"Oletko jo saanut Tuomon vapautuskirjeen valmiiksi ja
allekirjoitetuksi", kysyi Ofelia eräänä päivänä.
"En vielä", vastasi S:t Claire lukien sanomalehteä.
"Se on pahasti", sanoi neiti totisesti; "sinun pitäisi rientää."
"No miksikä niin?"
"Saattaisithan kuolla sitä ennen. Ja kuinka silloin kävisi rehellisen
Tuomon?"
"Mitä ajattelet, serkku", kysyi S:t Claire kummastuneena. "Onko minussa
mielestäsi keltakuumeen tai koleran oireita?"
"Ei, sitä en tarkoita. Mutta voihan kuolema tulla millä hetkellä
tahansa."
S:t Claire meni verannalle. Sana kuolema soi niin kummalta hänen
korvissaan. Hän kulki edestakaisin mietiskellen sen syvää sisältöä.
Toisella puolen verantaa istui Tuomo tavaellen raamattuaan puoliääneen.
S:t Claire istuutui hänen viereensä ja tarjousi lukemaan hänelle.
Tuomo osotti erästä paikkaa, jonka hän oli merkinnyt, ja S:t Claire luki
syvällä, sointuvalla äänellään vertauksen viimeisestä tuomiosta. Hän
pysähtyi usein ikäänkuin paremmin syventyäkseen tähän kaikessa
yksinkertaisuudessaan suuremmoiseen kertomukseen.
Hän oli koko illan hyvin hajamielinen ja asettui vihdoin pianon ääreen.
Siinä hän sävelissä ilmaisi kaiken kaihonsa ja epätoivonsa. Hän ihan
kuin puhui itsekseen siitä, jota ei sanoilla voinut kellenkään
ilmoittaa.
Soiteltuaan etsi hän nuottia ja rupesi laulamaan erästä latinalaista
virttä, jota hurskas äiti-vainajansa usein oli laulellut. Nytkin tuntui
hänestä siltä, kuin äiti olisi ollut hänen läheisyydessään, kuin äiti
oikeastaan olisikin laulanut.
Tuomo oli vähitellen lähestynyt. Vaikka hän ei ymmärtänytkään
vieraskielisiä sanoja, oli itse se tapa, millä S:t Claire esitti laulun,
syvästi vaikuttanut häneen, pannut hänen sydämmensä värähtelemään.
Laulun loputtua otti S:t Claire hattunsa ja meni kävelemään. Tuomo
istuutui verannalle.
Ilta oli viehättävän kaunis. Kuu hopeoi puut ja käytävät ja teki
suihkulähteen vedestä miljoonia hohtokiviä.
Tuomo ajatteli siinä istuessaan kotiansa ja kuvitteli, kuinka pian hän
saisi palata sinne. Kun hän kerran oli päässyt vapaaksi, tahtoi hän
työllään myöskin lunastaa vaimonsa ja lapsensa. Tyytyväisyydellä hän
katseli voimakkaita käsivarsiaan. Pian ne olisivat hänen omansa ja hän
saisi itse nauttia niiden työn hedelmiä. Tuomo muisteli myöskin nuorta,
jalomielistä isäntäänsä ja rukoili hänen autuutensa ja sielunrauhan
puolesta. Nuoresta isännästä kääntyivät ajatukset rakkaaseen pikku
Evaan, joka nyt oli enkelinä taivaan ilossa. Kuvitellessaan sekä
nykyisiä että tulevia asioita edestakaisin kävivät hänen silmänsä
raskaiksi ja hän nukahti. Mutta vielä unessakin liikkuivat samat kuvat
hänen sielussaan. Hän näki Evan tulevan vastaansa seppelöitynä ja
säteilevänä. Silmissä oli taivaallinen loiste ja kultainen kehys ympäröi
hänen päätään. Mutta sitte hän yht'äkkiä katosi ja Tuomo heräsi siihen,
että porttia jyskytettiin.
Hän kiirehti avaamaan ja näki portin takana useita miehiä, jotka raskain
askelin astuivat sisään kantaen pitkään vaippaan käärittyä
ihmisruumista. Kun lyhdyn valo lankesi makaavan kasvoihin, päästi Tuomo
hirmuisen hätähuudon, joka kaikui läpi kaikkien holvikäytävien. Hän oli
tuntenut isäntänsä.
S:t Claire oli kävelyretkellään poikennut erääsen kahvilaan
silmäilläkseen iltalehteä. Lukiessaan syntyi viereisessä huoneessa
tappelu kahden päihtyneen kesken. S:t Claire ja jotkut muutkin menivät
eroittamaan heitä ja juuri kun hän oli vääntämäisillään puukon toisen
kädestä, sai hän siitä syvän iskun.
Talo täyttyi pian valituksilla ja hätähuudoilla. Palvelijat heittäysivät
lattialle, repivät tukkaansa tahi juoksivat kauhistuneina paikasta
toiseen.
Lääkäri tuli ja tutki haavaa. Mutta jo hänen kasvonsa kertoivat, että
kaikki toivo oli turha. Hän sitoi kuitenkin haavan ja määräsi palvelijat
poislähetettäviksi, jotta sairas saisi olla hiljaisuudessa.
S:t Claire avasi silmänsä ja katsahti orjaraukkoja, joita nyt väkisin
koetettiin saada väistymään. Hänen kasvoissaan kuvastui syvä säälin ja
surun tunne.
Hetken perästä kävi hän Tuomoon kiinni, joka oli laskenut polvilleen
herransa viereen, ja sanoi:
"Tuomo ystäväni."
"Mitä herra tahtoo?" kysyi Tuomo.
"Minä kuolen, Tuomo", sanoi S:t Claire matalalla äänellä. "Rukoile minun
edestäni!"
Ja Tuomo rukoili koko sydämmensä lämmöllä ja hartaudella rakkaan
poismenevän isäntänsä edestä. Se oli todellakin rukous täynnä surua ja
kyyneliä, mutta myöskin palavaa intoa.
S:t Claire ummisti silmänsä, huulet värähtelivät ja hän toisti hiljaa
itsekseen äsken laulamansa latinalaisen virren sanoja.
"Hän hourii", sanoi lääkäri.
"En houri", sanoi S:t Claire selvään, "vihdoinkin olen päässyt rauhaan."
Tämä ponnistus teki lopun hänen voimistaan. Kuolon kalpeus levisi
vähitellen hänen kasvoilleen; hän kuiskasi: "äiti", ja veti viimeisen
hengenvetonsa.