Muistatko sinä, mitenkä sinä pienenä poikana asuit isäsi luona
yksinäisessä, unhotetussa kylässä? Onneton mies hän oli, isäsi, ja hän
rakasti sinua enemmän, kuin mitään muuta maailmassa. Muistatko, mitenkä
te istuitte kahden kesken pitkinä talvi-iltoina, hän — tiliensä ja sinä
— kirjojesi ääressä. Talikynttilä paloi punaisella valolla, himmeten
hiljakseen, kunnes otit sakset ja niistit siitä karren pois. Se oli
sinun tehtäväsi ja sinä sen toimitit niin vakaasti, että isä aina loi
ylös silmänsä "suuresta talouskirjasta" ja katseli sinua, tavallinen,
alakuloinen ja ystävällinen hymy huulillaan. Silmäyksenne kohtasivat
toisensa.
— Näes, isä, min' oon jo näin paljon lukenut, puhelit sinä ja näytit
lukemasi sivumäärän, puristaen lehdet sormesi väliin.
— Lue, lue, poikaseni! kehoitteli isä ja vaipui jälleen tileihinsä.
Hän antoi sinun lukea kaikkea, sillä ainoastaan hyvä painuu hänen kelpo
poikansa sydämeen. Ja sinä luit ja luit, ymmärtämättä niitäkään noista
mietteistä, vaan selvään, vaikka omalla tavallasi, lapsen tavoin,
vastaan ottaen sieluusi kuvaukset.
— Niin, silloin kaikki näytti siltä, miltä näyttikin. Punainen
oli punaista, eikä punaisia säteitä heijastavaa. Silloin ei ollut
vaikutelmille valmiita muotoja — aatteita, joihin ihminen valaa kaiken
havaitsemansa, välittämättä siitä, kelpaako muoto vai eikö siinä ole
halkeamaa. Ja jos rakastit jotakin, niin tiesit rakastavasi; epäilyksiä
siinä ei ollut.
Kauniit pilkalliset kasvot katsoivat häntä silmiin ja katosivat.
— Entäs tuo? Rakastitko sitäkin? Toden totta, kyllä tarpeeksi tunteita
näyttelitte. Vaan tuntui kuin olisit vilpittömästi silloin puhunut ja
ajatellut... Kuinka paljon tuskia olikaan! Ja kun onni tuli, niin se
ei ollenkaan onnelta näyttänytkään, ja jos silloin todellakin olisin
voinut antaa ajalle käskyn: "odota, seis, tässä on hyvä olla", niin
olisinpa vielä ajatellutkin oliko käskettävä vai ei. Vaan sittepä, ja
hyvinkin pian, piti jo ajaa aikaa eteenpäin... Vaan mitäs nyt sitä
ajattelen! Ajateltava on sitä, mikä oli, eikä sitä, miltä on näyttänyt.
Ja ollut oli hyvin vähän: ainoastaan lapsuus. Siitäkin oli muistiin
jäänyt vain hajanaisia palasia, jotka Aleksei Petrovitsh ahnaasti alkoi
kerätä kokoon.
Hän muistaa pienen talorähjän, makuuhuoneen, jossa hän makasi
vastapäätä isää, muistaa punaisen maton, joka riippui isän vuoteen
yläpuolella; joka ilta, nukkuessaan, katseli hän tuota mattoa ja löysi
sen kummallisista koristeista yhä uusia muotoja: kukkia, petoja,
lintuja, ihmismuotoja. Hän muistaa erään aamun ja hajun oljista, joilla
uuni pantiin lämmitä. Nikolai-poika oli kantanut eteisen täyteen
olkia ja sylyksittäin syytää niitä uunin suusta sisään. Valkea palaa
rattoisasti ja kirkkaasti ja savu antaa mieluisan, hiukan kirpeän
hajun. Aleksei oli valmis istumaan uunin edessä kokonaisen tunnin,
mutta isä kutsui häntä teetä juomaan ja sen jälkeen alkoi opetus. Hän
muistaa, miten hän ei ymmärtänyt kymmenmurtolukuja, miten isä kiukustui
ja kaikilla tavoin koetti selittää niitä hänelle.
— Hän ei taitanut itsekään osata niitä silloin oikein hyvin, ajatteli
Aleksei Petrovitsh.
Sitte — Biblian historia. Se miellytti Alekseita enemmän. Ihmeellisiä,
valtavia ja haaveellisia kuvia! Kain, sitte Joosepin historia,
kuninkaat, sodat. Mitenkä kaarneet kantoivot ruokaa profeetta
Eliakselle. Ja siinä oli kuva: Elias istuu kivellä, kädessä iso kirja,
ja kaksi lintua lentää hänen luokseen, nokassaan jotakin ympyriäistä.
— Isä, katsohan: Eliakselle kaarneet leipää toivat, vaan meidän Korppi
viepi meiltä kaikki.
Kesy korppi, jonka nokka ja kynnet olivat punaisiksi maalatut, — se
oli Nikolain keksintö, — hyppii syrjittäin sohvan selkälaitaa pitkin
ja yrittää, kaulaansa kurottaen, vetää seinältä pronssipuitteita.
Puitteissa on pikkarainen vesimaalilla maalattu nuoren miehen
kuva, jonka ohimohiukset ovat sileiksi su'itut ja joka on puettu
tummanvehreään virkapukuun olkaimineen, tavattoman korkeine punaisine
kauluksineen ja tähtineen napinlävessä. Se on isä itse, viisikolmatta
vuotta sitte.
Korppi ja kuva vilahtivat ja katosivat.
— Mitäs sitte vielä? Tähdet, luola, seimi. Muistan, että seimi oli
minulle vielä aivan uusi sana, vaikka kyllä aikaisemmin tunsinkin
seimet tallissa ja navetassa. Vaan tämä seimi näytti joltakin
erityiseltä.
Uutta Testamenttia ei opetettu samalla lailla, kuin Vanhaa, ei paksun
kuvakirjan mukaan. Isä itse kertoi Alekseille Jesuksesta Kristuksesta
ja luki usein sivumääriä Evankeliumia.
— Ja jos joku lyö sinua oikealle korvalle, niin käännä hänelle vasen. —
Ymmärrätkös, poikaseni?
Ja isä alkoi pitkän selityksen, jota Aleksei ei kuunnellut. Hän
keskeytti yht'äkkiä opettajansa.
— Isä, muistatko, kun setä Dmitri Ivanovitsh kävi meillä? Silloin
tapahtui ihan sillä lailla: hän löi Tuomoa poskelle ja Tuomo vain
seisoo ja setä Dmitri Ivanovitsh löi häntä toisellekin poskelle; ja
Tuomo seisoo yhä. Minun tuli häntä niin sääli ja minä rupesin itkemään.
— Niin, silloin itkin, — sanoi Aleksei Petrovitsh, noustuaan tuolilta
ja alkaen astua edestakaisin huoneessa: — minä silloin rupesin itkemään.
Hänen tuli hirveän sääli noita kuusivuotiaan pojan kyyneleitä, ikävä
sitä aikaa, jolloin vielä saattoi itkeä sen tähden, että hänen
läsnäollessaan lyötiin puolustuksetonta miestä...