"Ei rukoilemisesta apua ole", sanoi nainen synkästi. "En luule Jumalaa
olevankaan. Antaukaa, muuten on ruoskitseminen jälleen alkava huomenna!
Olkaa varma siitä! Menkää virran mukana ja tehkää kuin muutkin!"
"En, hyvä neiti. Minä olen kadottanut kaikki tässä maailmassa, vaimoni,
lapseni ja hyvän isäntäni, joka lupasi minulle vapauden. En tahdo päälle
päätteeksi kadottaa taivasta."
Kun he olivat kauvan aikaa keskustelleet, pyysi Tuomo, että Cassy etsisi
hänen raamattunsa ja lukisi vähäsen.
Sanat näkyivät tekevän syvän vaikutuksen lukijaan, sillä hänen äänensä
oli tukahtua liikutuksesta, ja kun hän tuli tuohon paikkaan: "Isä, anna
heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät", peitti hän
kasvonsa pitkiin kiharoihinsa ja puhkesi raivoisaan itkuun.
Myöskin Tuomo itki ja huokasi: "Voi, jospa voisimme käyttäytyä näin.
Rakas Jesus, auta meitä!"
Ja Tuomon rukoukset tulivat kuulluiksi.
Hän sai keskellä vaivojaan rauhaa ja tunsi Vapahtajansa läsnäoloa.
Loppuosa tätä maallista vaellusta tuntui niin mitättömän lyhyeltä
verrattuna iäiseen iloon.
Kuten Cassy oli ennustanut, ei suinkaan rääkkäykset ja ruoskitsemiset
vielä päättyneet, sillä Legree kuohui vihaa. Hän oli tähän asti saanut
jokaisen neekerin taipumaan, kuten hän itse kerskasi, ja Tuomo oli
myöskin ruoskittava kuuliaisuuteen tahi kuoleva.
Mutta tästälähin oli kuin lyönnit vaan olisivat kohdanneet hänen
ulkonaista ihmistään. Sydämmessä ne eivät tuntuneet.
Kun Sambo ja Quimbo täyttäen vimmatun isäntänsä käskyä hakkasivat häntä
kuin mielettömät, näki Tuomo edessään orjantappurakruunuisen olennon,
joka katseli häntä lempeästi ja säälivästi ja vuodatti hänen sydämmeensä
kestävyyttä ja kärsivällisyyttä.
Kun hänen kiduttajansa viimeinkin taukosivat, avasi Tuomo silmänsä ja
sanoi: "Voi teitä raukkoja, minä annan teille sydämmestäni anteeksi."
Sitten hän kävi tainnoksiin.