Hän oli todellakin istunut yhdessä kohdin kello kahdeksasta illalla
kolmeen asti yöllä.
Seitsemän aikaan illalla, tänä elämänsä viimeisenä päivänä, oli
hän lähtenyt asunnostaan, ottanut ajurin, istunut selkä kumarassa
rekeen ja ajanut toiseen päähän kaupunkia. Siellä asui hänen vanha
ystävänsä, muudan lääkäri, joka, sen hän tiesi, sinä päivänä oli
lähtenyt vaimoineen teaatteriin. Hän tiesi, ettei tapaa isäntäväkeä
kotona eikä lähtenytkään sinne lainkaan tavatakseen heitä. Sisään,
työhuoneeseen hänet varmaan lasketaan läheisenä tuttavana, ja sitä hän
vain tarvitsikin.
— Ihan varmaan lasketaan; sanon tarvitsevani kirjoittaa kirjeen. Kunhan
vain Dunjasha ei jäisi huoneeseen seisoa töröttämään... No, hyvä mies,
annappas nyt luistaa pikemmin! huusi hän ajurille.
Ajuri — pienikasvuinen, vanhuudesta kyyryselkäinen mies, jonka hyvin
laihan kaulan ympäri oli kääritty leveän kauluksen alta esiinpistävä
kirjava kaulahuivi ja jonka kellertävänharmaat hapset riippuivat
äärettömän suuren lakin alta — moiskahutti suullaan, nykäsi ohjaksia,
moiskahutti vielä kerran ja vastasi sukkelaan rämeällä äänellä:
— Kyllä perille viedään, älkää epäilkökään, hyvä herra. No, no!...
Sekös kujeilee! Jumala nähköön sitä hevosta! No! — Hän sivautti hevosta
piiskalla, johon se vastasi hieman huiskauttamalla häntäänsä. — Minä
kyllä tahtoisin mieliksi tehdä, vaan jo se isäntä antoi semmoisen
konin, ettei mihin panna... Herratkin suuttuvat, vaan minkäs sille
tekee. Ja isäntä sanoi: sinä, sanoo, vaari olet vanha, niin siin'
on sulle vanha konikin. Yhenikäisiä, sanoo, olette. Ja muut miehet
nauramaan. Mitäs ne, mielellään kyllä kurkkujaan kakistelevat.
Tietäähän sen, mitä ne ymmärtävät.
— Eivätkö ymmärrä? kysyi reessä istuja, samalla kertaa ajatellessaan,
ettei päästäisi Dunjashaa työhuoneeseen.
— Eivät ymmärrä, hyvä herra, eivät ymmärrä; vielä ne mitä
ymmärtäisivät! Tuhmia ovat ja nuoria. Meidän pihassa olen minä ainoa
vanha. Ja tokko sitä vanhaa miestä saa loukata? Kahdeksaskymmenes on
jo menossa, ja ne vielä nauraa virnailevat. Kaksikymmentäkolme vuotta
sotamiehenä palvelin... Tietäähän sen, tuhmia ovat... No, vanha luuska!
Siihenkös kohmetuit!
Hän sivahutti taaskin hevosta piiskalla, mutta kun tämä ei ollut siitä
milläänkään, niin hän lisäsi:
— Minkä sille tekee: varmaan on jo silläkin toinen kolmatta menossa.
Nääs sen, kuinka häntä tutisee...
Erään suuren rakennuksen ikkunassa olevan valaistun kellotaulun
osottimet näyttivät puoli kahdeksaa.
— Varmaan ovat jo lähteneet, ajatteli reessä ajaja tohtorista ja hänen
rouvastaan. — Vaan ehkä eivät olekaan... Ukko, älä kiirehdi kovin! Aja
hiljemmin: ei minulla minnekään kiirettä ole.
— Tiettyhän se, ettei minnekään, ihastui ukko. — Parempihan se onkin
hiljakseen ajo. No, vanha!
Ajoivat vähän aikaa ääneti. Sitte ukko kävi rohkeammaksi.
— Sanoppas minulle, hyvä herra, alkoi hän yht'äkkiä puhella, kääntyen
herran puoleen, jolloin näkyivät hänen nyrkinkokoiseksi kutistuneet
kurttuiset kasvonsa, harva, harmaa partansa ja punaiset silmäluomensa:
— mistä se semmoinen ilkeys ihmiseen tulee? Meillä oli muudan ajuri,
Ivan nimeltään. Nuori, viidenkolmatta vuotinen, ehkäpä nuorempikin.
Vaan kuka sen tietää, minkä tähden ja mistä syystä, itsensä mies
surmasi.
— Kuka? kysyi ajaja hiljaa ja käheästi.
— Ka, se Ivan, Ivan Sidorov, mikä meillä ajurina oli. Iloinen mies
oli ja ahkera työmies, sen sanon suoraan. Vaan kuulehan! Tämmöinen se
oli! Maanantaina kun oli illallinen syöty, pantiin maata. Vaan Ivan
pani maata syömättä. Päätäni, sanoo, särkee. Meidän maatessa sitte
yöllä nousi ylös ja lähti ulos. Vaan sitä ei kukaan nähnyt. Mentiin
aamulla hevosta valjastamaan, niin mies tallin naulassa riippuu.
Valjaat oli naulasta ottanut ja pannut viereen maahan ja nuoran naulaan
kiinnittänyt... Voi, hyvä Jumala! Ihan se silloin kuin sydämeen koski.
Ja mikä siinä syy, että ajuri hirteen menee? Saattaako sitä nyt ajuri
hirttäytyä! Ihme, kumma!
— Mitenkä niin? kysyi ajaja ryäistyään ja vapisevin käsin kietoutuen
tiukemmin turkkiinsa.
— Niitä semmoisia ajatuksia kun ei ole ajurilla. Työ sillä on raskas,
vaivaloinen. Aamusin, kun tuskin vielä päivä koittaa, pitää hevonen
valjastaa ja ajamaan lähteä. Ja viluhan siinä pakkasessa tulee.
Kunpa vain kapakassa lämmitellä kerkiäisi, päivän saatavan saisi,
kaksi ruplaa viisikolmatta kopeikkaa täyteen ja sitte — nukkumaan!
Ajatellakin tuota vaikea on. Toista se on teidän, herrasmiesten, elämä,
teille kyllä voi päähän jos mikä pistää tuollaisesta ravinnosta.
— Mistä ravinnosta?
— Kevyistä ruo'ista. Sillä aamulla kun nousee herra, niin kauhtanaansa
pukeutuu, juopi teen ja huoneessaan kävellä alkaa. Kävelee ja syntiä
ylt'ympärillä. Olen sitä vähin minäkin nähnyt, ja tiedän. Teginskin
rykmentissä — Kaukaasiassa silloin palvelin — oli meillä muudan
semmoinen herra, luutnantti ruhtinas Vihljajev; palvelijana hänellä
olin...
— Seis, seis! sanoi herra yhtäkkiä. — Tänne näin, lampun kohdalle.
Siitä minä kyllä jalkaisin pääsen.
— Kuinka tahdotte; vaikkapa jalkaisinkin. Kiitoksia paljo, herra.
Ajuri käänsi ja katosi alkavaan tuiskuun; herra taas astui kumarassa
selin eteenpäin. Kymmenen minutin kuluttua, noustuaan paratiportaita
kolmanteen kerrokseen, soitti hän kelloa viheriällä veralla verhotun
ja kiiltäväksi puhdistetulla vaskilevyllä varustetun oven kohdalla.
Loppumattoman pitkiltä näyttivät hänestä ne muutamat hetket, ennenkuin
ovi avattiin. Hänet valtasi mielentylsyys ja unhoitus; kaikki katosi:
tuskallinen entisyys, pienessä hutikassa olleen vanhuksen laverrus,
joka sattui niin omituisesti kohdalleen ja sai hänet kulkemaan lopun
matkaa jalkaisin, jopa se hänen aikeensakin, jossa hän sinne oli
tullut. Hänen silmiensä edessä oli vain viheriäinen ovi mustine
nauloilleen ja vaskilevyineen, eikä koko maailmassa ollut muuta, kuin
se.
— Kas, Aleksei Petrovitsh!
Se oli Dunjasha, joka kyntteli kädessä aukaisi oven.
— Ja herra ja rouva kun vastikään läksivät ulos; ihan justiinsa
rappusia alas menivät. Kumma kun ette vastaan tullut.
— Ovatko lähteneet ulos? Sepä nyt oli harmillista, todellakin!
valehteli hän niin kummallisella äänellä, että häntä silmiin
katselevan Dunjan kasvoille kuvastui epäilys — ja minun kun olisi
ollut niin välttämättä tarvis. Kuulkaahan, Dunjasha, minä pistäydyn
silmänräpäykseksi herran huoneeseen... Saako? kysyi hän aralla äänellä;
— kyllä minä heti, kirjelipun ainoastaan... on vähän asiaa...
Hän katseli kysyvin silmin itsepäisesti Dunjashaa, riisumatta yltään ja
liikkumatta paikaltaan. Dunjasha joutui hämilleen.
— Mitä te nyt, Aleksei Petrovitsh, enhän minä ole ennenkään... eikä se
ole ensi kertaa! sanoi hän loukattuna. — Tehkää niin hyvin.
Todellakin, miksi tätä kaikkia, miksi tätä kaikkia puhunkaan? Sittenkin
tulee hän perässäni. Pois pitää laittaa. Vaan minne hänet laittaa?
Arvaa, ihan varmaan arvaa; ellei jo ole arvannutkin.
Ei Dunjasha mitään arvannut, vaikka olikin äärettömästi ihmeissään
vieraan omituisesta nä'östä ja käytöksestä. Hän oli yksin koko
kortterissa ja oli tyytyväinen, kun sai edes viisi minuttia olla elävän
ihmisen parissa. Pantuaan kynttelin pöydälle, asettui hän oven suuhun.
— Mene pois, mene Jumalan tähden, pyyteli häntä ajatuksissaan Aleksei
Petrovitsh. Hän istuutui pöydän ääreen, otti paperiarkin ja alkoi
miettiä, mitä kirjoittaisi, tuntien Dunjashan katseen, joka, niinkuin
hänestä näytti, luki hänen ajatuksensa.
"Pietari Nikolajevitsh", — kirjoitti hän, pysähtyen joka sanalla, —
"minä kävin luonasi hyvin tärkeässä asiassa, joka..."
— Joka, joka, kuiskasi hän, — vaan Dunjasha seisoo siinä yhä
paikallaan. — Dunjasha, tuokaa minulle lasi vettä, lausui hän yht'äkkiä
kovaan ja päättävästi.
— Hyvä on, Aleksei Petrovitsh. Hän kääntyi ja meni ulos.
Silloin nousi vieras istualtaan ja meni varpaisillaan sukkelaan
sohvan luo, jonka yläpuolelle tohtori oli ripustanut revolverin ja
ja sapelin, mitkä hänellä oli ollut Turkin sodassa. Tuota pikaa
aukaisi hän nahkakotelon, otti siitä revolverin ja pisti sen turkkinsa
povitaskuun, otti sitte kotelon laukusta muutamia patruuneja ja
pisti nekin taskuunsa. Kolmen minutin kuluttua oli Dunjashan tuoma
vesilasi tyhjennetty, kesken kirjoitusta jäänyt kirje kiinni pantu ja
Aleksei Petrovitsh lähti kotiaan. "Lopettaa pitää, lopettaa!" pyöri
ajatus hänen päässään. Mutta ei hän käynyt heti lopettamaankaan kotia
tultuaan; huoneeseen tultuaan ja pantuaan oven lukkoon, heittäytyi
hän, riisumatta, nojatuoliin, näki valokuvan, kirjan, tapettien kuvat,
kuuli pöydälle unhottamansa kellon tikutuksen ja vaipui mietteisiinsä.
Ja istui siten, jänterettäkään hievahtamatta, myöhään yöhön, siihen
hetkeen asti, jolloin me hänet tapasimme.