Me jätimme Haleyn hämmästyksissään ja hieman häpeissään katselemaan
Elisan pakoa Ohion rannalle. Nähtyään, että tämä todellakin tällä
hetkellä oli luiskahtanut hänen käsistään, ei ollut muuta neuvoa, kuin
palata pieneen ravintolaan ja siellä tuumia, mitä läheisessä
tulevaisuudessa oli tehtävä.
Tietysti takaa-ajoa oli jatkettava niin pian kuin virta loi
jääpeitteensä, mutta kiusallista tämä vaan oli. Haley rupesi jo itseään
kiroilemaan siitä, että oli välittänyt koko kakarasta, josta nyt vaan
sai kulunkia ja harmia. Annettuaan käsirahoja miehille, jotka olivat
ottaneet ammatikseen etsiä karanneita orjia, ratsasti hän uudestaan
Shelbyn kartanoon tällä kertaa Tuomoa noutamaan.
Tuomo sedän tuvassa vallitsi raskas mieliala. Chloe täti oli noussut
aikaisin aamulla silittämään ukkonsa paitoja. Tätä tehdessään hän vähä
väliä nosti kättänsä pyhkiäkseen niitä kyyneliä, jotka vierivät hänen
poskilleen.
Tuomo istui vieressä, Uusi Testamentti polvellaan. Ei kumpikaan
virkannut mitään ja lapset nukkuivat vielä.
Viimein Tuomo nousi ylös, meni vuoteen ääreen ja rupesi katselemaan
pienokaisiaan kuiskaten itsekseen: "Tämä on nyt viimeinen kerta."
Chloe täti ei vastannut mitään, hivutti vaan hivuttamistaan paitaa,
vaikka se jo oli niin sileä kuin suinkin olla voi. Mutta yht'äkkiä
hillitsemiskyky petti. Hän laski rautansa alas ja purskahti itkuun.
"Jos edes tietäisin, minne aikovat sinut viedä ja kuinka sinua sitten
kohtelevat. Kyllähän emäntä sanoo ostavansa sinut takaisin parin vuoden
päästä, mutta eihän kukaan, joka kerran viedään virtaa myöten etelään,
enää tule takaisin."
"Mutta, Chloe, onhan sama Jumala siellä kuin täälläkin, ja minä olen
joka paikassa hänen suojassansa. Nytkin hän on osottanut minulle
hyvyyttään antamalla sinun ja lapsien jäädä tänne."
Tuomo oli tukahtua pidättäessään itkuaan, mutta hän koetti karaista
itseään ja puhui lohduttavasti ja voimakkaasti.
Chloe täti oli pannut parhaansa valmistaessaan jäähyväissuurusta. Hän
oli paistanut lihavimman kanansa, ottanut esiin marjahillot ja muut
herkut. Mutta Tuomolta ne saivat jäädä milt'ei koskematta, sillä ei
sellaisina hetkinä maita ruoka eikä juoma. Ei Chloella liioin ollut
ruokahalua ja ainoat, jotka panivat arvoa tähän herkulliseen ateriaan,
olivat pojat. He eivät vielä ymmärtäneet hetken vakavuutta, vaan söivät
tyytyväisinä hyvällä ruokahalulla.
Chloe täti järjesti sillä aikaa ukkonsa vaatteita. Hän tarkasteli joka
paitaa, erotti vanhat uusista ja käski niitä säästäen käyttää, sillä
kukapa ompelisi uusia, kun nämät rikkuivat. Hukkaparin hän oli jatkanut
yön kuluessa ja pannut lankakerän sisään parsimista varten. Mutta
kuvitellessaan, että nuo julmat ihmiset kentiesi riistäisivät kaikki
nämät uudet kalut hänen ukoltaan, puhkesi hän uudestaan katkeraan itkuun
nojaten päätään kapsäkkiä vasten. Lapsetkin rupesivat nyt aavistamaan
jotakin pahaa nähdessään äidin kyyneleet ja rupesivat täyttä kurkkua
parkumaan.
Samassa astui rouva Shelby tupaan hyvästi jättämään. Perheen syvä suru
liikutti häntä niin, ettei hän hetken aikaan saanut mitään sanotuksi.
"Rakas Tuomo", sanoi hän viimein itkusta värisevällä äänellä, "en voi
antaa sinulle tällä hetkellä mitään, josta sinulla olisi hyötyä, mutta
sen lupaan juhlallisesti, ett'en kadota sinun jälkiäsi ja että ostan
sinut takaisin, niin pian kuin suinkin voin."
Nyt tuli Haley uhriansa ottamaan ja koko talonväki kokoutui pihalle
vielä viimeisen kerran kätelläkseen Tuomo setää. Hän oli ollut heidän
sekä työnjohtajansa että sielunpaimenensa ja nyt eronhetkenä he kaikki
tahtoivat osottaa rakkauttaan ja myötätuntoisuuttaan hänelle.
Juuri kun Tuomo jo istui rattailla, otti Haley raskaat raudat istuimen
alta ja pani ne hänen jalkoihinsa.
Harmin ja paheksumisen huudahdus kuului yht'aikaa kaikkien huulilta ja
rouva Shelby vakuutti verannallaan seisoessaan, että tämä varovaisuus
oli aivan turha.
"Rouvaseni", sanoi Haley ivallisesti, "olen jo saanut 500 dollarin
tappion täällä ollessani, enkä totta puhuen enää välitä toisesta."
Sitten hän sivalsi hevostaan ruoskalla ja rattaat vierivät pois.
Yrjö herra, Tuomon nuori ystävä ja opettaja, oli aikaisin aamulla
matkustanut erään toverinsa luo tietämättä mitään vanhan ystävänsä
kohtalosta. Tuomo oli pahoillaan, kun ei saanut lausua hänelle
jäähyväisiä, ja käski sanoa paljon terveisiä.
Mutta noin puolen tunnin matkan päästä, kun Haley oli pysähtänyt erään
pajan luo saadaksensa Tuomoa varten aiotut käsiraudat hiukan
suurennetuiksi, tuli Yrjö herra ratsastaen täyttä vauhtia heidän
jäljessänsä.
Nähdessään Tuomon pajan ulkopuolella, laskeusi hän nopeasti ratsun
seljästä, hyppäsi rattaille ja tarttui molemmin käsin kiivaasti
ystävänsä kaulaan vuodattaen surun ja harmin kyyneliä.
"Tämä on häpeällistä, kerrassaan alhaista", sai hän viimein sanotuksi.
"Eivät edes puhuneet minulle mitään koko asiasta. Jos olisin suuri,
eivät vaan uskaltaisi käyttäytyä sillä tavalla. Mutta kyllä minä
löylytin heitä äsken kotona ollessani, ole varma siitä."
Tuomo koitti rauhoittaa ystävänsä kiivautta ja lausui hiljaisesti
mielihyvänsä siitä, että vielä kerran sai nähdä nuoren herransa.
"Ja kuulkaapas nyt, Yrjö herra, Teidän pitää aina pysyä hyvänä poikana.
Muistakaa, kuinka monta tulevaisuudessa teistä tulee riippumaan.
Liittykää äitiinne ja seuratkaa häntä. Muutamat pojat pitävät itsensä
suureksi tultuaan liika viisaina kuullakseen äitejään, mutta älkää
noudattako heidän esimerkkiään. Tietäkää, että Jumala antaa meille monta
hyvää lahjaa kahdesti, mutta äidin hän antaa vaan kerran. Ettehän
pahaksi pane, vaikka vähäsen neuvon?"
"En, en suinkaan", vastasi Yrjö. "Kyllä minä koetan tulla hyväksi ja
kelpo ihmiseksi, sen lupaan sinulle, Tuomo. Ja kyllä minä myös toimitan
niin, että vanhemmat hankkivat sinut takaisin... Isoksi tultuani
rakennutan sitten tupasi uudestaan ja sinulla pitää olla oikein
erityinen huone ja matto lattialla... Katsoppas tässä, minä olen ottanut
dollarini sinua varten. Mutta koska pelkäsin, että tuo ilkiö anastaisi
sen sinulta, olen kaivertanut siihen pienen reijän ja ripustanut sen
nauhaan, jotta sinä voisit kiinnittää sen kaulaasi. Joka kerta, kun sitä
katsot, niin muista, että tulen sinua vapauttamaan."
Haley palasi samassa pajasta ja lähestyi Tuomoa kantaen käsirautoja.
Yrjön silmät säkenöivät tulta nämät nähdessään.
Hän kohotti päätään ja koetti sanoa niin voimakkaasti ja arvokkaasti
kuin suinkin:
"Kuulkaapas, herra, kyllä minä kerron vanhemmilleni, kuinka Te
kohtelette meidän Tuomoamme."
"Sanokaa vaan", vastasi orjakauppias raa'asti.
"Hävetä Teidän pitäisi, että koko elinkautenne ostatte naisia ja miehiä
ja kytkette heitä kuin elukoita."
"Niin kauvan kuin hienot ihmiset myyvät miehiä ja naisia, en ole yhtään
heitä huonompi. Ei ostaminen ole halveksittavampaa kuin myyminenkään."
"Mutta minä en aio isoksi tultuani tehdä kumpaakaan", sanoi Yrjö
ylpeästi. "Oikein häpeän maamiehiäni tällä hetkellä." "Hyvästi nyt,
Tuomo setä", lisäsi hän, sitten hellästi, astui ratsunsa selkään ja ajoi
tiehensä.
Tuomo katseli kauvan aikaa hänen jälkeensä, kunnes tämä viimeinen
yhdysside hänen ja kodin välillä katosi.