V.

Harvoin samoissa ajopeleissä istuvien matkamiesten ajatukset saattavat

kulkea erisuuntaisemmin kuin Haleyn ja Tuomon. Haley tuumi Tuomon mittaa

ja voimakkaita jäntereitä ja laski, että jos hän nyt pitäisi miestä

hyvässä lihassa, olisi voitto oleva melkoinen. Hän mietti myöskin,

kuinka suurilukuisen orjalauman hän tällä kertaa hankkisi itselleen,

montako miestä, vaimoa ja lasta hänen vielä pitäisi ostaa.

Mitä taas Tuomoon tulee, ajatteli hän alituisesti seuraavaa lausetta:

"Sillä ei meillä täällä ole pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me

etsimme."

Haley otti sanomalehden taskustaan ja rupesi sitä lueskelemaan. Koska

hänen lukutaitonsa oli jotenkin heikko, täytyi hänen tavaella

puoli-ääneen, ennenkuin sai selkoa eräästä ilmoituksesta, joka hänen

mielestään oli tärkein koko lehdessä. Siinä ilmoitettiin julkisella

huutokaupalla myytävän muutamia neekerejä Washingtonin raatihuoneen

ulkopuolella. Sitten seurasi luettelo kunkin myytävän sukupuolesta ja

iästä.

"Niin, sinnepäin minunkin täytyy mennä", sanoi hän Tuomolle muun

seurakumppanin puutteessa. "Olen päättänyt hankkia itselleni oikein

upean orjaparven ja sinäkin saat sitten seuraa. Nyt menemme heti

Washingtoniin ja siellä sinä saat tehdä hiukan tuttavuutta vankilan

kanssa, siksi kunnes minä saan kaikki asiani toimitettua."

Tuomo huokasi. Mitäpä siihen oli vastaamista. Hän arveli vaan itsekseen,

kuinka monta noista huomenna myytävistä oli ryöstetty isän, äidin,

lapsen ja puolison luota.

Illalla he pääsivät perille. Haley otti asuntonsa ravintolassa, Tuomo

sai mennä vankilaan.

Oletko, nuori lukija, ollut huutokaupassa läsnä ja nähnyt, kuinka

myytäväksi määrätty tavara on pantu esille kaikkien katseltavaksi,

kuinka sitä arvostellaan, käännellään ja väännellään, sitten tehdään

tarjoumuksia, ja ken enin lupaa, hän tulee omistajaksi?

Juuri niin meneteltiin tässäkin huutokaupassa, jonne Haley oli

rientänyt. Eroitus oli vaan se, että täällä myytiin eläviä ihmisiä,

kuolemattomia ihmissieluja. Halukkaat menivät vuorotellen neekerien luo,

avasivat heidän suunsa, tarkastelivat hampaita, panivat heitä selkäänsä

taivuttamaan, tekemään hyppyjä ja kaikellaisia liikkeitä nähdäksensä

heidän voimiansa ja ketteryyttään.

Siellä oli eräs 60-vuotias vaimo, jonka raskas työ ja kärsimykset olivat

tehneet heikoksi ja kivulloiseksi. Kaikki hänen lapsensa, paitsi nuorin

poika, joka nyt myöskin oli huutokaupassa, oli jo aikoja sitten temmattu

hänen huostastaan ja myyty etelään. Nyt vaimoparka rukoili ja pyysi,

että tulisi myydyksi yhdessä tämän ainokaisensa kanssa. Värisevin käsin

hän piti kiinni pojastaan ja ilmoitti jok'ikiselle, joka tuli tätä

katsomaan, että he olivat yhdessä myytävät, vakuuttaen, että hän kyllä

vielä jaksoi pestä, keittää ja tehdä yhtä ja toista.

Haley mieltyi heti tähän nuoreen rotevaan poikaan ja osti hänet ynnä

pari muuta neekeriä. Mutta äitiä ei hän luvannut ottaa ilmaiseksikaan.

Sydäntä särkevää oli kuulla äidin huutoja ja nähdä hänen kurottavan

väriseviä käsiään Haleyta kohden rukoillen tätä myöskin ostamaan häntä.

Mutta Haleyta tällaiset kohtaukset eivät liikuttaneet ensinkään, ne

olivat hänelle siksi jokapäiväisiä.

Hän käänsi selkänsä vanhukseen päin, kokosi tavaransa ja vei heidät

vankilaan säilytettäviksi pantuaan heidät ensin varovaisuuden vuoksi

rautoihin.

Muutaman päivän päästä istui Haley komeassa, suuressa laivassa, joka

kynti Ohion aaltoja eteläänpäin. Aurinko säteili kirkkaalta taivaalta,

vesi kimalteli ja vapaan Amerikan tähdikäs lippu liehui korkealla.

Takakannella käveli hienosti puettuja herroja ja naisia keskustellen ja

nauttien ihanasta ilmasta ja keväästä. Minne vaan käänsi katseensa,

tapasi iloa, elonintoa ja eloisuutta.

Mutta alhaalla lastaushuoneessa istui Haleyn orjalauma kokoonsullottuna

muun rahtitavaran kanssa. Alakuloisuus ja synkkämielisyys kuvastui

kunkin kasvoilla, kun he siinä istuivat hiljaisesti keskustellen. He

tuskin huomasivat auringon paistetta ja kevätpäivän suloutta. Mutta

heidän matkansa päämäärä olikin niin varsin toisenlainen kuin noiden

takakannella kulkevien hienon maailman herrojen ja naisten. Jälkimmäiset

olivat omasta vapaasta tahdostaan antauneet matkalle, heitä odotti

perille päästyään ystävät ja tuttavat tahi muut huvit. Edellisiä oli

väkisin otettu omaistensa luota ja ajettu laivaan kuin karjaa.

Tulevaisuus ei tarjonnut heille muuta kuin uusia kärsimyksiä.

Haley kävi heitä tuon tuostakin katsomassa, tarkasteli heidän kahleitaan

ja kehoitti heitä olemaan iloisia ja tyytyväisiä, vaikka hänen sanansa

ei näyttänyt tekevän sanottavaa vaikutusta. Sillä kun sydän vuotaa verta

ja tulevaisuus on sysimusta, ei sydän iloitse, ei rinta riemastu.

Matka kesti useita päiviä ja Haleyn orjajoukko karttui karttumistaan.

Hänen asioitsijansa olivat näet pitkin matkaa ostaneet häntä varten

"tavaraa" ja näitä tuotiin nyt pysäyspaikoilla vähitellen laivaan.

Jokaisen uuden tulokkaan kasvot olivat yhtä epätoivoiset ja synkät, kuin

edellistenkin. Helliä siteitä oli heiltäkin katkaistu, lapsia ryöstetty

vanhempien sylistä ja puolisoja erotettu ikipäiviksi.

Kuta etelämmäksi tultiin, sitä rehoittavammaksi kävi luonto. Rannoilla

kohosi tummia sypressejä ja hentoja sokeriruokoja, orangepuut tuoksuivat

ja moniväriset kukat muodostivat kauniin kirjavan maton. Etäämpänä

häämöttivät suuret pumpuliviljelykset, missä väsyneet orjat tekivät

ylenraskasta työtään. Heidän pienet, mitättömän näköiset hökkelinsä

seisoivat pitkissä riveissä kappaleen matkan päässä omistajan komeasta

rakennuksesta, jota puutarhat ja istutukset ympäröivät.

Tuomo setä katseli kaikkea tätä vakavasti ja kuvitteli tulevaa

elämäänsä. Vielä useammin menivät hänen ajatuksensa kuitenkin

kotiseutuun. Hän muisteli köynnöskasvien peittämää tupaansa, hän näki

Chloen illallishommassa takan ääressä, kuuli poikiensa iloisen naurun ja

pienokaisen soperruksen. Mutta sitte taas kaikki nämä kuvat katosivat ja

hän näki vaan sokeriruokoviidakot ja kuuli koneen jyskeen.

Osaksi herra Shelbyn vakuutuksien johdosta, osaksi myöskin hiljaisen,

luottamusta herättävän käytöksensä johdosta oli Tuomo vihdoinkin päässyt

kahleistaan ja sai nyt vapaasti liikkua laivalla. Aina ystävällisenä ja

valmisna auttamaan, missä vaan apu oli tarpeen, oli hän voittanut koko

laivaväen suosion. Sillä välin, kun ei hänellä ollut mitään erityistä

toimitettavaa, istui hän tavallisesti etukannella suurilla

puuvillapakoilla raamattu polvillaan. Kun hän vasta vanhoilla päivillään

oli oppinut lukemaan, kävi se jotenkin hitaasti häneltä. Mutta hänen

kirjansa oli onneksi sitä laatua, josta hyötyy, vaikka sitä

verkalleenkin lueskelee. Seuraten sormellaan riviä tavaili hän

puoliääneen:

Älköön ..... teidän ... sydämmenne .... murheellinen .... olko ....

minun .... Isäni .... huoneessa ... on monta .... asuinsijaa ..... minä

menen ..... valmistamaan .... teille sijaa.

Hänen raamattunsa oli täynnä merkkiä ja viivoja, niin että hän aina

helposti löysi lempilauseensa, ja nämät taivaalliset lupaukset täyttivät

hänen sydämmensä rauhalla ja antoivat hänelle voimia kestämään nykyisen

elämän vaivoja.

Matkustajien joukossa oli eräs rikas, nuori mies New-Orleansin

kaupungista, nimeltä S:t Claire. Hänellä oli mukanaan kuusivuotias

tyttärensä ja eräs naissukulainen, joka hoiti pientä tyttöä.

Tämä lapsi olikin erinomaisen vilkas. Ei ollut sitä sopukkaa laivassa,

jonne hän ei olisi pistäynyt. Hänen isänsä ja tätinsä hakivat häntä

ehtimiseen; mutta niin pian kun olivat löytäneet, katosi hän jälleen

kuin kevyt pilvenhattara kesäiseltä taivaalta, sillä ei kukaan raskinut

kieltää häntä liikkumasta tahi rajoittaa hänen vapauttaan.

Kun nokinen lämmittäjä hetkeksi nosti päätään vaivaloisesta työstään,

näki hän usein edessään suuret, kauniit lapsen silmät, jotka katselivat

häntä sääliväisesti, aivan kuin olisivat peljänneet hänen olevan

suuressa vaarassa.

Heti sen jälkeen hymyili peränpitäjä huomatessaan ihanain lapsenkasvojen

kurkistelevan hänen koppinsa ikkunasta.

Kuin suviperhonen, hän liiteli paikasta toiseen valkeassa puvussaan ja

toi aina muassaan lämpöä ja iloa. Karkeat, ahvettuneet kasvot

lauhtuivat, kun näkivät hänen rientävän ohitsensa, ja isot, vankat kädet

ojentuivat heti avuksi, kun hän siinä kulki vaarallisien paikkojen yli.

Monta kertaa hän myöskin meni sen paikan ohi, missä Haleyn orjaparvi

istui kytkettynä. Hän hiipi hiljaa heidän keskellensä, nosteli pienillä

kätösillään heidän raskaita kahleitaan ja huokasi syvään. Välistä hän

tuli kädet täynnä rintasokeria, pähkinöitä ja appelsiinejä ja jakeli

kaikki tuomansa näille onnettomille.

Tuomo seurasi häntä mitä suurimmalla osanotolla. Hänestä tämä herttainen

lapsi oli kuin taivaallinen olento. Ja nähdessään hänen kirkkaat

silmänsä ja kultakutrisen päänsä pistäyvän esiin jonkun pumpulipakan

takaa, tuli hän ajatelleeksi niitä enkeliä, joita hänen Uudessa

Testamentissaan kuvattiin. Kauvan aikaa kesti kuitenkin, ennenkuin Tuomo

uskalsi lähestyä häntä, ja pienokainen puolestaan, vaikka olikin

huvitettu kaikesta mitä näki, oli kuitenkin arka ja pelkäsi. Tuomo osasi

leikata pieniä koria kirsimarjan siemenistä, tehdä pähkinänkuorista

irvistäviä naamoja, leikata kaikennäköisiä pilliä y. m. ja noiden avulla

tehtiin vähitellen tuttavuutta.

Viimein kysyi Tuomo pikku neidin nimeä.

"Evangeline S:t Claire", vastasi tämä, "vaikka isä ja kaikki muutkin

kutsuvat minua Evaksi. Mutta mikä sitten sinun nimesi on"?

"Minä olen Tuomo, ja pikku lapset minun kotiseudullani sanoivat minua

Tuomo sedäksi."

"No, siksi minäkin rupean sinua kutsumaan, sillä minä pidän sinusta.

Minne sinä nyt aiot matkustaa, Tuomo setä"?

"En tiedä, Eva neiti."

"Etkö tiedä?" kysyi Eva kummastuneena.

"En, sillä isäntäni aikoo myydä minut, enkä vielä tiedä kenellekkä."

"Isä voisi sinut juuri ostaa", sanoi Eva vilkkaasti, "ja jos hän sen

tekee, silloin saat hyvät päivät. Minäpä kehoitan häntä jo tänään."

Samassa pysähtyi laiva puita ottamaan eräällä lastauspaikalla ja Eva,

joka kuuli isänsä äänen, juoksi kevein askelin hänen luoksensa. Tuomo

taas tarjoutui puita kantamaan ja oli pian ahkerassa toimessa.

Eva ja hänen isänsä seisoivat aivan laivan partaalla paremmin

nähdäksensä, kuinka se taas lähtisi liikkeelle. Rattaat olivat jo

tehneet pari pyöräystä, kun pienokainen jonkun äkillisen liikkeen

johdosta yht'äkkiä horjahti tasapainosta ja putosi päistikkaa veteen.

Peljästynyt isä, joka tuskin tiesi mitä teki, oli juuri heittäytyä hänen

perässänsä, kun eräs takana seisova kävi häneen kiini ja huomautti, että

eräs voimakkaampi auttaja jo oli seurannut lasta.

Tuomo oli seisonut alakannella lapsen pudotessa ja oli samassa

silmänräpäyksessä, kun näki hänet vajoovan, heittäytynyt hänen

perässään. Hän oli tottunut uimari, suuri ja roteva, jonkatähden lapsen

pelastaminen oli hänelle vaan hetken työ. Hän piti itsensä

vedenpinnalla, kunnes Eva tuli ylös; sitten hän tarttui häneen ja ui

laivaa kohden, josta heti sata kättä ojennettiin lapsukaista

vastaanottamaan. Vähän ajan päästä kantoi S:t Claire Evaansa, joka oli

tainnoksissa ja jonka vaatteista vesi virtana valui, alas salonkiin.

* * * * *

Seuraavana päivänä läheni laiva New-Orleansia. Kaikki matkustajat olivat

liikkeellä. Mitkä kokosivat tavaroitaan, mitkä taas maksoivat laskujaan

tahi sanoivat toisilleen hyvästiä.

Alakannella seisoi Tuomo kädet ristissä miettivän näköisenä ja katseli

tuon tuostakin erästä ryhmää laivan vastaisella puolella.

Siellä seisoi kaunis Evangeline entistä hiukan kalpeampana isänsä

vieressä. Tämä keskusteli juuri parhaallaan orjakauppiaan kanssa

Tuomosta. Haley kehui omaisuuttaan aivan pilviin asti saadaksensa

hänestä korkean hinnan. S:t Claire hymyili hieman ivallisesti, mutta

pikku Eva kuiskasi:

"Osta nyt vaan, sinulla on kyllä varoja ja minä tahtoisin hänet niin

mielelläni."

"Mutta miksikä", arveli isä.

"Minä tahtoisin tehdä hänet onnelliseksi", vastasi lapsi.

Ja niin asia päättyi. Haley laski tyytyväisesti rahat kukkaroonsa ja

Tuomosta tuli S:t Clairen omaisuutta.

Hetken perästä pysähtyi laiva ja nyt seurasi tuo tavallinen hyörinä ja

pyörinä. Kaikki riensivät maalle ja hankkivat itselleen kantajia ja

hevosia ja pian nähtiin S:t Clairekin seuroineen astuvan vaunuihin ja

ajavan kotiansa.

Tämä koti osotti sekä omistajansa rikkautta että hienoaistisuutta.

Päärakennus oli ranskalais-maurilaista tyyliä ja ympäröi neliskulmaista

linnanpihaa, jonka kutakin sivua pitkin kulki hoikilla maurilaisilla

patsailla ja holvikatoksilla varustettuja käytäviä. Keskellä pihaa oli

suihkulähde, jonka hopealle hohtava vesi nousi korkealle ilmaan

pudotakseen jälleen miljoonin pisaroin marmoriseen säiliöön. Nurmikko

oli tasainen ja hieno, kuin samettimatto, ja siellä täällä oli

ryhmittäin etelämaiden harvinaisimpia ja helottavimpia kukkia suurissa

marmorivaaseissa.

Kun vaunut ajoivat linnanpihalle suuresta holvikkaasta portista, hyppäsi

Eva heti alas ja liiteli kuin pieni lintu, joka on päässyt häkistä.

"Voi täti", sanoi hän seurakumppanilleen, "eikö tämä kotini ole ihmeen

kaunis?" Sitten hän taas rupesi juoksentelemaan, katseli rakkaita

paikkoja ja tervehti jokaista.

Hänen vanha hoitajansa itki ja nauroi vuorotellen syleillessään jälleen

pikku neitiänsä. Samanlaista iloa osottivat muutkin neekerit, sillä Eva

oli heidän kaikkien lemmikkinsä. Eikä hän suinkaan ollut unhottanut

ystäviään täällä kotona. Heitä varten hän oli koonnut pitkin matkaa

makeisia ja muuta pikkutavaraa matkalaukkuunsa ja kävi nyt näitä heille

jakelemaan.

Sillä aikaa kun kaikki palvelijat ympäröivät Evaa, seisoi Tuomo yksinään

syrjempänä. Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja näytti ihailevan sitä

loistoa ja komeutta, joka kohtasi silmää, minne vaan päätänsä käänsi.

Sillä Tuomo oli tässä suhteessa kuin muutkin neekerit. He kun ovat

kotoisin rikkaimmasta maan osasta, jossa luonto esiintyy harvinaisen

rehoittavana ja suurenmoisena, rakastavat kaikkea kaunista ja hohtavaa

koko sydämmestään.

S:t Claire hymyili nähdessään Tuomon mieltymyksen. Sitten hän jätti

hänet erään palvelijan huostaan ja varoitti tätä kohtelemaan tulokasta

kunnioituksella.

Pikku Eva oli ollut aivan oikeassa ennustaessaan Tuomolle hyviä päiviä

heidän luonansa. Hän sai toimekseen valvoa tallirengin tehtäviä ja

silloin tällöin ajaa herrasväen vaunuja. Mutta näistä toimista hänelle

vielä jäi paljon aikaa. Ja silloin hän sai oleskella Evan seurassa,

sillä lapsi, joka oli syvästi kiintynyt uuteen ystäväänsä, pyysi, että

tämä saisi seurata häntä kävelyretkillä ja muilla matkoilla. Ja Tuomo ei

voinut toivoakkaan mitään parempaa. Siistissä takissa, kiiltävissä

saappaissa, valkeassa kauluksessa ja uudessa hatussaan hän käveli pienen

hallitsijansa vieressä.

Välistä he taas istuivat pitkät ajat pienellä turvepenkillä pihalla. Eva

poimi kukkia ja koristeli niillä vanhaa ystäväänsä tahi luki hänelle

Uutta Testamenttia. Ja Tuomo osasi kertoa hänelle mitä huvittavimpia

kertomuksia ja laulella uudesta Jerusalemista ja Kanaasta.

Evan täti, Ofelia neiti, joka oli kotoisin pohjoisvaltioista, missä

neekerit ovat harvinaisia, ihmetteli monta kertaa sitä, että S:t Claire

antoi tyttärensä niin paljon seurustella tämän mustan rodun kanssa.

Sillä vaikka hän olikin hyväluontoinen ja totuutta rakastava neiti,

olivat neekerit hänestä kuitenkin vastenmielisiä muista ihmisistä

eroavan ulkomuotonsa kautta.

Evan isä naurahti. "Hyvä serkku", sanoi hän, "jos näkisit Evan

hyväilevän suurta koiraa, vaikkapa mustaa, ja leikittelevän sen kanssa,

et pitäisi sitä minäkään, mutta sinä panet pahaksesi nähdessäsi hänet

näiden mustien ihmisraukkojen parissa. Mutta ovathan neekerit olentoja,

joilla on ymmärrys ja kuolematon sielu".... "Antaa lapsen olla", jatkoi

hän hetken perästä. "Lapset ovat oikeastaan ainoat tässä mailmassa,

jotka kanssakäymisessään osottavat täydellistä tasa-arvoa. Katsoppa nyt

Evaa. Hänestä on Tuomo oikea sankari, hänen tekemät leikkikalunsa ovat

jalokiviä kalliimmat ja hänen laulunsa mailman etevimpiä ooperoita

kauniimmat. Lapset ovat Jumalan lahja sulostuttamaan köyhien ja

ylönkatsottujen elämää."

Päivä päivältä oppi S:t Claire pitämään Tuomoa yhä suuremmassa arvossa.

Huomattuaan hänen tarkkuutensa ja rehellisyytensä raha-asioissa, rupesi

hän yhä enemmin käyttämään häntä kaikenlaisissa luottamustoimissa,

kunnes viimein antoi Tuomon tehdä kaikki talon ostokset. S:t Clairella

ei ollut tapana milloinkaan laskea niitä summia, jotka antoi kulkea

palvelijoittensa kätten kautta, jonka vuoksi moni heistä käyttikin

isännän rahoja omiin tarpeisiinsa. Mutta tällainen menettely oli aivan

Tuomon luonnetta vastaan. Rajaton luottamus teki hänet vaan yhä

tunnokkaammaksi.

Tuomolla oli oma pieni huoneensa ja siellä tapaamme hänet eräänä päivänä

rihvelitaulu edessään. Hän näet oli päättänyt kirjoittaa kotiansa. Mutta

se oli itse teossa rohkea yritys. Tosin hän kotona ollessaan oli saanut

opetusta Yrjö herralta, mutta siitä oli jo kulunut niin pitkä aika, että

hän tuskin enään muisti kaikkien kirjaimien ulkomuotoakaan. Eikä hän

liioin tietänyt, milloin mitäkin oli käytettävä. Siksi hän nyt ensin

taululle koitti saada kokoon jonkinmoista kirjeen suunnitelmaa.

Juuri kun hän siinä hikoili ja vaikeroi taulunsa ääressä, astui Eva

sisään, kiipesi tuolille ja katseli hänen työtään.

"Mitä kummia koukeroita sinä piirtelet, Tuomo setä", kysyi hän.

"Minä koetan kirjoittaa rakkaalle muijalleni ja lapsukaisilleni, Eva

neiti", vastasi Tuomo pyyhkien silmiään, "mutta enpä oikein tiedä,

tulleeko tästä mitään."

"Oi, jospa voisin auttaa sinua, Tuomo! Viime vuonna osasin jo tehdä

kaikki kirjaimet, mutta pelkäänpä unhottaneeni."

Nyt he rupesivat yhdessä koettamaan. Molemmat olivat totiset ja tarkat

sekä milt'ei yhtä taitamattomat. Kultakiharainen ja musta villapää

olivat aivan vieretysten ja neuvottelivat vähä väliä jonkun kirjaimen

ulkomuodosta.

"Katsoppas, tämä rupee jo näyttämään muhkealta", huudahti Eva ja

tähysteli ihaellen sitä, mitä olivat saaneet kokoonkyhätyksi. "Kuinka

tämä mahtaa ilahuttaa sinun vaimoasi ja lapsiasi! Se on oikein

häpeällistä, että sinun on täytynyt erota heistä. Kyllä minä pyydän,

että isä antaa sinun vielä palata heidän luoksensa."

Tuomo setä kertoi nyt, että hänen entinen emäntänsä ja Yrjö herra olivat

luvanneet ostaa hänet takaisin, ja näytti dollaria, jonka Yrjö oli

antanut hänelle asian varmemmaksi vakuudeksi.

"Oletko siellä, Tuomo", kuului S:t Clairen ääni, ja samassa hän astui

sisään.

"Mutta mitä tämä on", kysyi hän katsellessaan rihvelitaulua.

"Se on Tuomon kirje. Minä autan häntä vähäsen tässä toimessa. Eikö ole

hyvin kirjoitettu?"

"En tahtoisi loukata kumpaakaan", sanoi S:t Claire hymyillen, "mutta

ehkäpä lienee paras, Tuomo, että annat minun kirjoittaa tämän kirjeen."

Sen hän myöskin teki, ja ennen iltaa se jo oli postissa.