Simeon Ivanov oli ratavartija rautatiellä. Toiselle asemalle oli hänen
kojustaan kaksikymmentä, toiselle kymmenen virstaa. Noin neljän virstan
päähän oli edellisenä vuonna rakennettu suuri kehruutehdas; metsän
takaa sen korkea torni häämötti, vaan lähistössä, paitsi muita kojuja,
ei ollut ihmisasuntoa mitään.
Simeon Ivanov oli kivulloinen, monta kovaa kokenut mies. Yhdeksän
vuotta sitte oli hän ollut sodassa; oli ollut erään upseerin
palvelijana ja tehnyt koko sotaretken hänen seurassaan. Nälkää oli
hän nähnyt ja vilua, jos päivänpaisteessakin paahtunut, ja neljän
—viidenkymmenen virstan pituisia taipaleita astunut sekä helteessä
että pakkasessa: oli hän sattunut kuulasateessakin olemaan, vaan
eipä yksikään, Jumalan kiitos, ollut osunut. Kerran seisoi rykmentti
ensimäisessä linjassa; koko viikon turkkilaisten kanssa ammuskeltiin:
tässä seisoo meidän ketju, tuolla alhon toisella puolen turkkilaisten,
ja aamusta iltaan paukuttelevat. Simeonin upseeri seisoi ketjussa
myöskin; joka päivä, kolmasti päivässä, kantoi Simeon hänelle rotkosta,
jossa rykmentin kyökki oli, kuuman samovaarin ja ruo'an. Astuu, kantaen
samovaaria, ihan aukeata ketoa: kuulat vinkuvat, kiviin ropsahtelevat;
Simeonia hirvittää, silmiä vetistää, vaan astuu kuitenkin. Herrat
upseerit olivat häneen hyvin tyytyväisiä: aina oli heillä kuumaa teetä.
Sodasta hän kyllä ehjänä palasi, mutta käsiä ja jalkoja vain kolottaa
alkoi. Ja paljon surua hän siitä saakka kokea sai. Kun tuli kotiaan,
niin isäukko kuoli; poika oli hänellä neljännellä vuodella, sekin
kuoli, kulkutautiin; niin jäi Simeon vaimoineen kahden kesken. Eikä
heillä talouskaan oikein mallannut, ja vaikeahan sitä on turvottunein
käsin ja jaloin maatakin kyntää. Niinpä kävi heidän mahdottomaksi
omaan kylään jäädä; lähtivät muualta onnea hakemaan. Kävi Simeon jos
jossakin, vaan ei löytynyt onnea mistään. Vaimo palvelukseen rupesi,
vaan Simeon kuljeksii yhä edelleen. Kerran sattui masinalla ajamaan,
niin muutamalla pysäkillä näkee, että on tuo asemapäällikkö vähä
niinkuin tuttu. Katselee Simeon häntä ja toinen myöskin Simeonin
kasvoja tarkastelee. Tunsivat toinen toisensa: oman rykmentin upseeri,
näet, oli.
— Sinäkö se olet, Ivanov? kysyy hän.
— Aivan niin, teidän arvonne, minä justiin olenkin.
— Mitenkä olet tänne joutunut?
Kertoi hänelle Simeon, että, näet, niin ja niin.
— Minnekäs nyt olet menossa?
— En voi tietää, teidän arvonne.
— Kuinka niin, hölmö, et voi tietää?
— Aivan niin, teidän arvonne, ei ole, näette, mihin ruveta. Työtä
jotakin, teidän arvonne, etsiä pitää.
Katseli häntä asemapäällikkö, mietti ja sanoo:
— Kuulehan, ystävä. Jää sinä toistaiseksi tähän asemalle. Olethan sinä
nainut? Missä sinun vaimosi on?
— Aivan niin, teidän arvonne, olen nainut; vaimoni on Kurskin
kaupungissa, kauppiaan luona palveluksessa.
— No niin, kirjoita vaimollesi, jotta tulee. Minä toimitan ilmaiseksi
piletin. Meillä tässä rautatienkoju piakkoin vapautuu, niin puhunpahan
puolestasi liikennetirehtöörille.
— Paljon kiitoksia, teidän arvonne, vastasi Simeon.
Ja hän jäi asemalle. Auttoi kyökkitoimissa, pilkkoi puita, pihan ja
laiturin lakasi. Kahden viikon perästä tuli vaimo ja Simeon lähti
käsinkuljetettavilla pyörillä kojuunsa. Koju oli uusi, lämmin, puita
kuinka paljon tahansa; pieni kasvitarha oli entisiltä vahdeilta jäänyt
ja peltomaata pari kaistaletta molemmin puolin rataa. Simeon ihastui
kovin ja rupesipa jo miettimään, miten taloutensa järjestää, sekä
lehmän että hevosen ostaa.
Annettiin hänelle kaikki tarpeet: sininen lippu, punainen lippu,
lyhdyt, torvi, vasara, avain, millä kiskotulkat kiinnitetään,
rautakanki, lapio, luutia, pulttia, nauloja ja kaksi pientä kirjaa
sääntöjä sekä junain kulkutaulu. Ensi aikoina ei Simeon maannut öisin
lainkaan, yhä vaan kulkutaulua tutki: junan piti vasta kahden tunnin
perästä tulla, mutta hän jo on oman alueensa tarkastanut, istuu
penkillä kojunsa edustalla, ja yhä katselee ja kuuntelee, että eikö jo
kiskot tärise ja junan humina kuulu. Ja ulkoa oppi hän säännöt: vaikka
huonosti tavata osasi, niin oppipahan ulkoa kuitenkin.
Oli kesä; työtä vähän, luntakaan nyt ei luoda tarvinnut. Eikä sillä
tiellä junatkaan taajaan kulkeneet; kahdesti vuorokaudessa Simeon
virstansa tarkastaa, missä ruuvinemiä kiinnittelee, hiekotusta
tasoittelee, ojia katsastaa ja lähtee kotiaan talouttaan hoitamaan.
Mutta siinäpä taloudessa sitä aina vastusta oli: mitä vaan yrittää
tehdä, niin kaikesta ratamestarilta kysyä täytyy ja se taas asiasta
liikennetirehtöörille ilmoittaa; ja ennen kuin pyyntö on perille
saapunut, niin on jo aika ohi. Ikäväksikin tuo kävi Simeonin ja hänen
vaimonsa.
Kului noin pari kuukautta aikaa; alkoi Simeon tutustua naapureihinsa,
muihin vahteihin. Toinen oli vanha ukko; kauan jo oli aiottu hänet
toiseen vaihtaa: tuskin, näet, kykeni enää kojustaankaan ulkona
käymään. Ja vaimonsa hänen puolestaan radankin tarkasti. Toinen
ratavahti taas, mikä lähempänä asemaa asui, oli nuori mies, ruumiiltaan
laiha ja jäntevä. Hän ja Simeon kohtasivat toinen toisensa ensimäisen
kerran radalla, tarkastelulla, keskivälillä kojuja; Simeon otti lakin
päästään ja kumarsi.
— Hyvää päivää, sanoo, naapuri.
Naapuri katsahti häneen kieroon.
— Päivää, sanoo.
Kääntyi ja meni tiehensä. Sen jälkeen heidän vaimonsa kohtasivat
toisensa. Tervehti Simeonin Arina naapuria; vaan sekään ei paljon
tarinoimaan ruvennut, otti ja meni pois. Kerran tapasi hänen Simeon.
— Kovinpa tuo, sanoo, miehesi on harvapuheinen.
Eukko oli vaiti, sitte sanoo:
— Mistäpähän sillä sinulle puhumistakaan olisi? Kullakin on omat
asiansa... Jumalan haltuun!
Kului siitä yht' hyvin vielä kuukauden verta aikaa, niin tutustuivat.
Tapasivat, Simeon ja Vasili, toinen toisensa radalla, istuutuvat radan
varrelle, tupakoivat ja omista oloistaan pakinoivat. Vasili enimmäkseen
tuppisuuna istuu, Simeon taas kotipuolestaan ja sotaretkestä kertoo.
— Paljon, sanoo, minä jo olen eläessäni murhetta maistanut, vaikk'ei
tuota ole, Jumala nähköön, elämää vielä liioin kulunut. Eipähäntä Jumala ole onnea suonut. Ja minkä kohtalon Jumala kerran suo, niin se sinä pysyy. Niinhän, veikkoseni Vasili Stepanitsh.
Vaan Vasili Stepanitsh kopisti piipunpesän ratakiskoa vastaan, nousi ja
sanoo:
— Ei meiltä, hyvä mies, kohtalo elämää syö, vaan ihmiset. Sillä ei
maailmassa ole sen nälkäisempää ja julmempaa petoa, kuin ihminen. Susi
ei syö sutta, vaan ihminen syö ihmisen elävältä.
— Kyllä, veikkonen, susi suden syö, älä, puhukaan.
— Sanotuksi kun tuli, niin sanoin sen. Vaan ei siltä julmempaa olentoa
ole. Joll'ei ihmisten häijyyttä ja ahneutta olisi — niin elää kyllä
saattaisi. Jokainen tässä yrittää elävältä siepata, siepata kuin minkä
palasen ja nielaista.
— Enpä tiedä sanoa, veliseni, sanoo. Ehkä niin onkin, ja jos niin on,
niin varmaan sen on Jumala niin sallinut.
— No, jos se taas niin päin on, sanoo Vasili, niin ei meillä ole sinun
kanssasi mitään puhumistakaan. Jos jokaisen ilkityön Jumalan päälle
viskaa ja itse vaan istuu ja kärsii, niin silloin, veikkonen, ei sitä
ole enää ihminen, vaan raato. Se sana pysyy.
Kääntyi ja lähti, ei hyvästiäkään sanonut. Simeon nousi myöskin ylös.
— Naapuri! huutaa hän, minkätähden sinä haukut!
Mutta naapuri ei kääntynyt, vaan meni. Kauan katseli Simeon hänen
jälkeensä, kunnes Vasili katosi radan käänteeseen. Palasi sitte kotiaan
ja sanoi vaimolleen:
— Koko ilves se on meillä tuo naapuri, eikä ihminen.
Yhtä kaikki eivät riitaantuneet, tapasivat toisensa taas, puhelivat,
kuin ennenkin, ja yhäti samasta asiasta.
— Voi veikkonen, ell'ei ihmisiä olisi, niin ei sitä me näissä kojuissa
istuttaisi, sanoo Vasili.
— Mitäs?... käyhän tuota kojussakin eläminen.
— Käy eläminen, käy eläminen... Voi sinua! Paljon olet elänyt, vähän
eläessäsi ansainnut, paljon katsomassa käynyt, vähän nähnyt. Mikä elämä
se on köyhälle miehelle, olipa se kojussa tahi muualla, kun sinun nuo
nylkijät syövät. Mehun kaiken imevät, vaan annas kun vanhaksi tulet,
niin heittävät pellolle, kun minkä raadon ikään, sikojen syötiksi.
Paljonkos sinä palkkaa saat?
— Eipä tuota paljoa ole, Vasili Stepanitsh. Kaksitoista ruplaa.
— Ja minä kolmetoista ja puoli. Vaan annas kun kysyn, miksi? Säännön
mukaan pitää jokaisen hallitukselta sama saaman: viisitoista ruplaa
kuukaudessa, lämmitys ja valaistus. Kukas se sitte meille kaksitoista
tahi kolmetoista ja puoli on määrännyt, annas kysyä?... Ja sitte vielä
sanot, että käy eläminen! Ymmärrähän, ett'ei siinä ole puhe vain
puolestatoista tahi kolmesta ruplasta. Vaikka kaikki viisitoistakin
maksaisivat. Olin tässä viime kuussa asemalla; tirehtööri matkusteli,
itse hänen näinkin. Sain sen kunnian. Ajaa ihan yksin eri vakonnissa;
astui ulos, seisoo. Vaan en jää minä tänne kauemmaksi; menen, minne
silmät vie.
— Minnekäs sinä menet, Stepanitsh? Hyvästä ei ole parempaa etsiminen.
Tässä suli' on talo, lämpö ja maatakin pikkaraisen. Vaimosikin on hyvä
työntekijä...
— Maata! Katselisitpahan minun maatani. Ei risuakaan siinä kasva. Tässä
keväällä olin kaalia istuttaa, niin saapui ratamestari. "Mitäs tämä,
sanoo, merkitsee? Miksi ilman pyyntöä? Miksi ilman luvatta? Pois,
ett'ei kaalin hajuakaan jäisi." Juovuksissaan oli. Toisen kerran ei
olisi mitään sanonut, vaan nyt äkämystyi... "Kolme ruplaa sakkoa!..."
Vasili vaikeni, imaisi piippuaan ja lausui sitte hiljaa:
— Pikkuisen vielä, niin olisin hänet kuoliaaksi iskenyt.
— Kovinpa sinä olet, naapuri, tuittupäinen, sanon minä.
— Enkä ole tuittu, totta vaan puhun ja ajattelen. Ja vielä se, senkin
punanaama, saapi minulta maistaa. Itse liikennetirehtöörille valitan.
Saapas nähdä!
Ja valittikin toden perään.
Matkusti siitä kerran liikennetirehtööri rataa tarkastelemassa. Kolmen
päivän perästä piti Pietarissa suurten herrain sitä tietä kulkeman:
revisioonia pitivät, niin täytyi ennen heidän tuloaan saada kaikki
kuntoon. Rata tasoitettiin, palkit tarkastettiin, naulat naulattiin,
tulkat kiinnitettiin ja patsaat maalattiin; risteyksiin käskettiin
keltaista hiekkaa karistelemaan. Lähiputkan eukko ajoi ukkonsakin
ulos ruohoa kitkemään. Simeon teki työtä koko viikon; pani kaikki
kuntoon, kauhtanansa korjasi ja puhdisti, ja vaskisen lippunsa
tiilijauholla oikein kiiltäväksi hankasi. Vasili teki myöskin työtä.
Liikennetirehtööri dresiinalla saapui; neljä miestä kamppia väänsi;
koneisto surisi ja rattaat kiitivät kaksikymmentä virstaa tunnissa,
niin että pyörät vonkuivat. Tuli sitte Simeonin kojun luo; Simeon
juoksi ulos ja raportteerasi, kuin sotamies ainakin. Kaikki oli hyvässä
kunnossa.
— Joko olet kauan tässä? kysyy tirehtööri.
— Toisesta päivästä toukokuuta, teidän arvonne.
— Hyvä on. Kiitos. Kukas sadannessa kuudessakymmenessä neljännessä
numerossa asuu?
Ratamestari, joka hänen seurassaan ajoi, vastasi:
— Vasili Spiridov.
— Spiridov, Spiridov... eikö se ole se sama, joka mennä vuonna
muistutuksen teiltä sai?
— Juuri se sama.
— Hyvä on, katsotaan Vasili Spiridoviakin. Anna mennä.
Kävivät miehet kamppiin käsiksi ja dresiina lähti liikkeelle.
Katselee Simeon sen perään ja tuumailee, että jo nyt tulee heillä
naapurin kanssa leikki.
Parin tunnin kuluttua lähti hän rataa katsomaan. Silloin näkee, että
tuolta radan käänteestä tulee joku, jonka päässä jotakin valkoista
häämöittää. Rupesi Simeon tarkastelemaan — Vasiliksi tunsi; kädessä
keppi, selässä pieni pussi, poski huivilla sidottu.
— Minnekäs se naapuri on menossa? huutaa Simeon.
Tuli Vasili ihan lähelle: oli kauhean näköinen; kasvot valkoiset, kuin
liitu, ja silmät pyörivät päässä; puhua alkoi, vaan ääni katkesi.
— Kaupunkiin, sanoo, Moskovaan... rautatien hallitukseen.
— Vai hallitukseen! Valittamaan siis menet? Älä mene, Vasili
Stepanitsh, anna olla...
— Enkä anna. Myöhäistä se on antaa. Näetsen, kasvoihin löi, verille
ihan. Niin kauan kuin elän, en sitä sikseen jätä.
Tarttui Simeon hänen käteensä.
— Jätä pois, Stepanitsh; totta sinulle puhun: ei se siitä parane.
— Mitä paranee! Tiedän sen ilmankin, ett'ei parane; totta sinä
kohtalosta puhuit. Itseäni en sillä paranna, vaan totuutta, hyvä mies,
puolustaa tahdon.
— Vaan sanohan, mistä se tämä kaikki läksi?
— Mistäkö?... Tarkasteli kaikki, — dresiinalta alas astui, — ja
kojuun tuli. Jo minä sen tiesin, että kovasti kyselemään rupee, ja
kaikki, niinkuin olla piti, järjestin. Käkesi jo lähtemään pois, vaan
minä valittamaan. "Tässä, sanoo, hallitus revisionia pitää, sinä
senkin mokoma, ja sinä kasvimaasta valittamaan käyt! Tässä, sanoo,
salaneuvokset tulee, ja sinä siinä kaalinesi!" Minä en malttanut,
sanoin sanan, en häntä juuri niin varsin kovaan, mutta yht'hyvin se
tuntui hänestä loukkaavalta. Kun sitte iskee... niin minä vaan seison,
ikäänkuin niin olisi ollakin pitänyt. Vaan heidän pois mentyään, sitte
hoksasin, otin ja pesin kasvoni ja läksin.
— Entäs koju?
— Eukko jäi sinne. Hän kyllä kaikesta huolen pitää; ja muutoin vähät
heistä ja koko heidän rautateistään.
Vasili nousi ja aikoi lähteä.
— Hyvästi, Ivanitsh. Enpä tiedä, tokko sitä löydän mitään oikeutta
itselleni.
— Näinkö sinä todellakin jalkasin lähdet?
— Asemalla pyydän päästä tavarajunaan; huomenna olen Moskovassa.
Naapurit heittivät hyvästi; Vasili lähti ja pitkään aikaan ei häntä
kuulunut. Vaimo teki työtä hänen puolestansa, ei maannut yöllä eikä
päivällä, kuihtui kokonaan, miestään odottaessaan. Kolmantena päivänä
tuli revisioni: veturi, pakaasivaunu ja kaksi ensimäistä luokkaa,
mutta Vasilia vaan ei kuulunut. Neljäntenä päivänä näki Simeon hänen
vaimonsa: hänen kasvonsa olivat itkusta pöhöttyneet, silmänsä punaiset.
— Joko miehesi on palannut? kysyy hän. Ei vastannut muija mitään,
viittasi vaan kädellään ja lähti tiehensä.
* * * * *
Ennen muinoin, vielä poikana ollessaan, oli Simeon oppinut pajupilliä
tekemään. Ottaa pois pajukepin sydämen, mihin pitää, läpiä leikkaa,
toiseen päähän tulpan pistää ja niin mainiosti laittaa, että soita mitä
tahansa. Jouto-aikana valmisteli hän pajupilliä ison joukon ja tuttavan
tavarajunan konduktöörin kanssa kaupunkiin torille lähetteli, missä
hänelle kaksi kopeikkaakin kappaleesta maksettiin. Kolmantena päivänä
revisionin jälkeen jätti hän vaimonsa kotia kello kuuden iltajunaa
vastaan ottamaan ja itse otti hän puukon ja lähti metsään pajukeppiä
itselleen leikkaamaan. Oli tullut oman alueensa päähän; sillä kohdin
teki rata jyrkän käänteen; laskeutui alas radalta ja lähti kulkemaan
metsään. Puolen virstan päässä oli iso suo ja sen ympärillä kasvoi mitä
mainioimpia pensaita pajupilliä varten. Leikkasi koko kimpun keppiä ja
lähti kotiaan. Astuu metsän kautta; aurinko oli jo laskemaisillaan,
kuoleman hiljaisuus kaikkialla; kuului vaan, kuinka linnut visertelivät
ja risut jalkojen alla rasahtelivat. Astui Simeon vielä vähän, ei ollut
enää rata kaukana; tuntui hänestä aivan, kuin vielä jotakin olisi
kuullut, ikäänkuin jossakin olisi rautaa rautaa vasten hivuutettu.
Astui Simeon sukkelampaan. Korjaustyötä ei siihen aikaan heidän
alueellaan ollut. "Mitähän se merkitsee?" ajattelee. Astuu ulos metsän
laidalle — siinä kohoaa ratapenger hänen edessään; ylhäällä, radalla,
istuu kyykkysillään mies ja jotakin tekee; Simeon nousee hiljakseen
hänen luo: luuli, että joku oli ruuvin-emiä varastamassa. Katsoo —
mieskin nousi ylös; kädessä on hänellä rautakanki; pistää sen kiskon
alle ja vääntää kiskon syrjään. Oikein musteni Simeonin silmissä;
aikoo huutaa, vaan ei voi. Kun näkee Vasilin, niin ylös juoksuun, vaan
tämäkös kankineen avaimineen penkereen toista puolta kieppuen alas
vierii.
— Vasili Stepanitsh! hyvä isä, kultaseni, palaa takaisin! Anna kanki,
pannaan kisko paikoilleen, niin ei kukaan saa tietää. Palaa takaisin,
pelasta sielusi synnistä!
Vaan ei palannut Vasili, otti ja juoksi metsään.
Seisoo Simeon irtiväännetyn kiskon luona; pajukeppinsä on maahan
pudottanut. Tulossa on matkustaja- eikä tavarajuna. Ei häntä
pysäytetyksi millään saa, kun ei lippua ole. Kiskoa myöskään ei saa
paikoilleen; paljain käsin ei käy nauloja kiinnittäminen. Juosta pitää,
juosta välttämättä kojusta jotakin kalua noutamaan. Auta, hyvä Jumala!
Juoksee Simeon kojuunsa päin, hengästyy. Juoksee — tuossa paikassa
uupuu maahan. Jo on metsästä ulkona, vaan kojuun vielä sata syltä
jälellä, ei enempää, — mutta tehtaalta päin jo humina kuuluu. Kello on
kuusi. Kahden minuutin perästä kulkee juna sivu. Herra Jumala! pelasta
viattomat ihmisparat! Jo on Simeon näkevinään, kuinka veturi tarttuu
vasemmalla pyörällään irroittuneeseen kiskoon, vävähtää, kallistuu,
alkaa pölkkyjä repiä ja pirstaleiksi silpoa, siinä vielä käänne ja
jyrkkä penger, yhdentoista sylen puote, ja siellä kolmannen luokan
vaunut kansaa täpö täynnä, pikkuisia lapsiakin on. Siellä istuvat nyt
kaikki, eivätkä tiedä mistään mitään. Voi Herra Jumala, neuvo minua!...
Ei, mahdotonta juosta kojuun ja ehtiä ajoissa takaisin.
Eikä ehtinyt Simeon kojuun asti juosta, kääntyi takaisin ja juoksi
entistään pikemmin. Melkein tunnotonna juoksee; itse ei tiedä, mitä
edessä tulee. Juoksi irtiväännetyn kiskon luo: siinä hänen keppinsä
maassa olivat. Kumartui, sieppasi yhden, itsekään tietämättä, mitä
varten; ja juoksi eteenpäin. Hänestä tuntuu, että juna jo tulee. Kuulee
kaukaisen vihellyksen, kuulee kuinka kiskot tasaisesti ja hiljakseen
täristä alkoivat. Juosta etemmäksi ei jaksa; seisattui tuosta kauheasta
paikasta sadan sylen päähän; samassa ikäänkuin valo yht'äkkiä hänen
ajatuksensa valaisi. Otti lakin päästään ja siitä huivin; sivalsi
puukon saappaan varresta ja teki ristinmerkin. Herra Jumala siunaa!
Iski puukolla vasempaan käsivarteensa yläpuolelle kyynäspäätä; veri
pärskähti esiin, kuumana suihkuna pulppusi; siihen liinansa kasteli,
aukoi, levitteli, keppiin sitaisi ja nosti ylös punaisen lippunsa.
Seisoo siinä, lippuaan huiskuttaa, ja tuolla juna jo tulossa. Ei näe
sitä junan kuljettaja, lähemmäksi ajaa, ja sadan sylen päästä ei saa
raskasta junaa seisautetuksi!
Ja veri pulppuamistaan vaan pulppuaa; Simeon painaa haavaansa kylkeään
vastaan, kiinni tahtoo puristaa, vaan ei ota veri tauotakseen; syväänpä
näkyi kättään haavoittaneensa. Jo alkoi päätä pyörryttää; silmissä
mustia kärpäsiä lentelee; sitte kokonaan musteni; korvissa soi, kuin
kirkonkellot ikään. Ei näe junaa, ei huminaa kuule; yksi ajatus vain
päässä pyörii, että en saa seisautetuksi, uuvun, lipun pudotan; ja juna
kulkee ylitseni... Auta, Herra Jumala, lähetä toinen sijaan...
Ja mustaksi kävi hänen silmissään, sielussa kaikki tyhjäksi, lipun
pudotti. Vaan ei pudonnut lippu maahan: sen otti jonkun käsi jo.
nosti korkealle tulevaa junaa vastaan. Kuljettaja näki sen, sulki
regulaattorin ja laski vastahöyryn. Juna seisattui.
Ihmiset hyppäsivät ulos vaunuista, ryhmiin keräytyivät. Näkevät: maassa
makaa mies verissään, tunnotonna; toinen vieressä seisoo, verinen lippu
kepin nenässä.
Katsahti Vasili ympäriinsä, päänsä kumarsi.
— Sitokaa minut, sanoo: minä sen kiskon väänsin.