Tuomo oppi muutamassa päivässä tuntemaan olot uudessa paikassaan. Hän
näki suuria epäkohtia ja ääretöntä viheliäisyyttä, mutta toivoi
kuitenkin ahkeran työnsä ja väsymättömyytensä kautta voittavansa
pahimmat vaikeudet. Ja kentiesi hän tulevaisuudessa vielä pääsisi pois
tästä paikasta. Legree havaitsi Tuomon kykenevyyden. Hän piti Tuomoa
erinomaisena työmiehenä, mutta tunsi koko ajan syvää vastenmielisyyttä
häntä kohtaan.
Hän huomasi, että Tuomo tarkasteli hänen töitään ja paheksi niitä,
Vaikk'ei Legree sitä milloinkaan kuullut hänen huuliltaan, tunsi hän sen
kuitenkin vaistomaisesti. Tuomo osotti myöskin hellyyttä ja sääliä
kärsiville tovereilleen, mikä ei ensinkään ollut Legreen mieliksi.
Hän oli aikonut Tuomosta jonkinmoista voutia, jolle voisi uskoa
työnjohdon ja kaikki asiansa poissa ollessaan, mutta tähän tarvittiin
Legreen käsitteiden mukaan ennen kaikkia kovasydämmisyyttä. Hän päätti
sentähden viipymättä totuttaa Tuomoa kovuuteen. Siihen tarjoutuikin
Legreen mielestä pian erinomainen tilaisuus.
Eräänä päivänä tuli Tuomo puuvillakentällä seisomaan erään
vanhanpuoleisen naisen läheisyydessä, joka nähtävästi oli hyvin kipeä.
Hän vapisi ja horjahteli ja pysyi tuskin pystyssä. Hänen huulensa
värähtelivät ja Tuomo kuuli hänen hiljaa rukoilevan.
Päästyään aivan hänen lähellensä otti Tuomo pari kourallista puuvillaa,
säkistään ja tyhjensi vaimon säkkiin.
"Oi, älkää tehkö noin", sanoi vaimo, "teillä on vaan siitä harmia."
Samassa tuli Sambo. Hän näkyi erityisesti vihaavan tätä naista ja sanoi
ruoskaansa heilutellen: "Mitä tyhmyyksiä sinä täällä taas teet, Lucy?"
Ja antaaksensa kysymyksellensä enemmän pontta, potkasi hän vaimoa ja
sivalsi Tuomon kasvoja piiskallaan.
Tuomo jatkoi äänetönnä työtään, mutta nainen, joka jo ennestään oli
heikko, pyörtyi.
"Kylläpä minä näytän, että saan hänet jälleen virkoamaan" irvisti Sambo.
"Annan hänelle sellaista, joka on kamferttiä parempaa." Ja etsittyään
nuppineulan takkinsa hihasta, pisti hän sen nuppia myöten naisen
käsivarteen. Lucy porahti pahasti ja kohottausi puoleksi seisoalleen.
"Nouse ylös, senkin elukka, muuten saat kokea vielä muita temppujani!"
Nainen teki ankaran ponnistuksen ja rupesi nyppimään puuvillaa
kuumeentapaisella vauhdilla.
"Varo vaan, että jatkat samaa tapaa, muuten illalla soisit olevasi
kuollut."
"Voi, sitäpä jo soisin." Ja hetken päästä kuuli Tuomo hänen huokailevan:
"Herra, kuinka kauvan, mikset jo auta?"
Taas tuli Tuomo hänen luokseen ja kaasi koko puuvillavarastonsa hänen
säkkiinsä.
"Ette saa tehdä noin. Ette tiedä, kuinka ankarasti he sitten kohtelevat
teitä."
"Kohdelkoot! Mutta minä sen kuitenkin kestän paremmin kuin te."
Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut ja hämärä peittänyt kentän,
ennenkuin tämä väsynyt joukko pääsi kotiapäin astumaan. Kukin kantoi
päivän puuvillasatoaan korissa päänsä päällä.
Ensin oli mentävä siihen rakennukseen, missä pumpulit punnittiin ja
säilytettiin. Legree seisoi jo ovella odottamassa ja keskusteli Sambon
ja Quimbon kanssa.
"Tuosta Tuomosta on meillä vielä paljo harmia, ellei häntä vaan tarkoin
pidetä silmällä. Jonakuna päivänä hän yllyttää orjiamme karkaamaan,
saattepa nähdä", kertoi Sambo.
"Kas vaan sitä kirottua koiraa. Paras on, että hän saa tehdä tuttavuutta
ruoskan kanssa, vai mitä arvelette pojat."
Sambo ja Quimbo irvistivät ilosta.
"Ja sitten on tuo Lucy oikea heittiö", jatkoi Sambo. "Tänäänkin hän vaan
laiskotteli ja Tuomo täytti hänen säkkiänsä."
"Vai täytti? Sitten hän myöskin saa huvikseen piiskata tuota naista. Se
on juuri sovelias ensi harjoitus."
Vähitellen tuli toinen toisensa perästä puuvillasatoineen peljäten ja
vavisten, sillä kukin tiesi jo edeltäpäin, mikä häntä oli odottamassa,
ellei kori ollut täysipainoinen. Legree punnitsi itse ja merkitsi sitten
tuloksen mustalle seinätaululle, missä entisestään jokaisen nimi oli
kirjoitettu.
Tuomon kori punnittiin ja hyväksyttiin, mutta hän katseli levottomasti,
kuinka auttamansa naisparan kävisi. Joka askeleella horjahdellen astui
Lucy esiin ja laski korinsa vaa'alle.
Se täytti kyllä painon, mutta Legree ei ollut sitä huomaavanaankaan,
vaan huusi: "Mitä tämä on, sinä laiska elukka? Taas liika vähän. Jää
heti tänne, niin annan sinun maistaa ruoskaa!"
Vaimo päästi epätoivon huokauksen ja istuutui penkille.
"Ja nyt, Tuomo, tule sinä tänne! Sinä tiedät, ett'en ostanut sinua
tavallista työtä varten. Aion kasvattaa sinut voudiksi ja tänä iltana
voit juuri harjaantua uuteen toimeesi. Ota tämä nainen ja ruoski häntä!"
"Pyydän anteeksi", vastasi Tuomo, "mutta toivon pääseväni tällaisesta
toimesta. Olen siihen peräti kykenemätön."
"Kyllä siihen vielä opit. Paljon muutakin aijon sinulle opettaa,
ennenkuin tästä eroa tehdään." Ja näin sanoen otti Legree nahkapamppunsa
ja rupesi sillä huitomaan Tuomon kasvoja.
"Kas niin", sanoi hän, kun herkesi hetkeksi lepäämään, "sanotko vielä,
ett'et osaa."
"Sanon", vastasi Tuomo pyhkien verta, joka tipahteli hänen kasvoiltaan.
"Minä olen altis tekemään työtä yötä ja päivää viimeiseen hengenvetooni
asti, mutta tätä en tee, en koskaan; pidän sen vääryytenä."
Tuomon hiljainen ja häveliäs käytös oli saanut Legreen luulemaan häntä
pelkuriksi, jonka helposti voisi taivuttaa.
Kun Tuomo lausui nämä viimeiset sanansa, hämmästyivät kaikki ja vaimo
parka pani kätensä ristiin huoaten: "Hyvä Jumala!"
Oli ikäänkuin jokainen olisi valmistaunut lähestyvää myrskyä
kestääksensä.
Legree joutui ensi alussa aivan hämilleen kuullessaan Tuomon vastauksen.
Mutta kun hän tästä pääsi toipumaan, kiljasi hän: "Mitä, senkin musta
elukka? Uskallatko minulle ilmoittaa, mikä on oikein, mikä väärin? Mitä
sellaiset koirat, kuin sinä olet, tietävät oikeudesta ja vääryydestä?
Miksi itseäsi luuletkaan? Ehkä uskottelet olevasi oikea herrasmies"...
"Sinä siis pidät vääryytenä ruoskia tuota naista. Hä?"
"Niin pidän", vastasi Tuomo hiljaisesti, mutta varmaan. "Naisparka on
heikko ja kipeä. Olisi suurin julmuus ruveta häntä ruoskimaan. Jos
tahdotte minut tappaa, niin tehkää se, mutta minä en vaan nosta kättäni
ketäkään vastaan täällä. Ennemmin kuolen."
Legree vapisi kiukusta, hänen vihertävät silmänsä mulkoilivat julmasti
ja parranhapsetkin näyttivät käyristyvän.
"Vai sinä roisto, joka muka olet jumalinen, etkö tiedä, että raamattu
sanoo: Te palvelijat, olkaat herroillenne alamaiset? Enkö minä ole
herrasi, etkö sinä ole minun sekä sielun että ruumiin puolesta?" huusi
hän ja potkasi Tuomoa raskaalla kengällään.
Veripisarat ja kyyneleet valuivat Tuomon kasvoilta, mutta hän ojensi
ruumistaan ja sanoi: "Ei, herra, sieluni ei ole teidän, sitä ette ole
ostanut ettekä voi vahingoittaa."
"Vai en voi", irvisti Legree. "Saadaan nähdä. Sambo ja Quimbo, ottakaa
tämä mies huostaanne ja löylyttäkää niin, että se vielä tuntuu kuukauden
päästä!"
* * * * *
Oli puoliyön aika. Tuomo makasi verisenä ja rikkirunneltuna eräässä
tehdasrakennuksen sopukassa, jonne oli heitetty rikkinäisiä koneita ja
vioittunutta pumpulia. Yö oli lämmin ja kostea ja lukemattomat
hyttysparvet lisäsivät Tuomon vaivoja. Mutta ennen kaikkia hän tunsi
polttavaa janoa.
"Laupias Jumala, armahda minua ja auta minut kestämään", rukoili Tuomo.
Samassa kuului askeleita ja eräs henkilö lyhty kädessä astui huoneeseen.
"Kuka siellä? Jumalan nimessä, antakaa minulle vähän vettä."
Tulija oli Legreen emännöitsijä Cassy. Hän oli aikoinaan saanut
huolellisen kasvatuksen ja kokenut parempia päiviä, mutta nyt
vanhemmiten joutunut Legreen kynsiin, jonka raakuus ja julmuus oli
tehnyt hänen elämänsä sietämättömäksi.
Hän laski alas lyhtynsä ja kaadettuaan tuomastaan pullosta vettä lasiin,
nosti hän Tuomon päätä ja antoi hänen juoda.
Ahmien Tuomo tyhjensi lasin toisensa perästä.
"Juokaa niin kauvan, kuin suinkin janottaa. En ole ensi kertaa viemässä
vettä sellaisille raukoille, kuin te nyt olette."
Sitten hän vielä pani kylmiä vesikääreitä hänen haavojensa päälle ja
puuvillapakan hänen päänsä aluseksi.
Tuomo kiitti ja vaimo istuutui lattialle hänen viereensä. Hänen kasvonsa
olivat kauniit ja jalosti muodostuneet, mutta kärsimykset ja
nöyryytykset olivat tehneet ne synkän ja katkeran näköisiksi.
"Te olette rohkea", sanoi hän hetkisen äänetönnä tuijotettuaan "Teillä
on myöskin oikeus puolellanne, mutta kuitenkin on vastustaminen aivan
turha. Te olette joutuneet paholaisen kouriin ja hän on teitä väkevämpi,
teidän on antauminen."
Tuomo vavahti. Tuo ajatus oli jo monta kertaa kiusannut häntä tänä
tuskan yönä, ja nyt se lausuttiin kehoituksena.