Eräänä päivänä toi S:t Claire serkulleen, Evan tädille, nokimustan, noin
8-vuotiaan tytön kasvatettavaksi.
Tyttö, jonka nimi oli Topsy, oli vilkkaan ja villiytyneen näköinen.
Mustat kiiltävät silmät katselivat uteliaasti ympärilleen ja valkoiset
hampaat hohtivat puoliavoimesta suusta. Hänellä ei ollut muuta, kuin
säkkikankainen vaatekappale yllään, ja hän seisoi nyt uuden
hallitsijansa edessä kädet nöyrästi ristissä.
Ofelia neiti ei ollut varsin tyytyväinen saamastaan lahjasta. Hänestä
talossa oli jo kyllin kasvavaa mustaa sukupolvea, josta oli paljon
huolta ja vastuuta.
Mutta S:t Claire selitti ostaneensa lapsen pelastaaksensa hänet
ruumiillisesta ja henkisestä kurjuudesta. Tyttö oli palvellut eräässä
kapakassa, ja siellä häntä joka päivä piiskattiin niin, että hänen
hätähuutonsa kuuluivat kauvas ympäristöön. Hän toivoi nyt, että Ofelia
ottaisi lapsirukan huostaansa ja tekisi hänestä kelpo ihmisen.
Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
Topsya oli aina kohdeltu pahemmin kuin elukkaa, ei koskaan
ystävällisesti puhuteltu ja neuvottu, aina vaan toruttu, potkaistu ja
tuupattu. Hänellä ei sentähden ollut aavistustakaan kuuliaisuudesta,
rehellisyydestä ja hyvyydestä. Hän varasti ja valehteli, oli viekas kuin
kettu ja sukkela kuin orava, aina valmis osottelemiseen ja kaikenlaisiin
hullunkurisuuksiin.
Ofelia neiti koetti totuttaa häntä järjestykseen ja työhön. Mutta
Topsylla oli erityinen taito tehdä kaikki nurinpäin. Kun hänen piti
ommella, taittoi hän silmäneulansa, katkasi lankansa tahi sai siihen
solmuja ja lymytti viimein koko työnsä.
Alituisesti löydettiin hän pahanteossa. Kun hänen piti peittää sängyt ja
siivota huoneet, kiipesi hän pöydille, heitteli lakanoita ja peitteitä
sinne tänne, pukeutui Ofelian vaatteisiin ja asettausi peilin eteen
irvistelemään ja viheltelemään.
Kun Ofelia neiti suruissaan ja epätoivoissaan kyseli Topsylta, miksi hän
käyttäytyi niin pahasti, vastasi tämä viattomasti:
"En tiedä, neiti. Se tulee kai siitä että minulla on niin häijy sydän.
Paras on, että neiti antaa minulle vitsaa. Niin entinen isäntänikin aina
teki."
"Mutta minä en mielelläni tee sitä. Kyllä sinä osaat olla kiltti
ilmankin. Miksi et tahdo?"
"Kah, kun ma olen niin tottunut selkään saamaan. Kai se minulle hyvää
tekee."
Mutta kun Ofelia neiti kerran koitti samaa menetystapaa, huusi ja parkui
Topsy henkensä edestä, vaikka kohta perästäpäin voitonriemuisasti kertoi
muille lapsille, ett'ei Ofelian vitsananto tuntunut enempää kuin
kärpäsen pureminen. Toista oli, kun entinen isäntä otti kouriinsa. Se
koski.
Kartanon lapset, yksin Evakin, keräytyivät usein ihmetellen hänen
ympärilleen, sillä hän osasi laulaa eriskummallisia neekerilauluja
lyöden tahtia käsillään ja jaloillaan.
Kerran kun Topsy Ofelia neidin läsnä ollessa peitti sänkyä, näki hän
kauniin punaisen nauhan ja hansikasparin pöydällä. Topsy teki tällä
kertaa työnsä oikein huolellisesti, sillä häneltä ei suinkaan puuttunut
kykyä. Mutta niin pian kuin Ofelia hiukan käänsi päätänsä, pisti hän
nauhan ja hansikkaat hihaansa yhtä nopeasti, kuin tottunut taskuvaras.
Mutta juuri kun hän oli pois menossa ja teki tavallisen kumarruksensa
oven suussa, huomasi neiti nauhanpään pistävän hänen hihastaan. Hän kävi
siihen paikalla ja kyseli, mistä se oli.
Mutta Topsy tekeytyi aivan tietämättömäksi ja sanoi:
"Kas, neidin nauha! Millä ihmeen tavalla se on tullut minun hihaani?"
"Topsy, älä nyt valehtele. Sinä olet ottanut nauhan."
"En, neiti, minä vakuutan, ett'en ole nähnyt koko kalua tätä ennen. Enkä
minä koskaan valehtele, en milloinkaan... Kai nauha oli joutunut sänkyyn
ja sieltä livahtanut hihaani."
"Etkö tiedä, että valehteleminen on synti", sanoi Ofelia, ja tällä
tavalla jatkettiin kuulustelua kauvan aikaa, kunnes hansikkaat putosivat
toisesta hihasta.
Nyt Topsy tunnusti ottaneensa molemmat, mutta vakuutti kovasti
katuvansa.
"Koska olet noin valmis näpistelemään, olet varmaan ottanut vielä
muutakin tavaraa. Tunnusta nyt vaan kaikki", sanoi Ofelia.
"Voi, neiti, minä olen ottanut Evan korallisen kaulakoristeen."
"Entä vielä?"
"Sitten minä olen ottanut kamarineidin korvarenkaat."
"Tuo heti kalut tänne", komensi Ofelia kiivaasti.
"Sitä en voi tehdä, neiti hyvä, minä olen polttanut ne."
Samassa tuli Eva huoneeseen kantaen kaulassaan korallikoristettaan ja
kun Ofelia ihmetellen kysyi, mistä hän oli sen saanut, ei hän tiennyt
sen edes poissa olleenkaan. Eikä siinä kyllin. Kun kamarineiti toi
silitettyjä vaatteita sisään, oli hänellä korvissaan juuri ne renkaat,
jotka Topsy sanoi ottaneensa.
Nyt seurasi taas uusi kuulusteleminen ja ihmetteleminen.
"Mutta miksikä sinä oikeastaan kerroit ottaneesi nuo tavarat?"
"No, kun neiti käski minun tunnustaa, enkä keksinyt mitään muutakaan",
vastasi Topsy viattomasti.
"Mutta tietysti en tahtonut sinua tunnustamaan sellaista, jota et ole
tehnytkään", sanoi Ofelia. "Onhan sekin valehtelemista."
"Vai on", lausui Topsy kummastuneena.
Kamarineiti, joka oli kuullut tämän keskustelun, sanoi nyt
harmistuneena: "Jos minä olisin isäntä, totta tosiaankin antaisin
piiskata tuota ilkeätä lasta että veri vuotaisi."
"Älä koskaan puhukkaan sillä tavalla", sanoi Eva. Lapsen silmät oikein
säkenöivät ja posket hehkuivat. Sitten hän kääntyi Topsyn puoleen
sanoen:
"Lapsi rukka, miksi sinä varastit? Kyllä minä annan sinulle tavaraa,
ettei sinun tarvitse varastella."
Nämät olivat ensimmäiset ystävälliset sanat, jotka Topsy kuuli koko
elinkautenaan. Ne tekivät omituisen vaikutuksen kovuudesta paatuneeseen
lapsen-sydämmeen ja kyynel värähti hetkeksi hänen kiiluvassa silmässään.
Siitä päivästä oleskeli Eva usein Topsyn seurassa. Hän vei hänet omaan
kamariinsa ja puheli hänen kanssansa herttaisesti ja ystävällisesti.
Lapsellisella tavalla kertoi Eva Topsylle Jesuksesta, joka rakastaa
kaikkia, olkootpa valkeita tai mustia, ja suree heidän pahuuttansa. Ja
hän tahtoo auttaa kaikkia, että he tulevat hyviksi ja nöyriksi,
Topsyakin.
Kaikki tämä oli Topsylle ihan uutta ja käsittämätöntä, mutta Evan lempeä
ja hiljainen käytös ei voinut ajan pitkään olla häneen vaikuttamatta.
Varsinkin koski se syvästi Topsyyn, kun hän näki Evan itkevän hänen
pahuuttansa. Ei kukaan ollut vielä koskaan välittänyt hänestä niin
paljon, että olisi hänen takiansa kyyneleitä vuodattanut. Eikä kukaan
ollut silitellyt hänen villaista päätään ja sanonut: "Topsy, minä pidän
sinusta", niinkuin Eva nyt teki.
Topsy oli tähän asti ollut itsepintaisuuden perikuva ja hänen sydämmensä
kylmä ja kolkko, mutta Evan ystävällinen käytös sulatti sen kuin
kevätaurinko hyisen maan. Evan takia tahtoi Topsy tulla nöyräksi ja
kuuliaiseksi, Evan mieltä hän ei tahtonut pahoittaa. Ja näin sai Eva
enemmän aikaan, kuin kaikki Ofelian pitkät puheet ja nuhdesaarnat.