Ei voi kuvitella onnettomampaa ja säälittävämpää henkilöä, kuin Elisa,
kun hän kulki kylmänä talviyönä outoa tulevaisuutta kohti kalvava tunne
rinnassaan. Kaikki hänen ajatuksensa olivat sekaisin. Hän näki kuin
unissa tutut paikat, puut, laaksot, niityt ja pellot kiitävän ohitsensa.
Yksi ainoa asia oli hänellä selvillä: ääretön vaara, joka uhkasi hänen
lastansa. Ahdistus ja äidin rakkaus ajoivat häntä lakkaamatta eteenpäin.
Tavallisissa oloissa olisi poikanen saattanut itse kävellä ja äiti olisi
vaan häntä taluttanut, mutta nyt hän ei hetkeksikään tahtonut laskea
lastansa alas. Pelko oli jännittänyt joka jäntereen hänen ruumiissaan ja
antanut hänelle ylönluonnolliset voimat, ett'ei hän tuntenut taakkansa
painavankaan. Hän riensi kuin kiljuvien petojen takaa-ajama, kuiskaten
vaan välistä värisevin huulin: "Herra, auta minua! Herra, pelasta
minut."
Harry oli alussa valveella. Kaikki tuo uusi ja kummallinen oli vienyt
unen hänen silmistään. Mutta kun äiti aina vakuutti, että hän kyllä
pelastuisi, jos vaan pysyisi hiljaa ja ääneti, kietoi hän pienet
käsivartensa äidin kaulan ympäri ja kysyi:
"Pitääkö minun pysyä hereillä, äiti?"
"Ei yhtään armahani, nuku sinä vaan."
"Mutta ethän anna pahan miehen ottaa minua, jos nukun?"
"En anna, niin totta kuin Jumala minua auttakoon", vastasi äiti palavin
silmin.
"Oletko ihan varma siitä, äiti?"
"Ihan varma", sanoi äiti äänellä, joka pani hänet itsensäkin
hämmästymään, sillä tuntui aivan siltä kuin joku häneen kuulumaton henki
olisi antanut tämän vastauksen.
Pienokainen nojasi nyt väsynyttä päätään äidin olkapäätä vasten ja
nukkui.
Pienien pehmeiden käsivarsien kosketus ja lämmin hengitys kaulaa vasten
vaikuttivat kuin sähkövirta. Ei Elisa tietänyt väsymyksestä, ei unesta
mitään. Koko ruumis oli kuin terästä ja totteli sielua kuin hevonen
ruoskaa.
Aamun koittaessa oli hän jättänyt kaikki tutut paikat ja käveli nyt
valtamaantiellä. Hän oli kerran käynyt emäntänsä kanssa pienessä kylässä
Ohio-joen varrella. Sinne hän nytkin ohjasi kulkuaan päästäkseen joen
yli ja siten pelastuakseen.
(Ellet, pieni lukija, tunne Ohio-jokea, niin ota Pohjois-Amerikan kartta
ja etsi se sieltä. Silloin näet, että Ohio on mahtava virta, joka idästä
päin yhtyy tuohon vieläkin suurempaan Missisippi-jokeen.)
Kun ajajia ja ratsastajia rupesi näkymään maantiellä, käsitti Elisa
vaistomaisesti, että hänen kiireinen kulkunsa voisi herättää huomiota ja
tehdä hänet epäluulon alaiseksi. Hän hiljensi sentähden hiukan
käyntiään, laski pojan maantielle ja järjesti pukuaan.
Pieneen myttyynsä hän oli kätkenyt muutamia omenia ja niiden avulla hän
nyt koetti saada lasta kulkemaan vähän nopeammin. Hän kieritti vähä
väliä omenan muutaman metrin päähän heidän edellensä ja lapsi juoksi
aina nopein askelin sitä saavuttaakseen. Tällä tavalla he pääsivät
pitkät matkat eteenpäin.
Kun pienokainen rupesi valittamaan nälkäänsä, vei äiti hänet pieneen
tien vieressä olevaan metsikköön ja antoi hänelle aamiaista mytystään.
Lapsi ihmetteli nähdessään, ettei äiti syönyt mitään, ja koetti väkisin
panna vähän kakkua hänen suuhunsa, mutta Elisa sanoi:
"Ei, Harryseni, ei äiti voi syödä mitään, ennenkuin sinä olet päässyt
turvapaikkaan, meidän täytyy taas rientää eteenpäin päästäksemme virran
rannalle ennen iltaa."
Hän koetti kulkea näennäisesti niin levollisena kuin suinkin
välttääksensä uteliaita silmäilyksiä, mutta sisällinen tuska ajoi häntä
eteenpäin pysähtymättä, levähtämättä.
Tuntia ennen auringon laskua pääsi hän viimein väsyneenä ajettunein
jaloin Ohion varrella sijaitsevaan kylään. Oli kevättalvi. Joki oli
paisunut ja virtava ja suuret jääkappaleet ajelehtivat edestakaisin
kuohuvien laineiden keskellä.
Elisa katsoi heti virtaa ja ymmärsi, ett'ei lautan tavallisesta
ylimenosta nyt voinut olla puhettakaan. Mutta ehkäpä veneellä. Hän meni
joen rannalla olevaan pieneen ravintolaan asiata kuulustelemaan.
Siellä vakuutettiin, että kaikki ylipääsö sillä hetkellä oli mahdoton.
Elisan surullinen muoto ja levottomuus herättivät sääliä ystävällisessä
emännässä ja hän lupasi tehdä, mitä suinkin voisi. Hän kutsui Elisaa
sisään ja tarjosi Harrylle leivosta. Mutta lapsi oli niin nääntynyt,
että itki, eikä katsellutkaan makeisia.
"Lapsi-rukka! Laskekaa se tänne", sanoi emäntä ja avasi erään pienen
makuukammion ovea, missä oli puhdas sänky. Sinne poikanen kohta
nukkuikin pitäen vielä unessakin kiinni äitinsä kädestä. Elisaa varten
ei ollut lepoa, ei hän saanut unta. Hän ajatteli alituisesti
takaa-ajajiaan ja tunsi polttavaa tuskaa rinnassaan. Voi noita
raivoisia, tyrskiviä aaltoja, jotka erottivat hänet vapauden maasta!
Sillä aikaa kun olemme seuranneet Elisan pakoretkeä, ei herra Haley
suinkaan istunut toimetonna kädet ristissä. Niin pian kun hän sai kuulla
uhrinsa paenneen, rupesi hän kiroilemaan ja sadattelemaan ja syytti ensi
vimmassaan herra Shelbyä tästä. Mutta sitten hän vähitellen tyyntyi, kun
sai talon miehet ja hevoset käytettävikseen pakolaisten takaa-ajamista
varten.
Ei hän kuitenkaan päässyt niin pian liikkeelle, kuin olisi tahtonut.
Koko aamun hän kyllä oli kovassa touhussa, kiirehti ja luikkasi, mutta
näytti siltä, kuin kaikki asianhaarat olisivat liittyneet häntä vastaan.
Hevoset pääsivät karkaamaan ja saatiin vasta kiinni parin tunnin päästä.
Se tie, jota Haley ensin kävi ratsastamaan, oli mahdottoman huono ja
noin peninkulman päästä tykkönään suljettu, ett'ei ollut muuta neuvoksi
kuin palata takaisin.
Totuuden nimessä on mainitseminen, että nämät vastoinkäymiset suureksi
osaksi olivat Shelbyn palvelijoiden toimeenpanemia, he kun kaikin tavoin
tahtoivat edistää Elisan pakoa viivyttämällä takaa-ajajaa.
Vaistomaisesti he käsittivät, ett'ei rouva Shelbylläkään ollut mitään
sitä vastaan, vaikka hän kyllä oli antavinaan käskyjä ja kiirehtivinään
palvelijoitaan. Tämmöisissä asioissa ovat neekerit ihmeen
tarkkasilmäisiä, oikeita veitikoita.
Haley tuli tällä tavalla menettäneeksi monta tuntia, ja saapui samaan
pikku ravintolaan, jonne olemme seuranneet Elisaa, vasta tuntia
myöhemmin.
Elisa seisoi juuri ikkunan ääressä, mutta vetäysi salaman nopeudella
syrjemmäksi huomattuaan ratsastajien tulon.
Nyt he jo olivat pihalla. Ei ollut aikaa pitkiin mietiskelemisiin, sillä
joka minuutti oli kultaa kalliimpi. Siitä huoneesta, jossa Elisa oli,
johti ovi virralle päin. Hän otti poikasen syliinsä, syöksi portaita
alas ja sitten rantaan päin.
Mutta nytpä äkkäsi orjakauppias jo uhrinsa, astui nopeasti alas hevosen
seljästä, huusi seuraajilleen ja hyökkäsi sitten hänen jäljessään,
niinkuin jäniskoira otuksensa perässä.
Tänä kauhun hetkenä tuntui Elisasta niinkuin ei hänen jalkansa olisikaan
koskettaneet maata. Parissa silmänräpäyksessä seisoi hän jo veden
partaalla. Takaa-ajajat olivat aivan hänen jäljissään, mutta
ylönluonnollisella voimalla, sellaisella, jota Jumala antaa ainoastaan
suurimmassa hädässä oleville, hän hyppäsi sydäntä särkevästi huutaen
suurelle jääkappaleelle parin metrin päähän rannasta.
Tämä hyppäys oli niin uskalias ja samalla mieletön, että Haley ja hänen
seuraajansa ihan vasten tahtoaan päästivät ihmettelyn huudon ja nostivat
käsiään.
Jääkappale ritisi ja ratisi Elisan painon alla, mutta hän ei jäänyt
hetkeksikään sinne seisomaan, vaan hyppäsi samaa vauhtia toiselta
jääkappaleelta toiselle. Hänen kenkänsä putosivat, sukat menivät
pirstaleiksi ja jalat vuotivat verta jättäen verisiä jälkiä jäälle,
mutta Elisa ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään, kunnes hän viimein
epäselvästi kuin usvassa näki edessänsä Ohion vastaisen rannan ja
miehen, joka tarjosi hänelle kättänsä ja auttoi häntä ylös.
"Te olette reipas nainen, ken vaan olettekin", sanoi mies.
"Pelastakaa ... auttakaa ... piilottakaa minut...", huusi Elisa.
"Poikani, tämän tässä he ovat myyneet ja katsokaa" -- hän osoitti toista
rantaa -- "tuolla seisoo hänen uusi isäntänsä."
"Minä en itse voi tehdä mitään", sanoi mies, "mutta tahdon neuvoa Teitä
erääseen taloon, jossa saatte kaikkia, mitä nykyisessä asemassanne
tarvitsette. Katsokaa, tuossa valkeassa rakennuksessa pääkadun varrella
asuu ystävällistä väkeä, he kyllä auttavat Teitä."
Eikä mies liikoja kehunut. Elisa tuli sydämmellisiin ihmisiin, jotka
itkivät säälistä kuullessaan hänen paostaan ja suuresta hädästään ja
koettivat häntä kaikin tavoin auttaa. He antoivat hänelle ruokaa ja
lämpimiä vaatteita, valmistivat pehmeän vuoteen, jossa hän sai levätä
särkeviä jäseniään, ja saattoivat häntä eteenpäin uuteen turvapaikkaan.
Tällaisten helläsydämmisten ihmisten välityksen kautta pääsi Elisa
viimeinkin monet vaarat kestettyään Kanaadaan, jossa kaikki orjat heti
tulivat vapaiksi kansalaisiksi.
"Eikö hän enää koskaan saanut nähdä miestänsä", kysynee ehkä lukija.
Hänen miehensä oli jo kauvan miettinyt pakoa päästäksensä raa'asta ja
ilkeästä isännästään, joka alituisesti koki häntä jos jollakin tavalla
nöyryyttää paljaastaan siitä syystä, että hän huomasi orjansa olevan
älykkään ja taitavan.
Saadaksensa olla Elisan läheisyydessä oli hän kuitenkin tähän asti
kestänyt tylyä kohteluansa, mutta nyt, kun Elisa oli poissa, ei mikään
häntä enään pidättänyt. Hänen pakoretkensä oli, jos mahdollista, vielä
Elisankin pakoa uskaliaampi.
[Kuva: Elisa hyppäsi samaa vauhtia jääkappaleelta toiselle.]
Koska hän valkoihoiselta isältään oli perinyt kauniit säännölliset
kasvot ja harvinaisen hyvin muodostuneen, ryhdikkään vartalon, pukeutui
hän hienoksi herraksi, maalasi hiukan kasvojaan ja tukkaansa ja tuli
niin oudon näköiseksi, että häntä oli milt'ei mahdoton tuntea. Eikä hän
liioin käytöksessään osoittanut mitään pelkoa tahi arkuutta. Hän
matkusti päivin kaikkien nähden, poikkesi ensi luokan ravintoloihin ja
oli aivan niinkuin kaikki muutkin vapaat ihmiset ja maan mahtavat.
Häntä etsittiin tietysti vallan äärettömästi. Hänen entinen isäntänsä
oli kuuluttanut antavansa 400 dollaria sille, joka toisi hänet takaisin,
tahi hankkisi varman tiedon siitä, että hän oli kuollut. Mutta ei
takaa-ajajien päähänkään pistänyt ahdistaa hienoa herraa, joka matkusti
parhaissa paikoissa ensi luokalla.
Elisa ja hänen miehensä saapuivat Kanadaan samaan aikaan. Vaikka heillä
sinne tullessaan ei ollut yhtäkään dollaria -- kaikki, mitä Elisan mies
oli saanut eräältä ihmisystävältä matkaa varten, oli jo loppunut -- ja
vaikka heillä ei ollut tuumaakaan maata, olivat he mielestänsä
ruhtinaita rikkaammat. He olivat saaneet kaikkein kalliimman lahjan:
_vapauden_.