäntuoksuisessa ympäristössä, johon se on joutunut. Se tekeekin
epäilemättä hiukan abstraktisen vaikutuksen, eikä ole epätodenmukaista,
että sen pohjalla on yhtä paljon kirjallisia vaikutuksia kuin
mieskohtaista elämystä. Missään tapauksessa ei se voi muuttaa sitä
yleiskuvaa, jonka saamme Kiven lyriikasta ja joka ennen kaikkea puhuu
meille valoisasta, onnellisesta luonteesta. Samoinhan risteilee myöskin
Kiven eepillisessä ja draama-runoudessa traagillisiakin tuntoja, mutta
on kuin nekin hukkuisivat siihen luonnonpohjan vehmauteen ja tuoksuvaan
raikkauteen, joka tuntuu Kivelle ominaisimmalta.
Kiven kirjeissä on todistuksia siitä, että runoilija oli itsekin
tietoinen optimistisesta tunnelaadustaan. Pari vuotta ennen kuolemaansa
kirjoitti Kivi Bergbomille, koskettaessaan elämänsä ehkä katkerinta
kokemusta: "Alakuloisella mielellä havaitsen, että se iloinen ja rohkea
maailmankatselma, joka tähänasti, huolimatta lukuisista kivuista ja
kärsimyksistä, on aina asunut povessani, rupeaa jo synkistymään --".
Välillisesti voimme lukea saman siinä tavassa, millä Kivi määrittelee
huumorin (kirjeessään Bergbomille v:lta 1868): "Mainitessani humoria,
tarkoitan tässä sitä luonnonraikasta, en sitä kivuloista, jolla
on lähteenä kärsitty haaksirikko elämän merellä. Minä tarkoitan
komikia, jonka viimeisenä perustana on kuitenkin yksi hyvä mutta
vahva ja terve sydän." Epäilemättä säteilee Kiven huumori suoraan
hänen persoonallisuutensa sisimmästä, se ei ole sitä siivilöityä
hämyistä valoa, joka on taittunut kärsimyksen prismassa ja jota
Kivi nimittää "kivuloiseksi", se on kirkkainta päiväpaistetta. Se
on persoonallisuuden ylivuotavaa voimaa, joka ei tunnu tuhlatenkaan
vähenevän ja jonka useimmin ehkä tapaamme renessanssin miehillä. Se
on eräänlaista persoonallisuuden radioaktiivisuutta, se tuntuu voivan
lähettää ympärilleen loputtomasti valonsäteitä, saamatta mitään
voimanlisää ulkoapäin. Kivi on varmaan oikeassa sanoessaan, että
tällaisen huumorin ja komiikan perustana on "yksi hyvä mutta vahva ja
terve sydän". Sellainen sydän on kuin itsestään valaiseva kappale.
Aleksis Kiven säilynyt kirjevaihtohan ei ulotu yhtäjaksoisesti hänen
elämänsä läpi emmekä siinä siis voi seurata edes vuosi vuodelta, mitä
hän kirjallisesti on ystävilleen kertonut ja tunnustanut. Ensimäinen
kirje on runoilijan 21:ltä vuodelta, toinen 23:lta, kolmas ja neljäs
24:ltä, viides 26:lta, jonka jälkeen tulee hyppäys aina 29:een
ikävuoteen. Samantapaisia aukkoja on pitkin matkaa -- puhumattakaan
siitä, että muutamat kirjeistäkin ovat jotenkin tyhjänsanovia
psykoloogisina todistuskappaleina. Mutta kokonaisuudessaan antaa
kuitenkin tämä kirjevaihto, kuten sanottu, mieltäkiinnittävän
kuvan runoilijan persoonallisuudesta ja sisäisistä kokemuksista.
Kohta ensi kirjeessä kosketellaan sairautta ja köyhyyttä ja näissä
molemmissa hahmoissa elämä usein, siitä on Kiven kirjevaihdossa
todistuksia yllinkyllin, kuristi runoilijan sydäntä ja pani hänen
optimisminsa koetukselle. Toisessa kirjeessä, joka on todellinen
nuorukaiskirje sanan joka merkityksessä (ruotsinkielinen, osotettu
Svanströmille), puhuu runoilija taas sairaudestaan ("kylmä hiki
valuu jäsenistäni") ja köyhyydestään ("isäntäni karhuaa minua ja
vaatteeni kuluvat repaleiksi") ja päättää kuvauksella rakastuneesta
unennäöstä, jonka esineenä on kaunis tanssijatar. Samassa kirjeessä
sanoo Kivi toivovansa, että "elämä kallistuisi iltaan" ja että hän
saisi "laskeutua levolle", niin väsynyt tuntee hän olevansa. Tässä
tuskallisessa purkauksessa yhtyy epäilemättä hetken ahdistuksen
aiheuttamaan alakuloisuuteen hyvä määrä varhaisten nuoruusvuosien
"pessimismiä" -- kuka ei ole "pessimisti" 21-23:n vuotiaana? Samaa
äänensävyä emme enää myöhemmin tapaakaan Kiven kirjeissä, ja vaikka hän
kyllä usein senkin jälkeen mainitsee puutteestaan ja kärsimyksistään,
tapahtuu se hillitymmin ja ikäänkuin kylmemmin. Ainoa kirje, joka
on säilynyt runoilijan 26:lta ikävuodelta, siis siltä ajankohdalta,
jolloin hän juuri oli saanut Kullervon ensi muodostelman käsistään,
todistaa täysin tervettä ja toivorikasta mieltä. Että tauti ja puute
usein koetteli Kiven hermostoa, siitä on hänen kirjeissään kyllä
kauttaaltaan todistuksia, mutta kärsimysten kukkuraisen kalkin sai
Kivi tyhjentää viimeisinä vuosinaan. Ne kirjeliput Charlottelle,
jotka päättävät hänen julkaistun kirjevaihtonsa, ovat kuin ainoa
epätoivon huokaus. Runoilijan viimeisten elämänvuosien lohduton
tarkoituksettomuus viiltää sitä kipeämpänä hänen kirjevaihtonsa lukijan
mieleen, kun muistaa, että Kivi tällöin oli jo epäproduktiivinen.
Se, mikä ennen kaikkea antaa Kiven kirjeiden lukijalle vaikutelman
harvinaisesta persoonallisuudesta ja ihmisestä, on niissä ilmenevä
idealismi. Hänen korkein maallinen toivomuksensa on päästä kerran
pehtoriksi ja ansaita niin paljon että vapautuisi veloistaan ja voisi
rakentaa itselleen lapsuutensa seudulle pienen majan saadakseen siellä
turvassa huolilta uneksia ja runoilla. Jotta hän voisi saavuttaa tämän
suuren pääoman on hän valmis supistamaan ateriansa yhteen päivässä.
Hänen runoilijakutsumuksensa on koko hänen elämänsä. Hän ei tunnu sitä
koskaan epäilevän eikä hän luo silmiään milloinkaan niitä turvallisia
virkapaikkoja kohti, jotka yhteiskunnan eri toimialoilla olivat
tarjolla hänen ikätovereilleen ja joista hänkin ehkä olisi voinut
tulla osalliseksi, jos hän olisi niihin pyrkinyt. Hän ei koskaan
saanut nauttia mitään niistä elämänmukavuuksista, joita voi rahalla
hankkia, mutta hän ei tunnu niitä kaipaavankaan. Hänen taloudelliset
avunpyyntönsä tarkoittavat aina kaikkein välttämättömimpien elinehtojen
ylläpitämistä, s.o. sellaisten, jotka tekivät hänen kirjallisen
työnsä mahdolliseksi. Hän laskee tulevansa toimeen talvikauden 32:lla
ruplalla, mutta näin suuria rahoja ei ole hänen näköpiirissään ja hän
kysyy huolestuneena, mistä hän saa ne. "Millä keinolla saan itselleni
vaatteita?" on niinikään siellä täällä hänen kirjevaihdossaan toistuva
taloudellinen probleemi. Ja kun hän suunnittelee Helsingin-matkaa,
täytyy hänen koettaa sovittaa se sellaiseen aikaan, m.m. jouluun,
jolloin ylioppilaat ovat lomalla ja jolloin huoneita on sentakia
halvemmalla saatavissa. Mitään katkeruutta ei hän kuitenkaan tämän
johdosta osota. Tuskinpa on Kivi nähnyt mitään luonnotonta siinä,
että suurin suomenkielinen runoilija oli mahdollinen tulemaan Suomen
pääkaupunkiin vasta kun nuoret maisterikokelaat olivat suvainneet
matkustaa pappiloihin ja virkamieskoteihin syömään jouluporsasta!
Jollei Kivi olisi ollut niin kaukana ranskalaisen runoilijan
laadusta kuin hän oli, olisi hän voinut sanoa itsestään Musset'n
kaunopuheiseen tapaan: "_Frappe-toi le coeur, c'est la qu'est le
génie_" (Lyö sydämeesi, siellä asuu nerous). Kiven kirjevaihto todistaa
suurta sydämen voimaa, vilpittömyyttä ja uskollisuutta. Hän tuntee
tavantakaa tarvetta tulkita kiitollisuuttaan henkilöitä kohtaan, jotka
ovat hänelle osottaneet hyvyyttä, hänen kirjevaihtonsa ei sisällä
yhtään esimerkkiä jonkun ystävä-suhteen särkymisestä -- jonkalaisia
taiteilija-elämäkerroista harvoin puuttuu --, hänen suhteensa
vanhempiinsa on vielä kolmenkymmenen iässä tiliä tekevän pojan suhdetta
(kuinka liikuttava onkaan tässä suhteessa kirje n:o 9!). Hän on tullut
avoimesti ja luottavasti ihmisiä vastaan ja tuntuu siltä, ettei hänellä
ole ollut sellaisilta ystäviltä kuin varhaisemmalla kehityskaudella
Svanström ja myöhäisemmällä Bergbom mitään salaisuuksia. Kuinka vertoja
vailla Kivi omassa piirissään olikin taiteellisen luomisvoimansa
puolesta, ei hän suinkaan ollut luonteena yksinäisimpiä ja suljetuimpia.
Niin miellyttävän kuvan kuin Kiven kirjevaihto antaakin runoilijan
sydämen "nerollisuudesta", emme silti saa aivan yhtä myönteistä
käsitystä hänen henkisen näkökulmansa laajuudesta ja hänen älynsä
liikkuvaisuudesta ja notkeudesta. Jokainen joka tarkkaavaisemmin
lukee näitä runoilija-kirjeitä ei voi olla panematta merkille, että
ne melkein poikkeuksetta askartelevat kirjoittajassa itsessään, hänen
mieliteoissaan, harrastuksissaan ja ahdingossaan. Taiteellisessa
näkemyksessään on Kivi kohonnut suurpiirteiseen objektiivisuuteen,
mutta kun runotar on ollut kaukana, arjen harmaudessa, on hänen
oma subjektiivinen minänsä ottanut oikeutensa, ja kun hän kääntyy
kirjeissään ystäviensä puoleen, ripittäytyy hän tavallisesti heille
ja kertoo omista harrastuksistaan ja huolistaan. Tämähän ei ole muuta
kuin sangen ymmärrettävää ja inhimillistä ja se antaa meille vain
tilaisuuden nähdä, miltä pohjalta Kiven runoilija-objektiivisuus on
ponnahtanut. Taiteellinen luomistyö ei tunne muuta objektiivisuutta
kuin sitä, mikä on voitettua subjektiivisuutta. Että Kivellä on
ollut taiteessaan harvinainen kyky unohtaa itsensä, antautua
kokonaan runollisen näkemyksensä valtaan, siitä saamme uuden ja
elävän vaikutelman tutustuessamme Kiven kirjeissä niihin kipeihin
mieskohtaisiin elämyksiin ja tuntoihin, jotka ovat runoilijan mielessä
liikkuneet.
Kun kuitenkin Kiven kirjeet puhuvat eräänlaisesta näköpiirin
rajoituksesta, on siihen ehkä pääasiassa etsittävä syy niissä
ilmenevästä yleisempien intressien puutteesta. Filosofian ja
historian suurista kysymyksistä ja ajankohdan maailman tapauksista
ei näy juuri minkäänlaista heijastusta tässä kirjevaihdossa, ja
lukuunottamatta erästä kirjettä Th. Reinille (v:lta 1869) eivät
myöskään kotimaan tapahtumat ole antaneet runoilijalle aihetta
kirjalliseen keskusteluun ystävien kanssa. Abstraktisen ajattelun
alalle ei Kivi nähtävästi tuntenut mitään houkutusta, hänen älynsä
ei ollut kouliintunut liikkumaan käsitteiden maailmassa, hän on vain
taiteilija, ei ajattelija. Tässä suhteessa ei hän jää suunnattomasti
jälkeen vain renessanssi-mestaristaan Shakespearesta, jonka äly
hipaisee inhimillisen ajattelun huippuja, vaan myöskin maanmiehistään
ja aikalaisistaan Runebergistä ja Topeliuksesta. Kuinka paljon
suurempi Kiven kuvitusvoima olikin kuin esim. Topeliuksen, niin oli
jälkimäinen kuitenkin liikkuvan älynsä ja kouliintuneen käsitteellisen
ajattelunsa puolesta häntä monia verroin voimakkaampi. Tässä piileekin
epäilemättä yksi syy siihen, että Kiven on vaikea tehdä kielialueemme
ulkopuolella, käännöksissä, itseään tehoisaksi. Olisi turhaa kuvitella
-- sentapaisia ajatuksia voi kuulla esitettävän --, että Kiven suuruus
olisi juuri siinä että hän oli niin yksinomaan taiteilija, ikäänkuin
sielunkyvyt voisivat vain toistensa kustannuksella saavuttaa tavallista
suuremman kehityksen. Olisiko Tegnér runoilijana suurempi ilman sitä
ajatuksen keskipäiväistä kirkkautta, mikä leimaa jokaisen säkeen, joka
on lähtenyt hänen kädestään, tai Faustin tekijä merkitsevämpi ilman
sitä kaikista älyn ja tietämisen kätköistä kerättyä viisautta, joka on
Goethelle ominainen? Epäilemättä olisi kehittyneempi ajatusvoima voinut
nostaa Aleksis Kiven runouden vielä suurempaan, yleismaailmalliseen
mahtiin ja merkitykseen.
Niinkuin me Aleksis Kiven kirjallisessa tuotannossa omistamme hänen
suuret hetkensä, hänen taiteellisen luomisintonsa rikkaat hetket,
niin omistamme hänen kirjeissään hänen arkensa, köyhän runoilijan
arkipäivän, jossa näköään ei ole ollut paljon iloja, mutta johon
kuitenkin kaikki se ilo pohjautuu, joka säteilee Seitsemän Veljeksen
kuvauksista ja Nummisuutarien vuorosanoista. Yhteiskunnan keskellä,
mutta kuitenkin ehkä enemmän sen ulkopuolella, todellisuudessa, mutta
kuitenkin kenties enemmän unen ja mielikuvituksen maailmassa on tämä
runoilijavaellus suoritettu, jonka lähtökohta on halvan kyläräätälin
mökissä, joka kulkee lukukammion, metsäisten polkujen, yksinäisen
työhuoneen, tautivuoteen ja mielisairaalan kautta varhaista kuolemaa
kohti. Älkäämme sanoko, että hän oli onneton -- meillä ei ole mitään
mittaa inhimilliselle onnelle ja onnettomuudelle. Sanokaamme vain, että
hänen elämänsä oli merkitsevä, että hän jätti jälkeensä rikkaamman
perinnön kuin kukaan niistä henkilöistä, joiden tiet hetken ajan
kulkivat rinnan hänen tiensä kanssa. Me jotka olemme perineet hänet,
emme voi ilman hartautta lukea niitä todistuskappaleita, joissa hänen
minänsä paljaimpana ripittää itseään, hänen kirjeitään. Me aavistamme,
että niissä on salakirjoituksilla piirretty hänen taiteellisen neronsa
selitys, samoinkuin uskomme, että persoonallisuus painaa leimansa
kaikkeen, mihin se koskettaa. Taiteellisen neron salaisuutta ei kukaan
ole voinut selittää, arvoitus jää arvoitukseksi, mutta me olemme
kiitollisia, milloin meille raotetaan ovea luovan persoonallisuuden
työpajaan. Ja kuka olisi meitä tässä suhteessa lähempänä kuin Aleksis
Kivi?
Aleksis Kiven kirjeet ovat aarre. Ehkä emme osaa niitä vielä lukea --
koettakaamme niitä tavailla. Meillä on varmaan niistä jotain opittavaa.