Hyvän isännän kuolema on orjien katkerimpia hetkiä. He ovat tottuneet
inhimilliseen kohteluun ja hyviin päiviin ja sitten kaikki yht'äkkiä
loppuu. Mitä tulevaisuus tarjonneekaan, aina se on nykyistä huonompi,
sillä hyvät isännät ovat harvassa.
Tämän tiesivät S:t Clairenkin palvelijat sangen selvästi ja siksi kaikui
koko talo heidän nyyhkytyksistään ja hätähuudoistaan. Tuomonkin unelmat
vapaudesta ja kotiin pääsöstä olivat nyt rauvenneet.
Ofelia puhui kyllä perillisille S:t Clairen aikeista vapauttaa Tuomo,
mutta kun ei mitään laillisia paperia ollut, eivät he ottaneet sitä
kuuleviin korviinsakaan.
Muiden palvelijoiden keralla hänkin siis lähetettiin hautajaisten
jälkeen orjahuutokauppaan myytäväksi.
Tämä oli taas ihan samanlainen näytelmä, kuin se, jossa Haley osti
itselleen orjia.
Nytkin oli vapisevia äitejä, itkeviä lapsia ja särkyneitä sydämmiä
ajettu kokoon yleisön tarkastettaviksi. Katsojista moni lasketteli
sukkeluuksiakin ja teki pilaa tästä elävästä tavarasta.
"Kukapa S:t Clairen palvelijoista välittäisi", arveli eräs herrasmies.
"Kaikki tyyni hemmoteltua väkeä, eivät kelpaa mihinkään."
"Kyllä masentuvat", sanoi toinen, "jahka saavat piiskaa maistaa."
Tuomo katseli levottomasti kaikkia näitä ostonhaluisia herroja.
Siellä oli suuria ja pieniä, lihavia ja laihoja, partaisia ja
parrattomia, hienosti puettuja ja arkipuvussaan esiintyviä herrasmiehiä.
Mutta ei vaan yksikään ollut S:t Clairen kaltainen.
Vähää ennen huutokaupan alkua tunkeusi eräs lyhytvartinen ja harteva
mies ihmisjoukosta esiin sellaisella vauhdilla, kuin olisi jo peljännyt
varsin myöhästyneensä. Päästyään orjien tykö, rupesi hän heti tuntijan
tavalla heitä tarkastelemaan. Hän nosteli leuasta, katseli hampaita,
pani hyppimään, mittasi rintaa ja käsivarsia.
Tuomo tunsi heti ensi hetkestä inhoa ja kauhua nähdessään tämän miehen.
Vaikka olikin lyhyt, osotti koko hänen ruumiinrakennuksensa
jättiläisvoimia. Pää oli suuri ja pyöreä, punertava tukka
harjantapainen. Jo luonnosta leveä suu oli venynyt mahdottomaksi
alituisesta tupakan pureksimisesta, jota hän nytkin koko ajan piti
suussaan. Kädet olivat suuret ja ahvettuneet, kynnet likaiset ja koko
puku kulunut ja tahrainen.
Tutkittuaan Tuomoa joka taholta, rupesi hän käskevällä äänellä
kyselemään hänen kotiperäänsä ja työtään.
Huutokauppa alkoi ja S:t Clairen palvelijat joutuivat toinen sinne,
toinen tänne.
[Kuva: Orjahuutokauppa.]
Tuomon päätä pyörrytti ja korvissa suhisi omituisesti, kun hänen
vuoronsa tuli nousta telineille. Hän kuuli kuin kaukaa huutokaupan
toimittajan kimakan äänen, kun tämä luetteli hänen ominaisuuksiaan ja
sitten yleisön tarjoukset. Hetken päästä putosi vasara. Tuomo oli myyty
ja saanut isännäkseen juuri sen miehen, joka ensi hetkestä oli hänestä
tuntunut niin vastenmieliseltä.
Legree oli hänen nimensä ja ammatiltaan hän oli pumpuliviljelyksien
omistaja. Hän kokosi nyt kiireesti omaisuutensa, Tuomon ja pari muuta
hankkimaansa neekeriä, pani heidät rautoihin ja vei erääseen
"Merirosvo"-nimiseen laivaan. Niin pian kun se oli lähtenyt rannasta,
lähestyi hän tavaraansa tuiman näköisenä ja rupesi sitä tähystelemään.
Viimein hän seisahtui Tuomon eteen, joka huutokauppaa varten oli puettu
parhaisiin vaatteisiinsa ja tiuskasi:
"Nouse ylös."
Tuomo totteli.
"Ota tuo kaulaliina päältäsi."
Koska tämä oli milt'ei mahdotonta Tuomolle, jonka kädet olivat
raudoissa, tempasi Legree sen itse hänen kaulastaan ja pisti taskuunsa.
Sitte hän avasi Tuomon kapsäkin, otti sieltä kuluneet housut ja
repaleisen takin, joita Tuomo entisessä kodissaan oli käyttänyt
tallissa, ja sanoi päästäen kahleet Tuomon käsistä:
"Kas tässä, pukeudu näihin!"
Kun tämä oli tehty, määräsi hän Tuomon riisumaan kiillotetut saappaat
jaloistaan ja viskasi hänelle niiden sijaan raskaat, karkeat kengät.
Vaatteita muuttaessaan oli Tuomo muistanut ottaa rakkaan raamattunsa
juhlatakkinsa taskusta. Ja hyvä se olikin, sillä Legree rupesi heti sen
taskuja kääntelemään. Hän löysi sieltä silkkisen niistimen, jonka
korjasi, ja Tuomon virsikirjan. Se oli jäänyt kiireessä.
Legree selaili sitä vähän aikaa ja sanoi sitten:
"Vai jumalinen! Kuulutko kirkkoon?"
"Kuulun", vastasi Tuomo vakavasti.
"Mutta kas, sellaiset ajatukset minä pian sinusta kiskon. En siedä
rukoilevia, laulavia ja rähiseviä neekerejä. Pane se mieleesi", kirkasi
hän ja polki jalkaansa kuin mieletön; "tästälähin olen minä sinun
kirkkosi."
Tuomo ei vastannut sanaakaan, mutta hänen mieleensä johtui eräs lause,
jota oli kuullut pikku Evan usein lukevan: "Älä pelkää, sillä minä olen
sinun lunastanut, minä olen sinun nimeltäs kutsunut, sinä olet minun."
Tällaisista lauseista ei Legree tiennyt mitään, hän otti Tuomon vaatteet
ja meni niitä laivaväestölle kaupitsemaan; lopuksi hän myöskin myi
kapsäkin.
Sitten hän ilmoitti Tuomolle vapauttaneensa hänet liikanaisista
tavaroista ja kehoitti häntä säästämään nykyistä pukuansa, sillä ei hän
vuoteen saisi toivoakkaan uutta.
"Ja kuulkaa", hän puhui yhteisesti koko orjaparvelleen puristaen suurta,
raskasta nyrkkiään, joka enemmän muistutti sepän moukaria kuin ihmisen
kättä. "Katsokaa tätä nyrkkiä, nostakaa sitä, koettakaa näitä nikamia.
Minä sanon teille, että se on käynyt kovaksi neekeriä kurittaessa. En
ole vielä koskaan tavannut orjaa, jota en olisi heti ensi lyönnillä
saanut maahan", sanoi hän, ja heilutti nyrkkiään niin lähellä Tuomon
kasvoja, että tämä väkisinkin räpäytti silmiään ja taivutti päätään
taaksepäin.
"Eikä minulla ole tuollaista työnvalvojaa kuin muilla. Itse minä pidän
orjiani silmällä ja se vasta onkin peräänkatsomista. Jokaisen täytyy
seisoa varpaillaan ja totella silmänräpäyksessä. Painakaa se mieleenne."
Naiset huokasivat syvään ja koko orjajoukko näytti huolestuneelta ja
alakuloiselta, mutta Legree pyöräytti kantapäitään ja meni ruokasaliin
saadakseen lasin konjakkia.
"Näin minä alussa aina kohtelen orjiani", sanoi hän eräälle
herrasmiehelle, joka oli seisonut läheisyydessä ja kuullut hänen
puheensa. "Se kuuluu minun kasvatusohjelmaani."
"Vai niin", vastasi vieras ja katseli Legreetä kuin ulkomaan eläintä.
"Niin, luottakaa siihen, en minä ole mikään maitosormi, jota nenästä
vedetään. Katsokaa kämmentäni, se on käynyt kivikovaksi neekeriä
kurittaessa. Koettakaa."
Vieras kosketti sitä sormiensa päillä ja lausui:
"Tosiaan, se on kova. Arvaan että sydämmenne tässä kuritustyössä on
käynyt yhtä kovaksi."
"Se on kyllä luultavaa", kohotti Legree. "En kuulu herkkäsydämmisiin
löperöihin, ei neekerit minua peijaa, ei valituksillaan, ei
imarruksillaan."
"Kuinka kauvan teidän orjanne kestävät?"
"Se riippuu heidän ruumiinrakennuksestaan", selitti Legree. "Väkevämmät
kestävät kuusi ja seitsemän vuotta, heikommat pari kolme. Minä en huoli
heitä säästää. Kulukoot! kyllä minä ostan uusia. Se käy kaikkein
halvemmaksi ajan pitkään. Ensi aikoina oli minullakin tapana heitä
hemmotella, antaa rohtoja ja peitteitä heidän sairaina ollessansa ja
pitää heitä siistissä vaatteissa. Mutta ei se kannattanut. Siitä oli
vaan kulunkia ja vaivaa. Nyt annan heidän raataa niin kauvan, kun
pysyvät pystyssä, huolimatta siitä, ovatko terveitä vai sairaita. Se on
kaikkein mukavinta."
Silla aikaa kun Legree toi esiin "viisaita kokemuksiaan", kiiti laiva
koko ajan eteenpäin virtaista Red River jokea pitkin. Sen vesi oli
sameata ja punertavaa, sen rannat yksitoikkoiset ja jyrkät. Ei ollut
mitään vaihtelua, ei yhtäkään näköalaa, joka olisi viehättänyt silmää.
Luonto näytti yhtä kolkolta ja toivottomalta kuin neekerien kasvot.
Viimein laiva pysähtyi erään pikkukaupungin luona ja Legree omineen
astui maalle.