— Kello! kertasi hän. — Miksi kello?...
— Soitetaan kai kirkkoon? Rukoilemaan... Kirkko... kuumuus,
Vahakynttilät. Vanha pappi, isä Mihail, toimittaa jumalanpalveluksen
valittavalla, särkyneellä äänellään; lukkari laulaa möläjää. Nukuttaa;
ikkunasta tuskin hämärtää päivänvalo. Rinnallani isä, pää kumarassa,
tekee nopeaan pieniä ristinmerkkejä; ukkojen ja akkojen joukossa
takanamme kumarrutaan alituisesti maahan asti... Kuinka siitä on
kauan!... Niin kauan, ettei tahdo uskoakaan, että se on totta ollut,
että itse joskus sen olen nähnyt enkä vain jostakin lukenut tahi
joltakin kuullut. Ei, ei, on se ollut kaikki, ja silloin oli parempi
olla. Eikä vain parempi, vaan hyvä oli olla. Jospa nyt olisi niin, niin
ei olisi tarvinnut revolveria noutaa.
— Lopeta! kuiskasi hänelle ajatus. Hän katsahti revolveriin ja ojensi
kätensä sitä kohti, mutta veti sen heti takaisin.
— Arkailet? kuiskasi hänelle ajatus.
— Enkä arkaile; ei sitä. Kauheata ei ole enää mitään. Vaan tuo kellon
soitto — mitä varten se?...
Hän katsoi kelloaan.
— Aamukirkkoon, varmaan. Ihmiset menevät kirkkoon; monelle heistä tulee
helpompi olla. Niin ainakin sanovat. Ja muistanhan, että minunkin niin
oli. Nuori poika silloin vielä olin. Sitte se meni ohi, hävisi. Ja
helpompi olla ei minulle sitte enää tullut mistään. Se on totta.
— Totta! Kaikki muka vielä on totta tällaisella hetkellä!
Se hetki tuntui välttämättömältä. Hän käänsi hitaasti päätään ja
katsahti taas revolveriin. Se oli suuri, kruununmallinen revolveri,
joka joskus aikoinaan oli ollut damaskoitu, vaan sitte oli haalennut
pitkäaikaisesta vetelehtimisestä tohtorin kotelossa. Se lepäsi pöydällä
perä Aleksei Petrovitshiin päin, joka voi nähdä sen kuluneen puun
renkaineen nyöriä varten, ylösvedetyn hanan ja kappaleen seinään päin
olevaa piippua.
— Siinä on kuolema. Pitää ottaa ja kääntää ympäri...
Kadulla oli hiljaa; ei kukaan ajanut eikä kulkenut ohi. Ja tuosta
hiljaisuudesta kumahti toinen kellonläppäys; ääniaallot tunkivat
sisään avonaisesta ikkunasta Aleksei Petrovitshin korviin. Ne puhuivat
hänelle vierasta kieltä, mutta puhuivat jostakin suuresta, valtavasta
ja juhlallisesta. Kumahdus kuului kumahduksen jälkeen ja kun kajahti
viimeinen lyönti ja ääni väräjäen häipyi avaruuteen, niin Aleksei
Petrovitsh ikäänkuin oli kadottanut jotakin.
Kello oli tehnyt tehtävänsä: se muistutti miehelle, jonka pää oli
sekaisin, että on olemassa vielä jotakin muuta, kuin hänen oma ahdas
pikku maailmansa, joka oli vaivannut hänet uuvuksiin ja vienyt
itsemurhaan. Hillitsemättömänä aaltona tulvahtivat hänen ylitsensä
muistot, katkonaiset, johdottomat, ja kaikki aivan kuin uusia hänelle.
Sinä yönä hän vielä ajatteli monta seikkaa toisin ja muisteli paljon,
ja kuvitteli, että muisti koko elämänsä ja näki selvään oman itsensä.
Nyt hän tunsi, että hänessä on toinenkin puoli, se sama, josta hänen
sielunsa arka ääni oli hänelle puhunut.