Ikkunasta puhalsi yhä kylmä ilma; vyöryvä höyry ikäänkuin valui
huoneeseen, jossa jo alkoi tuntua viluiselta. Iso, matala lamppu
läpikuultamattomine kupuineen, joka seisoi kirjoituspöydällä, paloi
kirkkaasti, mutta valaisi vain kirjoituspöydän pinnan ja osan lakea,
muodostaen sinne väräjävän pyöreän valokehän; muu osa huonetta oli
aivan puolipimeänä. Siinä saattoi eroittaa kirjakaapin, suuren
sohvan, vielä jonkun huonekalun, seinäpeilin, johon kuvastui valaistu
kirjoituspöytä, ja suuren haahmon, joka rauhattomasti liikkui huoneessa
nurkasta nurkkaan, kahdeksan askelta edes ja takasin, vilahtaen
joka kerta peilissä. Toisinaan Aleksei Petrovitsh pysähtyi ikkunan
luo; kylmä höyry valui hänen kuumeisen päänsä päälle, avoimelle
rinnalle ja kaulalle. Hän vapisi, vaan ei virkistynyt. Hän haparoi
edelleen katkonaisia ja hajanaisia muistelmiaan, muistellen sadottain
pikkuseikkoja, sekaantui niihin eikä voinut käsittää, mikä niissä
oikeastaan oli yhteistä ja tähdellistä. Sen hän vain tiesi, että
kahdenkymmenen vuoden vanhaksi, jolloin isä lähetti hänet lukioon, hän
oli elänyt aivan toisellaista sisällistä elämää ja hän muisti, että
silloin oli parempi olla.
— Mikä sinua vetää tuonne puolitajuiseen elämään? Mitä hyvää oli
noissa lapsuuden vuosissa? Yksinäinen lapsi ja yksinäinen aikaihminen,
ihminen, joka "ei viisastele", niinkuin itse sitä nimitit kuoleman
jälkeen. Sinä olit oikeassa, hän oli ihminen, joka ei viisastellut.
Elämä oli nopeasti ja helposti hänet murjonnut, rikottuaan hänessä
kaiken hyvän, millä hän nuoruudessaan oli varustautunut; vaan eipä
se ollut mitään pahaakaan tuonut sijaan. Ja hän eleli loppuikänsä
voimattomasta lemmestä, jonka melkein kokonaan oli sinuun kohdistanut...
Aleksei Petrovitsh muisteli isäänsä ja ensi kerran monien
vuosien kuluttua tunsi rakastavansa häntä huolimatta kaikista
hänen viisastelemattomuuksistaan. Hänen teki mieli nyt, vaikkapa
silmänräpäykseksi, siirtyä lapsuuden aikaansa, kylään, pieneen taloon
ja hyväillä tuota maailman murjomaa miestä, hyväillä koruttomasti,
lapsen tavoin. Hän halusi sitä puhdasta ja korutonta rakkautta, jonka
ainoastaan lapset tuntevat, ja ehkäpä vielä jotkut ihan puhtaat,
koskemattomat aikaihmistenkin luonteet.
— Eikö toden perään voi palauttaa sitä onnea, sitä kykyä tuntea, että
puhuu ja ajattelee totta? Kuinka monta vuotta olenkaan kokenut tätä!
Sitä puhuu innokkaasti, aivan kuin vilpittömästi, vaan sielussa aina
kuitenkin piilee mato, joka jäytää ja imee. Se mato on — ajatus, että
etköhän toki, ystäväni, valhettele tuota kaikkea? Ajatteletkohan sinä
todenperään sitä, mitä nyt puhut?
Aleksei Petrovitshille syntyi päähän vielä lause, nähtävästi, mieletön:
— Ajatteletkohan sinä todenperään sitä, mitä nyt ajattelet?
— Se oli mieletön, mutta hän ymmärsi sen.
— Kyllä, silloin ajattelin juuri sitä, mitä ajattelin. Rakastin isää
ja tiesin rakastavani. Herra Jumala! Jospa olisi edes joku oikea,
teeskentelemätön tunne, joka ei kuolehdu oman _minäni_ sisässä. Sillä
onhan maailma olemassa! Kirkonkello siitä muistutti minulle. Kun se
kumahti, niin muistin kirkon, muistin kansan joukon, muistin äärettömän
ihmislauman, muistin oikean elämän. Kas sinne sitä on itseään pakoon
mentävä ja siellä pitää rakastaa. Ja rakastaa niin, kuin lapset
rakastavat. Kuin lapset... Sehän on sanottu tässä näin...
Hän meni pöydän luo, aukaisi yhden laatikoista ja alkoi etsiä siitä
jotakin. Pieni tummanvihreä kirja, jonka hän kerran oli ostanut eräästä
näyttelystä naurettavan halvasta hinnasta, vetelehti siellä nurkassa.
Ihastuen sieppasi hän sen käteensä. Lehdet, kapeiksi, kaksipalstaisiksi
hienosti painetut, lensivät nopeasti hänen sormiensa välitse, tutut
sanat ja lauseet muistuivat hänelle mieleen. Hän alkoi lukea ensi
sivulta ja luki kaikki perättäin, unhottaen jo senkin lauseen, jonka
vuoksi oli hakenut kirjan. Ja se lause oli hänelle ammoin aikoja tuttu
ja ammoin aikoja unhotettu. Kun hän oli lukenut siihen saakka, niin se
hämmästytti häntä äärettömän sisällyksensä takia, joka oli lausuttu
kuudella sanalla: "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi..."
Hänestä näytti, että hän ymmärsi kaikki.
— Tiedänkö minä, mitä nämä sanat merkitsevät? Kääntyä ja muuttua
lapseksi!... Se merkitsee, ettei ole ensi sijalle asetettava
oma itsensä. Tempaistava on pois sydämestä tuo ilkeä epäjumala,
möhömahainen epäsikiö, tuo inhoittava Minä, joka, kuin mato, kalvaa
sielua ja tahtoo yhä uutta ja uutta ravintoa itselleen. Vaan mistä minä
sen otan? Olet jo kaikki syönyt. Kaikki voimat, koko aika on ollut
pyhitetty oman itsesi palvelukselle. Milloin olen ruokkinut sinua,
milloin kumarrellut sinulle; vaikka olen vihannut sinua, niin olen
sittenkin kumarrellut, uhraten sinulle kaiken hyvän, mitä minussa on
ollut. Ja nyt, nyt olen loppuun kumartanut, loppuun kumartanut!...
Hän kertasi noita sanoja, astuen yhä huoneessaan, vaikka jo voimattomin
askelin, horjuen, kuin päihtynyt, pää kumarassa itkusta värähtelevällä
rinnalla ja pyyhkimättä kyyneleistä kastuneita kasvojaan. Jalat
kieltäytyivät tekemästä palvelustaan; hän istuutui hyykistyen sohvan
nurkkaan, nojautui sen kylkilaitaan ja, laskien kuuman päänsä
käsivarrelleen, itki kuin lapsi. Ja sitä voimien herpautumista kesti
kauan, mutta tuskia ei hän enää tuntenut. Lauhtui kuohunut teennäinen
viha; kyyneleet vuotivat helpottaen, eikä hävettänyt itku; tulipa kuka
tahansa sisään, niin hän ei olisi pidättänyt näitä kyyneleitä, jotka
haihduttivat vihan. Hän tunsi nyt, ettei epäjumala ollut vielä kaikkia
niellyt, se, jota hän niin monta vuotta oli kumarrellut, että oli vielä
rakkautta jäljellä, jopa uhrautuvaisuuttakin, että maksoi vielä vaivaa
elää tuota tähdettä tyhjentääkseen. Minne, niihin tarkoitukseen — sitä
hän ei tietänyt eikä hänen sillä hetkellä tarvinnutkaan tietää, minne
vuodattaa katumustaan. Hän muisti murheet ja kärsimykset, jotka hän oli
saanut elämässä nähdä, todelliset elämän surut, joiden edessä hänen
tuskansa yksitellen eivät merkinneet mitään, ja hän ymmärsi, että hänen
oli siihen suruun sukelluttava, otettava osakseen palanen sitä, ja
vasta silloin syntyy hänen sydämessään rauha.
— Kauheata! Minä en voi enää elää omalla uhallani ja ansiollani; pitää
ja välttämättä pitää liittää itsensä yhteiseen elämään, kiusaantua ja
iloita, vihata ja rakastaa ei oman minänsä tähden, joka nielee kaikki
eikä anna mitään korvaukseksi, vaan ihmiselle yhteisen totuuden tähden,
joka on maailmassa, väitinpä vastaan kuinka paljon tahansa, ja joka
puhuu sielulle, vaikka kuinka koettaisinkin tukehduttaa sitä. Niin,
niin! kertasi Aleksei Petrovitsh hirveässä mielenkuohussa: — tuo kaikki
on sanottu siinä vihreässä kirjassa ja sanottu ikipäiviksi ja oikein.
Pitää "hyljätä oma itsensä", tappaa oma _minänsä_, viskata se pellolle...
— Mitä hyötyä siitä sinulle on, mieletön? kuiskasi muuan ääni.
Mutta toinen, ennen arka ja kuulumaton, jyrähti sille vastaan:
— Vaiti! Mitäs hyötyä hänelle lähtee, jos hän itse raatelee itseään?
Aleksei Petrovitsh hypähti seisaalleen ja oikasihe suoraksi koko
kasvultaan. Tuo väite sai hänet ihastumaan. Sellaista hurmausta ei hän
ollut koskaan vielä kokenut, ei mistään menestyksestä maailmassa, ei
naisen rakkaudestakaan. Tämä hurmaus syntyi sydämessä, syöksyi ulos
siitä, pulppusi kuumana, valtavana aaltona ja valui kaikkia jäseniä
myöten, silmänräpäykseksi kuohutti ja virkistytti tuon kohmettuneen
onnettoman olennon. Tuhansittain alkoi kirkonkelloja juhlallisesti
soida. Aurinko loimahti huikaisevasti, kirkasti koko maailman ja
katosi...
* * * * *
Lamppu, joka oli palanut loppuun pitkänä yönä, valaisi yhä himmeämmin
ja himmeämmin ja sammui vihdoin kokonaan. Mutta huoneessa ei ollut enää
pimeä: päivä sarasti. Sen rauhallinen harmaa valo vuoti hiljalleen
huoneeseen ja niukasti valaisi panostettua asetta ja kirjettä
hurjine kirouksineen, joka makasi pöydällä, sekä keskellä huonetta —
ihmisruumista, jonka kalpeilla kasvoilla lepäsi levollinen onnen ilme.