Evalla oli oma huone, joka niinkuin muutkin huoneet johti verannalle.
Tänne S:t Claire oli hankkinut kaikkia, mikä suinkin viehättää silmää ja
ilahuttaa mieltä.
Siellä oli tauluja ja marmorikuvia, bamburuoko-sohvia ja -tuolia, pieni
kirjoituspöytä täynnä pikkukaluja, pehmeitä mattoja ja hienoja uutimia.
Tässä sievässä huoneessa lepäsi Eva tästälähin suurimman osan päivää.
Hän makasi tavallisesti pienellä sohvallaan ikkunan ääressä ja katseli
suurilla kirkkailla silmillään järven kimaltelevia aaltoja.
Koko talon väki kaipasi hänen keveitä askeliaan, jotka aina ennen
kuuluivat puutarhassa ja verannalla. Eva oli ollut heidän ilonsa ja
auringonpaisteensa ja siksi he nyt kaikki surulla ja osanotolla
seurasivat hänen tilaansa ja tekivät mitä voivat ilahuttaakseen häntä.
Joka aamu hän näiltä ystäviltään sai kauniita kukkavihkoja, Topsykin
koetti parastaan järjestäessään kukkia Evan kamaria varten, ja Tuomo oli
onnellinen, kun lämpiminä päivinä sai kantaa pientä sairasta joko
verannalle tahi puutarhaan orangepuiden varjoon ja laulella hänen
lempilaulujaan.
Eräänä päivänä pyysi Eva Ofelia tätiä leikkaamaan osan hänen
kiharoistaan, sillä hän tahtoi jaella niitä ystävilleen muistoksi.
Ofelia tuli saksineen ja pian oli Evalla syli täynnä pitkiä kiharoita,
joita hän vakavasti katseli ja punoi laihojen sormiensa ympäri. Vähä
väliä hän myöskin loi katseensa isäänsä, joka seisoi siinä synkän
näköisenä huulet kokoon puristettuina.
Kun kaikki oli leikattu, viittasi hän isäänsä tulemaan luoksensa, ja
sanoi: "Rakas isä, voimani vähenevät päivä päivältä ja minä tiedän että
kuolema on lähellä. Minulla olisi niin paljon sanottavaa ja tehtävää,
mutta se on niin vaikeata, kun et sinä koskaan tahdo kuulla
puhuttavankaan näistä asioista. Mutta sallippa nyt, että puhun."
"Kyllä sallin", vastasi S:t Claire ja peitti silmänsä toisella kädellään
tarttuen toisella Evan pieneen kuumaan käteen.
"Minä soisin, että palvelijamme kokoontuisivat tänne, sillä minulla
olisi vähän puhuttavaa heille."
Sana lähetettiin, ja hetken päästä olivat kaikki palvelijat kokoontuneet
Evan huoneeseen. Siellä vallitsi pari minuuttia haudan hiljaisuus. Kukin
katseli huoaten ja päätään pudistaen ennen niin kukoistavaa pikku
neitiä, joka nyt laihana ja läpikuultavana lepäsi sohvallaan. Eva
kohottausi hiukan ja katseli kauvan ja vakavasti kutakin.
"Minä olen kutsuttanut teidät tänne siksi, että rakastan teitä kaikkia",
sanoi Eva. "Minulla olisi teille jotakin sanomista, jota en tahtoisi
teidän unhottavan.... Pian minä jätän teidät. Parin viikon päästä ei
minua ole enään."
Tässä katkasi haikea itku ja valitus Evan puheen.
Hän odotti hetken ja jatkoi sitten heikolla äänellään: "Minä tahdon
kertoa teille, että on olemassa ihana suloinen maailma, jossa Jesus
asuu. Minä menen nyt sinne, mutta te voitte myöskin päästä sinne. Se on
luotu kutakin varten. Jokainen voi tulla enkeliksi ja iloita siellä
lakkaamatta..... Mutta jos tahdotte sinne, pitää teidän elää, niinkuin
kristittyjen. Kyllä Jesus teitä auttaa. Rukoilkaa häneltä apua, lukekaa
hänen sanaansa...."
Lapsi keskeytti puheensa, katseli sääliväisesti kuulijoitaan ja jatkoi
sitten surullisesti:
"Voi teitä raukkoja, ettehän te osaakaan lukea!" Ja Eva painoi päätään
sohvaa vasten ja itki.
"Sama se", sanoi hän viimein päätään kohottaen ja hymyillen
ystävällisesti kyynelten kesken. "Minä olen rukoillut teidän edestänne
ja tiedän, että Jesus auttaa teitä, vaikk'ette osaakaan lukea.
Toimittakaa niin, että usein saatte kuulla raamattua luettavan ja
seuratkaa sen oppia! Silloin toivon tapaavani teidät kaikki taivaassa."
"Amen", sanoi Tuomo vakavasti ja siihen yhtyivät muutkin.
"Minä tiedän, että te kaikki rakastatte minua. Te olette osottaneet
minulle paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä ja nyt minä tahtoisin antaa
teille pienen muiston. Tässä on kullekin kihara minun hiuksistani. Kun
katselette sitä, niin muistakaa, että minä rakastin teitä ja että minä
olen mennyt taivaaseen, jossa halajan teidät tavata."
Mahdoton on kuvata sitä mielen liikutusta, joka seurasi näitä Evan
sanoja. Kaikki tulivat hänen luokseen ottaaksensa hänen kädestään tämän
viimeisen rakkauden osotteen. He lankesivat polvilleen, nyyhkyttivät ja
itkivät, suutelivat hänen vaatteitaan ja sopersivat siunauksia ja
lempeitä sanoja.
Kun kukin oli saanut lahjansa, antoi Ofelia merkin, että he kaikki
siirtyisivät pois, sillä hän pelkäsi sairaan liiallista rasitusta.
Loppu lähestyi, vaikka välistä oli hetkiä, jolloin Eva näytti niin
virkeältä ja iloiselta, että hänen isänsä jo taas rupesi toivomaan. Eva
vaan itse ei toivonut. Hän tunsi niin varmaan kuoleman lähestymisen. Oli
aivan kuin hän sielussaan olisi kuullut taivaallisen kutsunnan ja nähnyt
tulevan ihanuuden.
Tuomon kanssa hän usein puhui näistä asioista ja tämä vanha ystävä
ymmärsi hänet paremmin kuin kukaan muu. Viimein Tuomo ei enää malttanut
nukkua omassa pienessä suojassaan, vaan makasi kaiket yöt verannalla
ollakseen heti valmis niin pian kuin ratkaiseva hetki läheni.
Ja eräänä yönä, kun Ofelia valvoi Evan vuoteen ääressä, huomasi hän
lopun olevan käsissä. Hän meni heti Tuomoa herättämään ja pyysi häntä
hakemaan lääkäriä. Sitte hän naputti S:t Clairen ovea ja käski hänet
sairaan vuoteelle. Tämä öinen kutsu teki häneen sellaisen vaikutuksen,
kuin olisi hän jo kuullut heitettävän multaa armaansa kirstulle.
Hän kiirehti paikalla ylös, tuli Evan huoneeseen ja nojautui hänen
vuoteensa yli. Hänen sydämmensä oli seisattua nähdessään kuoleman leiman
lapsensa kasvoilla. Nyt oli siis kaikki toivo turha. Evan kasvojen ilme
ei enää ollut tämän maailman, vaikka hän vielä hengitti.
Muutaman minuutin päästä tuli Tuomo lääkärin kanssa. Tämä katseli
sairasta tarkasti ja kysyi sitten kuiskaavalla äänellä: "Milloinka tämä
muutos tapahtui?"
"Puoliyön aikana", vastasi Ofelia.
Vähitellen joutui koko talonväki liikkeelle ja verannan lasiovien takaa
katseli levottomia kasvoja ja kyyneleisiä silmiä.
"Voi, jospa hän vielä heräisi ja puhuisi, vaikka vaan kerran", vaikeroi
S:t Claire.
Suuret siniset silmät aukenivat, hymy levisi kasvojen yli, hän koetti
kohottaa päätään ja puhua.
"Eva, oma lemmikkini, tunnetko minut?"
"Rakas isäni", sanoi lapsi tehden viimeisen ponnistuksen ja kiersi
kätensä hänen kaulansa ympäri. Mutta hetken päästä ne putosivat
hervottomina alas ja S:t Claire näki noissa rakkaissa kasvoissa kuoleman
kamppauksen ja kuuli hänen harvan ja raskaan hengenvetonsa. "Tämä on
hirveätä", valitti S:t Claire ja puristi Tuomon kättä tuskin tietäen,
mitä teki. "Tämä kerrassaan tappaa minut."
Kyyneleet kiersivät Tuomon silmissä, kun hän siinä piti isäntänsä kättä
ja katseli vuoteella lepääviä kalpeita kasvoja.
"Jumalan kiitos, nyt se on ohitse", sanoi hän viimein. "Katsokaa häntä!"
Kaikki tuska oli loppunut. Vapautunut henki oli päässyt kotia ja lapsen
kasvoissa kuvastui tyyneys ja taivaan rauha.
* * * * *
Taulut ja veistokuvat Evan huoneessa olivat peitetyt valkeaan
suruharsoon ja uutimet vedetyt ikkunan eteen. Eva lepäsi vuoteellaan
sellaisessa valkeassa leningissä, joita hän aina eläissään oli
käyttänyt. Uutimien kautta syntynyt ruusuinen valo loi lämpimää punaa
kuolon kalpeille kasvoille, pitkät silmäripset varjostivat hienoja
poskia ja pää oli hiukan sivullepäin käännetty, aivan kuin luonnollista
unta nukkuvan.
S:t Claire käveli kuin unissaan, ei välittänyt mistään, ei kuullut
mitään, seisoi vaan tuntikausia tytärtänsä katsellen. Häneltä kysyttiin,
koska maahanpaniaisia oli vietettävä, mihin Eva oli pantava y. m., mutta
hän ei puuttunut ollenkaan näihin asioihin.
Ofelia piti huolta kaikesta. Hän koristeli palvelijain kanssa Evan
huonetta ja poisti siitä tuoksuvien kukkain avulla kaiken synkkyyden.
Evan pöydällä oli ihania ruusuja ja kamarineiti järjesti aistikkaasti
afrikalaisia jasmiineja hänen vuoteelleen.
Juuri kun kaikki oli valmista, astui Topsy sisään silmät itkusta
turvoksissa. Kamarineiti viittasi häntä menemään tiehensä, mutta Topsy
läheni siitä huolimatta vuodetta.
"Annappa minunkin tulla tänne! Minulla on niin kaunis ruusu, jonka
tahtoisin laskea Eva neidin vuoteelle."
"Mene tiehesi", tiuskasi neiti harmistuneena.
"Anna hänen olla", sanoi S:t Claire yht'äkkiä. Hän oli seisonut
syrjemmällä ja kuullut koko keskustelun.
Kamarineiti vetäytyi nyt pois ja Topsy tuli laskemaan kukkansa kuolleen
jalkain juureen. Sitte hän äkisti heittäytyi lattialle, itki ja parkui
ääneen.
Ofelia riensi huoneeseen, nosti hänet lattialta ja koetti saada
vaikenemaan, mutta turhaan.
"Voi, Eva neiti, voi jos olisin kuollut hänen kanssaan!"
"Rauhoitu, hyvä lapsi", pyysi Ofelia. "Eva on nyt enkelinä taivaassa."
"Mutta minä en saa häntä enää koskaan nähdä", nyyhki Topsy, "ja hän oli
ainoa, joka sanoi rakastavansa minua. Nyt ei ole enää ketään... Voi,
ett'en olisi syntynytkään! Mitä minusta nyt tulee?"
Lapsi raukan suru ja epätoivo oli niin liikuttava, että S:t Claire ja
Ofelia seisoivat kyynelsilmin ja Ofelia koetti lohduttaa häntä kaikin
tavoin.
"Topsy rukka, älä ole noin murheellinen! Minäkin pidän sinusta, vaikk'en
olekaan tämän pikku vainajan kaltainen. Kyllä koetan auttaa sinua, että
tulet kelpo ihmiseksi." Neidin kyyneleet ja värähtelevä ääni puhuivat
enemmän kuin sanat. Siitä asti hän voitti tuon hyljätyn lapsen
luottamuksen ja rakkauden.
Hautajaisia valmistettiin, ihmisiä tuli ja meni. Kaikki olivat mustiin
puetut ja puhuivat matalalla äänellä. Eva pantiin pieneen kirstuunsa ja
kannettiin hautaan, joka oli kaivettu puutarhaan turvepenkin viereen,
missä hän niin usein oli istunut.
Mutta kun kaikki muut itkivät ja valittivat, seisoi Evan isä haudan
partaalla kuivin silmin. Hänen sydämmensä oli niin rikki murrettu,
ett'ei ollut kyynelistä lievitystä.
Kaikki S:t Clairen harrastukset olivat tavalla tai toisella olleet
kiintyneet Evaan. Häntä varten hän oli tehnyt työtä, häntä varten
hoitanut omaisuuttaan, tehnyt parannuksia ja muutoksia, ja kun häntä nyt
ei enää ollut, tuntui kaikki niin sanomattoman tyhjältä ja joutavalta.
Hänen elämänsä keskus oli poissa, ei ollut enää mitään toimitettavaa ja
tehtävää.
Oli kuitenkin yksi asia, johon S:t Claire vähitellen ryhtyi. Hän rupesi
valmistaviin toimeenpiteisiin Tuomon vapauttamista varten, joka oli
tapahtuva niin pian, kuin kaikki lailliset muodot oli saatu täytetyiksi.
Sillä aikaa hän seurusteli Tuomon kanssa yhä ahkerammin. Ei hänestä
kukaan niin paljon muistuttanut pikku Evasta, kuin tämä uskollinen
palvelija, ja siksi hän alituisesti tahtoi häntä seuraamaan itseänsä. Ja
Tuomo palkitsi nuoren isäntänsä ystävyyden osoittamalla rajatonta
hellyyttä ja kiintymystä.
Mutta vaikka hän rakastikin isäntäänsä, oli hän kuitenkin iloa
säkenöivin silmin kuullut pääsevänsä vapaaksi.