Väsynein askelin jatkoi Tuomo ja hänen kumppaninsa matkaa Legreen
tilalle. Heidän edellänsä ajoi Legree itse naisorjien kanssa
kuormavaunuissa ja katsahti tuon tuostakin taaksensa.
Tie, joka välistä kulki synkkien havumetsien läpi, välistä taas
malkasiltoja pitkin rämeikköjen yli, oli epätasainen ja raivaamaton.
Tuuli humisi puiden latvoissa ja rämeikössä kasvavien pensaiden välissä
luikerteli iljettäviä käärmeitä.
Tämä tie olisi jo tuntunut kolkolta sellaisellekin matkamiehelle, joka
mukavilla ajopeleillä ja hyvällä hevosella rientää toivottua päämäärää
kohti. Tuhat kertaa synkempi se oli näistä orjaraukoista, jotka askel
askeleelta joutuivat yhä kauvemmaksi kaikesta, mikä on rakkainta
ihmissydämmelle.
Legree yksin ajoi tyytyväisenä eteenpäin ottaen silloin tällöin naukun
konjakkipullostaan.
"Kuulkaa", sanoi hän nähdessään orjien alakuloiset kasvot, "laulakaa
pojat nyt heti."
Miehet katselivat toisiaan. Mutta sana "_heti_" uudistettiin ja tällä
kertaa sitä seurasi piiskan läimäys.
Tuomo rupesi laulamaan erästä hengellistä laulua, mutta ennenkuin hän
vielä oli ehtinyt ensi värsyäkään, kiljahti Legree: "Herkeä jo, senkin
kunnoton! Luuletko, että minä viitsin kuulla tuollaista rääkymistä.
Laulakaa jotakin hilpeätä, pojat, ja juuri heti."
Eräs miehistä alotti nyt tavallista neekerilaulua, ilman ajatusta ja
sisältöä. Sen loppusäikeesen yhtyivät kaikki luikaten ja huutaen
tyydyttääkseen Legreen vaatimuksia. Mutta iloa siinä vaan ei ollut ja
tuskinpa mitkään hätähuudot olisivat voineet sisältää suurempaa tuskaa
kuin nämät hurjat säveleet.
Vähitellen rupesivat Legreen tilukset näkymään. Kartano oli ennen ollut
varakkaan ja sivistyneen omistajan hallussa, joka kaikin tavoin oli
kaunistellut paikkaa. Mutta kun se hänen kuoltuaan joutui Legreen
käsiin, oli tämä viisi välittänyt sen kauneudesta. Pääasia oli saada
suurinta hyötyä ja kaikki edellisen omistajan tekemät parannukset ja
kaunistukset rappeutuivat hoidon puutteessa.
Muinoin rehoittava puutarha oli rikkaruohojen peittämä, käytävät ummessa
ja tasainen pihanurmikko poljettu ja paalutettu hevosten kiinnipanoa
varten. Pitkin pihaa nähtiin särkyneitä saviastioita, oljenkorsia ja
muuta romua.
Päärakennus kertoi kyllä entisistä suuruuden ajoista, mutta nyt se oli
mitä surkeimmassa kunnossa, ikkunat rikki tahi laudanpalasilla paikatut,
koristukset ränstyneet, patsaat puoleksi lahonneet.
Vaunun pyörien ritinä herätti neljä vihaista koiraa, jotka töytäsivät
tulijoita vastaan ja olivat vähällä iskeä hampaansa Tuomoon ja hänen
tovereihinsa, vaikka esiinjuoksevat palvelijat sitä tarmonsa takaa
estivät.
"Tässä näette, mikä teitä odottaa", selitti Legree silitellen koiriaan.
"Näitä koiria on yksinomaan kasvatettu karanneiden orjien vainoomista ja
kiinniottamista varten. Yhtä mielellään ne söisivät jonkun teistä kuin
tavallisen illallisensa. Olkaa siis varoillanne."
"Mitä muuten kuuluu, Sambo", sanoi hän sitten kääntyen erään repaleisen
miehen puoleen, joka hääräsi vaunujen ympärillä ja koetti kaikin tavoin
herättää isäntänsä huomiota.
"Kaikki on varsin mainiosti, hyvä herra."
"Oletko muistanut toimittaa kaikki, mitä minä käskin", kysyi hän sitten
toiselta neekeriltä, nimeltä Quimbo.
"Siihen voitte luottaa", vastasi Quimbo.
Nämät orjat olivat Legreen ensimmäiset työmiehet. Hän oli harjoitellut
heitä julmuuteen ja raakuuteen samalla tavalla kuin verikoiriaan. Ja nyt
he nauttivat siihen määrin hänen luottamustaan, että saivat hänen poissa
ollessaan olla työnjohtajina. Silloin he aina osottivat mitä hirmuisinta
julmuutta muita kohtaan, sillä sellainen kun on herra, sellainen on
palvelijakin.
"Katsos tuossa, Sambo", komensi Legree, "saata nämä miehet
työväenasumuksiin!"
Nämät muodostivat pitkän rivin vajoja, eivätkä edes ansainneet
ihmisasunnon nimeä. Tuomo kävi alakuloiseksi nähdessään ne jo vaan
ulkoapäin. Hän oli kuitenkin toivonut omaa pientä suojaa, vaikkapa
kuinkakin yksinkertaista, missä olisi saanut viettää joutohetkensä
hiljaisuudessa ja lukea raamattua. Hän pilkisti erääseen vajaan; siellä
ei ollut yhtäkään huonekalua, tyhjät seinät vaan ja vähän pahnoja
lattialla. Totta puhuen ei se ollutkaan lattia, vaan paljas maa, jonka
orjien jalat olivat kovaksi astuneet. "Mikä näistä hökkeleistä tulee
minun omakseni", kysyi Tuomo.
"En tosiaankaan tiedä", vastasi Sambo, "täällä on jo yllin kyllin väkeä
joka paikassa. Menkää tuonne", sanoi hän viimein osottaen erästä vajaa.
Myöhään illalla palasivat hökkelien väsyneet ja repaleiset asukkaat
suurissa parvissa. He olivat äreät ja kärtyiset, eivätkä katselleet
uutta tulokasta suopein silmin. Ei kuulunut yhtäkään tervehdystä tai
iloista sanaa. Käheät, karkeat äänet vaan toruivat käsimyllyjen
ympärillä, joilla heidän tuli jauhaa maissia leipoakseen illalliseksi
maissikakkuja. Päivänkoitosta asti he olivat olleet työssä, Sambo ja
Quimbo piiskoineen kiintereillä, sillä nyt oli juuri kiirein aika. He
olivat paahtavassa kuumuudessa poimineet pumpulia pensaista ja nyt piti
vielä, jos halusi syödä, valmistaa maissileipää ja sitten vasta pääsi
lepäämään.
Myllyjä oli vähä, jauhajia paljo, ja siksi syntyi hirmuinen ottelu ja
kiista niiden ympärillä. Heikommat neekerit ja naiset työnnettiin pois
ja saivat odottaa vuoroansa puoliyöhön.
Tuomo oli väsynyt pitkästä kävelystä ja muutenkin näännyksissä, sillä
hän oli koko päivän ollut ruoatta.
"Tuossa saat", sanoi Quimbo ja viskasi hänelle pussin, joka sisälsi
hiukan maissia. "Hanki nyt itsellesi ruokaa, mutta ole säästäväinen,
enempää ei anneta tällä viikolla."
[Kuva: Orjat puuvillan korjuussa.]
Tuomon oli myöhäseen odottaminen, ennenkuin pääsi jauhamaan, ja sitten
häntä liikutti kahden vanhan vaimon väsymys niin, että ensin jauhoi
heille, ennenkuin rupesi omia kakkujaan valmistamaan. Tällainen pieni
avuliaisuus oli jotakin vallan uutta tässä piirissä, jossa itsekkäisyys
ja oma etu oli kunkin määrääjänä. Sillä kun ihmisiä kohdellaan, kuin
järjettömiä olentoja, vajoavat he myöskin elukoitten kannalle.
Vaimot hämmästyivät. Heidän karkeat muotonsa lieventyivät ja he
rupesivat nyt vuorostansa kypsentämään Tuomon kakkuja.
Sillä välin otti Tuomo raamattunsa taskustaan, sillä hän oli lohdutuksen
tarpeessa.
"Mikä se on", kysyi toinen naisista.
"Se on raamattu", vastasi Tuomo.
"Vai on. Enpä ole sellaista nähnyt, sittenkuin olin Kentuckyssä. Siellä
emäntäni minulle välistä luki, mutta ei täällä kuulla kuin
ruoskanlyöntejä ja kirouksia."
Toinen naisista rupesi nyt utelemaan, mikä raamattu oikeastaan oli,
sillä sellaisesta hän ei ollut kuullut puhuttavankaan. Kun hän näki
Tuomon sitä lukevan, pyysi hän myöskin saada kuulla sieltä jotain.
Tuomo luki: "Tulkaat minun tyköni kaikki te, jotka työtä teette ja
olette raskautetut, ja minä tahdon virvoittaa teitä."
"Kauniita sanoja nuo", arveli nainen. "Kuka niitä sellaisia puhuu?"
"Herra Jesus", vastasi Tuomo.
"Jos vaan tietäsin, missä hän on, niin menisin häntä etsimään...
Virvoituksen tarpeessa tosiaankin olen, mutta tuntuu siltä, kuin ei sitä
olisikaan minua varten. Ruumiini on aivan rikki runneltu, minä värisen
ja vapisen päivät umpeen, sillä Sambo toruu alinomaa. Ja vasta puoliyön
aikana minä saan illalliseni valmiiksi ja pääsen levolle. Tuskin olen
sitten ummistanut silmäni, ennenkuin torvea jo puhalletaan ja taas on
nouseminen. Kaikesta tästä kertoisin sille herralle, jos hänet vaan
löytäisin."
-- "Hän on täällä, hän on joka paikassa", sanoi Tuomo.
-- "Älkää uskotelko minulle sellaista. Kyllä minä sen paremmin tiedän.
Täällä häntä ei ole ja nyt minä menen nukkumaan"...
Naiset vetäysivät koppiinsa ja Tuomo yksin jäi sammuvan tulen ääreen
istumaan. Kuu kumotti öisellä taivaalla ja katseli tyyneesti tätä sorron
ja surkeuden näyttämöpaikkaa.
Kauvan aikaa istui Tuomo kädet ristissä, raamattu polvellaan. Hänen
päässään risteilivät kummat ja oudot ajatukset. Hän muisteli pettyneitä
toiveitaan ja näki edessänsä elämän täynnä surua ja kurjuutta. Hänen
tavallinen tyyneytensä ja luottamuksensa oli poissa ja pimeä yö vallitsi
hänen sielussaan. Hän nousi ylös toivotonna ja astui horjuvin askelin
siihen vajaan, jonka Sambo oli häntä varten määrännyt.
Lattia oli jo milt'ei täynnä nukkuvia, väsyneitä ihmisraukkoja. Tuomo
kääriytyi vanhaan risaiseen peittoon -- muita sänkyvaatteita ei ollut --
oikasi jäseniään ja nukkui.
Unissaan hän kuuli suloisen äänen. Hän oli istuvinaan Evan kanssa
turvepenkillä ja pienokainen luki hänelle: "Jos sinä vesissä käyt, niin
minä olen tykönäs, ett'ei virrat sinua upota. Ja jos sinä tulessa käyt,
et sinä pala ja liekin ei pidä sinua sytyttämän." Sanat sulivat viimein
taivaalliseen soittoon. Lapsi katseli häntä kauniilla silmillään
lempeästi ja niistä lähtevä valo ja lämpö meni suoraapäätä sydämmeen.