Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun ystävämme Tuomo joutui S:t Clairen
perheeseen. Vaikka hän oli kaukana omaisistaan ja vaikka hän usein
toivoi sitä elämää, johonka vaellus maan päällä vaan on valmistus, ei
hän kuitenkaan tuntenut itseään onnettomaksi. Hän oli oppinut
raamatusta, että on suuri voitto olla jumalinen ja tyytyä onneensa.
Kotoansa hän oli saanut kirjeen, joka sisälsi paljon ilahduttavia
tietoja. Chloe oli omasta pyynnöstään päässyt palvelemaan erään
sokurileipojan luo, jossa hän erityisen kakku- ja torttuleipomus-kykynsä
kautta ansaitsi paljon rahaa, ja nämät hän sai pitää itse ja panna
säästöön ukkonsa takaisinlunastamista varten. Tuomon molemmat pojat
olivat melkoisesti kasvaneet ja pikku tyttö osasi jo kävellä. Tuomo
sedän tupa oli nykyään tyhjä, mutta Yrjö, joka oli kirjeen tekijä, puhui
laajalta tuumistaan korjauttaa ja isontaa sitä. Lopuksi hän vielä kertoi
isästään ja äidistään sekä omasta koulunkäynnistään ja luvuistaan.
Tuomo luki kirjeen monta kertaa. Hänestä se oli ihmeen hyvästi
kokoonpantu ja niin selvää käsialaa, että osasi lukea vaikka huoneen
toisesta päästä.
Evan kanssa hän sitten tuumiskeli, eikö olisi syytä panna se lasiin ja
raamiin seinälle ripustettavaksi.
Tuomon ja Evan ystävyys oli vuosien kuluessa yhä vaan kasvanut. Tuomo
ihaili ja rakasti Evaa kuin viattomuuden ja herttaisuuden perikuvaa ja
koetti kaikin tavoin täyttää pienen hallitsijansa toiveita. Missä hän
vaan liikkui, muisti hän aina hakea jotakin Evaa varten. Ja kun Eva
sitten Tuomon kotiintullessa kysyi:
"No, Tuomo setä, mitä sinulla on minua varten?" soi tämä kuin musiikki
hänen korvissaan.
Ja Eva puolestaan osotti ystävyyttään ja kiitollisuuttaan niin usein,
kuin suinkin ymmärsi ja osasi.
Kun Tuomo halusi kuulla raamattua, oli Eva aina valmis lukemaan. Kaunis,
sointuisa ääni, runollinen mielikuvitus ja rakkaus kaikkeen suureen ja
ylevään tekikin hänestä erinomaisen lukijan. Sillä tavalla ei Tuomo
vielä eläissään ollut kuullut raamattua esitettävän.
Ensin oli Eva lukenut vaan vanhan ystävänsä mieliksi, mutta vähitellen
kiintyi hän koko olennollaan tähän suuremmoiseen kirjaan. Se herätti
hänessä omituisia tunteita ja syvää kaipausta. Enin hän rakasti
profeetallisia kirjoja ja ilmestysraamattua, sillä niissä puhuttiin
tulevaisesta onnesta ja ihanuudesta, joka teki häneen syvän vaikutuksen.
Kerran kun he taas lukivat uudesta Jerusalemista, sen kultaporteista ja
kalliilla kivillä kaunistetuista muureista, sanoi lapsi yht'äkkiä:
"Tuomo setä, minä menen pian sinne."
"Minnekkä, Eva neiti?"
Lapsi nousi seisaalleen ja osotti pienellä kädellään taivasta kohti.
Iltarusko loi hänen kasvoillensa ja kultakutrillensa yliluonnollisen
hohteen ja silmät katselivat vakavasti avaruuteen. "Minä menen tuonne,
Tuomo setä; pian minä olen enkelien luona." Tuomo tunsi piston
sydämmessään. Tosiaankin oli hän monta kertaa viime aikoina ihmeekseen
huomannut, mitenkä Evan pienet kädet olivat laihtuneet, iho oli käynyt
läpikuultavammaksi ja hengitys lyhyemmäksi. Eikä hän enää jaksanut
juosta ja leikkiä puutarhassa kuin ennen. Tuomo oli myöskin kuullut
Ofelia neidin puhuvan yskästä, jota eivät kaikki hänen lääkkeensä
voineet parantaa. Nytkin paloi hehkuva puna hänen poskillaan ja pienet
kädet olivat kuumeentapaiset. Ja kuitenkaan Tuomon päähän ei ollut
milloinkaan pistänyt sellainen mahdollisuuskaan, että Eva oli heidät
jättävä.
Tuomon ja Evan keskustelu keskeytettiin sen kautta, että Ofelia kutsui
Evaa sisään, sillä ilta oli jo käynyt viileäksi ja kaste peitti maan.
Ofelia oli tottunut sairaanhoitaja. Hän oli aikaa sitten levottomuudella
kuunnellut Evan yskää ja huomannut tuon petollisen punan hänen
poskillaan.
Hän ilmoitti pelkonsa Evan isälle, mutta tämä ei ottanut sitä
kuullakseenkaan. "Etkö näe, että lapsi kasvaa", oli hänellä tapana
vastata ja mennä muihin puheisiin.
Mutta Ofelian sanat olivat kuitenkin tehneet hänet äärettömän
hermostuneeksi ja levottomaksi. Eva oli hänen silmäteränsä, hänen ilonsa
ja tulevaisuuden toiveensa, eikä hän tahtonut antaa sellaiselle
ajatuksellekaan sijaa, että hänen sydänkäpynsä oli pois menevä. Ja siksi
hän koetti vakuuttaa sekä itselleen että muille, että tuo yskä, josta
Ofelia niin usein puhui, ei ollut muuta kuin pienen kylmettymisen
seuraus, joka piankin antautuisi.
Mutta hän oleskeli siitä alkaen vielä enemmän kuin ennen Evan kanssa,
otti hänet kanssansa kävelemään ja ajelemaan. Usein hän myöskin toi
hänelle vahvistavia lääkkeitä, ei siksi että lapsi olisi ollut niiden
puutteessa, kuten hän selitti, mutta eiväthän ne nyt haitaksikaan
olleet.
Oli kuitenkin eräs seikka, joka suuresti huolestutti Evan isää, ja se
oli lapsen nopeasti kasvava henkinen kehitys, hänen ymmärryksensä ja
tunteidensa kypsyys. Tosin hän vielä joskus leikki ja iloitsi, kuin
lapset yleensä, mutta usein hän lausui niin syviä ajatuksia ja viisaita
arvosteluja, että olivat kuin jonkun korkeamman hengen kuiskaamia.
Sellaisina hetkinä S:t Clairea väristytti ja hän sulki Evan syliinsä
aivan kuin olisi hellyydellään koittanut pidättää häntä luonansa.
Eva oli aina kohdellut kaikkia orjia hyvyydellä, mutta tästä lähin oli,
kuin hän vaan olisi elänyt osottaakseen rakkautta. Kun hän leikitteli
Topsyn ja muiden neekerilasten kanssa, oli se enimmiten heidän
huvikseen. Hän ajatteli, kumma kyllä, usein neekerien tilaa ja suri
heidän kohtaloansa.
Eräänä päivänä hän puhui siitä isänsä kanssa.
Oli ilta ja S:t Claire istui verannalla. Hän oli kutsunut Evan luokseen
antaakseen hänelle erään ostamansa kipsikuvan. Mutta hän peljästyi
nähdessään lapsen luonnottoman kirkkaat silmät ja hehkuvat posket.
"Eva lemmikkini, kuinka voit? Olethan parempi", sanoi hän puristaen
lasta rintaansa vasten.
"Isä, minä olen kauvan jo tahtonut sanoa sinulle jotain ja nyt sen
teenkin, ennenkuin tulen tästä heikommaksi."
S:t Claire vapisi, ja Eva istuutui hänen polvellensa nojaten päätään
hänen rintaansa vasten ja sanoi:
"Isä, aika lähenee, jona minun täytyy jättää sinut; minä menen pois,
enkä koskaan enään palaa." Eva itki.
"Pikku kultanuppuseni", puhui S:t Claire koettaen tehdä äänensä
huolettomaksi, vaikka koko olentoansa väristytti. "Sinä olet nyt niin
alakuloinen ja hermostunut, mutta katsoppas, mitä olen sinulle ostanut."
"Ei, isä kulta", vastasi Eva ja työnsi hiljaa pois kuvan, "älä petä
itseäsi. En ole ensinkään parempi ja pian minä menen pois. Enkä liioin
ole alakuloinen. Ellei sinua olisi ja noita ystäviäni, tuntisin itseni
oikein onnelliseksi. Halusta minä täältä eroan."
"Mikä on tehnyt rakkaan lapseni mielen niin raskaaksi, että se tahtoo
pois? Onhan sinulla kaikkia, mitä suinkin saatat toivoa."
"On kyllä, mutta minä tahdon mieluummin olla taivaassa. Täällä on niin
monta asiaa, jotka minua surettavat."
"Mitkä sitten?"
"Minä olen niin huolissani meidän palvelijaimme tähden. Ne ovat niin
hyviä ja ystävällisiä minulle. Soisin, että he kaikki olisivat vapaita."
"Mutta, lapsi kulta, onhan heidän hyvä olla täällä meidän luonamme."
"Onpa niinkin. Mutta kaikki ihmiset eivät ole sinun kaltaisiasi, isä. Ei
setäkään ole sellainen. Jos nyt joku onnettomuus kohtaisi sinua, kuinka
orjiemme silloin kävisi? Minä tiedän, että moni orjainomistaja on
ruoskinut neekerejään kuoliaaksi."
"Olen hyvin pahoillani siitä, että sinulle on kerrottu sellaisia
julmuuksia, rakas lapseni."
"Niin, isä, sinä tahtoisit, että minä olisin täydellisesti onnellinen
sillä aikaa, kun muut kärsivät kurjuutta koko elämänsä. Et voi uskoa,
kuinka sellaiset surulliset tapaukset koskevat minuun. Minä ajattelen
niitä alinomaa. Eikö voisi vapauttaa kaikkia orjia?"
"Minä puolestani sen kyllä soisin, mutta en todella tiedä, mitenkä niin
pitkälle päästäisiin."
"Isä, sinä joka olet niin hyvä ja osaat puhua niin kauniisti, etkö voisi
matkustaa ympäri maata ja kehoittaa ihmisiä vapauttamaan orjiansa? Kun
minä olen poissa, teet sen kyllä minun takiani."
"Kun sinä olet poissa", huudahti S:t Claire. "Rakas lapsi, älä puhu
sillä tavalla. Sinä olet minun ainokaiseni tässä maailmassa."
"Minun vanhalla hoitajallani ei myöskään ole, kuin yksi lapsi, ja
kuitenkin hänen täytyy elää erikseen siitä. Kyllä minä tiedän, että hän
on murheissaan siitä. Olen nähnyt hänen usein itkevän. Ja kyllä Tuomokin
rakastaa lapsiaan. Voi, isä, eikö ole kauheata, että tapahtuu sellaisia
asioita?"
"On kyllä kultaseni", sanoi S:t Claire lohduttavaisesti, "mutta älä nyt
sure, rakas lapsi, äläkä puhu kuolemastasi, niin koetan saada kaikki
hyvälle kannalle."
"Ja lupaa myöskin, rakas isä, että annat Tuomolle vapauden, niin pian"
-- Eva pysähtyi ja lisäsi sitten empien -- "niin pian kun olen poissa."
S:t Claire lupasi tehdä kaikki, mitä hänen pikku Evansa suinkin pyysi.
Heidän keskustellessaan oli aurinko mennyt mailleen ja hämärä oli
vähitellen kietonut kaikki harmaaseen vaippaansa. S:t Claire ei enää
nähnyt Evan kasvoja, kuunteli vaan hänen vienoa ääntänsä, joka soi kuin
henkien kuiskaus toiselta puolen haudan. Oli kuin hänen armas
äiti-vainajansa olisi puhutellut häntä lapsen kautta. Viimein hän kantoi
Evansa sisään, tuuditteli häntä käsivarsillaan ja lauloi nukuksiin.