Revolveri ei pitkään aikaan lähtenyt hänen kapeasta taskustansa; sitte,
kun se jo oli pöydällä, näyttäytyi, että kaikki patruunat, paitsi yhtä,
olivat pudonneet pieneen reikään. Aleksei Petrovitsh riisui turkin
yltään ja aikoi ottaa puukon ratkoakseen taskun ja ottaakseen patruunat
ulos, mutta muutti mielensä, hymähti vienosti toisella suupielellä ja
seisattui.
— Mitä varten vaivata itseäni? Riittäähän se yksikin.
— Kyllä, hyvinkin riittää tuo pikkarainen murunen siihen, että kaikki
on lopussa ja i'äksi päiviksi. Koko maailma katoaa; ei jää sääliä, ei
loukattua itserakkautta, ei soimausta itseään kohtaan, ei ihmisiä,
jotka vihaavat ja ovat olevinaan hyviä ja yksinkertaisia, ihmisiä,
joita voi nähdä läpi ja joita halveksii, ja joiden edessä kuitenkin
sitä itsekin on olevinaan rakastava ja hyvää suopa. Ei sitte enää petä
itseään eikä muita, vaan jälelle jää totuus, ikuinen olemattomuuden
totuus.
Hän kuuli äänensä; hän ei ajatellut enää, vaan puhui ääneen. Ja se,
mitä hän sanoi, tuntui hänestä inhottavalta.
— Taaskin samaa... Kuolet, tapat itsesi — etkä kuitenkaan ilman
puheitta tule toimeen. Ketäs varten, kenen edessä kujeilet?
Itsesi edessä. Oi, jo riittää, riittää... kertasi hän väsyneellä,
masentuneella äänellä ja koetti vapisevalla kädellä avata revolverin
kovassa kiinni olevaa lukkoa. Vihdoin lukko aukeni; rasvattu patruuna
soljahti aukkoonsa; hana kohosi kuin itsestään. Ei mikään voinut estää
kuolemasta: revolveri oli mallikelpoinen, ovi oli lukossa eikä kukaan
päässyt sisään.
— No, Aleksei Petrovitsh! sanoi hän, kovasti puristaen revolveria.
— Entäs kirje? vilahti yht'äkkiä hänen päässään.
— Miksi, ketä varten? Kaikkihan katoaa eikä jää mitään; mitäs se minuun
kuuluu...
— Vaikka vainkin. Mutta kirjoitan sittenkin. Eikö kertaakaan saisi
puhua kaikkia ihan vapaasti, mistäkään piittaamatta, ja pääasiallisesti
— omasta itsestään. Tämähän on harvinainen, hyvin harvinainen
tilaisuus, ainoa laatuaan.
Hän laski pois revolverin, otti laatikosta vihkosen postipaperia ja
vaihdettuaan muutamia kyniä, joilla ei voinut kirjoittaa, vaan jotka
taittuivat ja pilasivat paperin, sekä tärveltyään muutamia lehtiä,
sai vihdoin kirjoitetuksi Pietarissa, Marraskuun 28 p :nä 187-. Sitte
läksi käsi itsestään juoksemaan paperia pitkin, muodostaen sanoja ja
lauseita, joita hän tuskin itsekään silloin ymmärsi.
Hän kirjoitti kuolevansa tyynesti, sillä mitään ei ollut sääli: elämä
oli pelkkää valhetta. Ihmiset, ne joita hän rakasti — jos tosiaan
ketään rakastikaan, eikä teeskennellyt itsensä edessä rakastavansa
— eivät kyenneet pidättämään häntä, sillä olivat "väljähtyneet".
Eikä sitäkään, sillä "mitäpä heissä oli väljähtymistä", pelkästään
vain olivat hänessä kadottaneet kaiken mielenkiinnon, niin pian
kuin hän oli oppinut heitä tuntemaan. Hän tunsi itsensäkin, tunsi,
ettei hänessä, paitsi valhetta, ollut lainkaan mitään; jos olikin
elämässään jotakin tehnyt, niin ei sitä ollut tehnyt halusta tehdä
hyvää, vaan kunnianhimosta; eikä hän ollut tekemättä jättänyt huonoja
ja turmiollisia tekoja sen tähden, ettei hänessä huonoja taipumuksia
ollut, vaan kurjasta pelosta ihmisten tähden. Vaan siltä hän ei pitänyt
itseään huonompana "teitä, jotka jäätte valehtelemaan ikänne loppuun
asti", eikä pyytänyt heiltä anteeksi, vaan kuolee ylenkatsoen ihmisiä,
ei vähemmin kuin itseään. Ja ankara, mieletön lause pääsi häneltä
kirjeen loppuun:
— Hyvästi, ihmiset! Hyvästi te, verenhimoiset, ilvehtivät apinat!
Kirje oli vain allekirjoitettava. Mutta kun hän oli loppuun
kirjoittanut, niin tunsi, että hänen oli kuuma; veri oli noussut päähän
ja kolkutti hikisissä ohimoissa. Ja, unhotettuaan revolverin sekä sen,
että hän vapautuen elämästä pääsee vapaaksi kuumeestakin, meni hän
ikkunan luo ja aukaisi ilmaruudun. Höyryävä pakkasviima tulvahti häntä
vastaan. Lumisade oli tauonnut, taivas oli kirkas; toisella puolen
katua oleva häikäisevän valkoinen härmän verhoama puutarha loisti
kuutamossa. Muutamia tähtiä pilkoitti kirkkaalta taivaalta; yksi niistä
oli muita valoisampi ja tuikki punertavalla palolla.
— Pohjantähti, kuiskasi Aleksei Petrovitsh. — Moneen vuoteen en ole
sitä nähnyt. Lukiossa, opiskellessani...
Hänen ei tehnyt mieli luoda pois silmiään tähdistä. Joku astui nopeasti
katua pitkin, kovasti kopisuttaen paleltuneita jalkojaan katukäytävän
paasilla ja kyykistyen kylmästä päällystakkiinsa; vaunun pyörät
kulkivat niristen ja naristen jäätynyttä lunta myöten; ohi ajoi ajuri
lihavaa herraa kuljettaen ja Aleksei Petrovitsh seisoi yhä, kuin
kohmettuneena paikalleen.
— Täytyyhän! sanoi hän itselleen vihdoin.
Hän astui pöydän luo. Ikkunasta pöytään oli kaikkiaan kaksi syltä,
mutta hänestä näytti, että hän astui kauan. Pöydän luo tultua hän jo
tarttui revolveriin, kun avonaisesta ikkunasta kumahti etäinen, mutta
selvä, väräjävä kirkonkellon ääni.
— Kello! sanoi Aleksei Petrovitsh, hämmästyen ja, laskettuaan
revolverin jälleen pöydälle, istuutui nojatuoliin.