Taskukello kirjoituspöydällä takoi nopeasti ja yksitoikkoisesti kahta
nuottia. Erotusta noiden nuottien välillä oli hienonkin kuulon vaikea
huomata, mutta kellon omistajasta, siitä kalpeasta miehestä, joka istui
pöydän ääressä, tuntui kellon tikutus kokonaiselta laululta.
— Se on iloton ja alakuloinen, tuo laulu, puhui itsekseen kalpea mies:
— aika itse laulaa sitä ja, aivan kuin opetukseksi minulle, laulaa se
noin ihmeteltävän yksitoikkoisesti. Kolme, neljä, kymmenen vuotta sitte
tikutti kello juuri samalla lailla, kuin nytkin, ja kymmenen vuoden
kuluttua tulee se vieläkin tikuttamaan juuri samalla lailla... aivan
samalla lailla.
Ja kalpea mies loi kelloon samean katseensa, vaan käänsi oitis pois
silmänsä sinne, minne, niitäkään näkemättä, aikaisemmin oli katsonut.
— Kellon tahdin mukaan on koko elämä kulunut näennäisine
vaihtelevaisuuksineen, suruineen ja iloineen, epätoivoineen ja
hurmauksineen, vihamielisyyksineen ja rakkauksineen. Ja nyt vasta,
tänä yönä, kun kaikki suuressa kaupungissa ja suuressa kartanossa
nukkuu, ja kun ei muita ääniä ole olemassa, paitsi sydämen tykytystä
ja kellon tikutusta, nyt vasta näen minä, että kaikki nuo kaihot,
ilot, ihastukset ja kaikki, mitä elämässä on tapahtunut — kaikki
on ollut ruumiittomia haamuja vain. Toiset, — niitä, joita olen
takaa ajanut, tietämättä minkä vuoksi; toiset, — niitä, joita olen
paennut, tietämättä miksi. Silloin en tietänyt, että elämässä on vain
yksi todellisesti oleva — aika. Aika, joka kuluu niin säälimättömän
tasaisesti, pysähtymättä siinä, jossa kauemmin aikaa tahtoisi
pysähtyä se onneton, joka elää hetkeä varten, ja joka ei tee kiirettä
vähintäkään edes silloin, kuin todellisuus on niin raskas, että tekisi
mieli pitää sitä haihtuneena unena; aika, joka osaa vain yhden laulun,
sen, jota minä nyt kuulen niin tuskallisen selvään.
Hän ajatteli sitä ja kello yhä vain tikuttamistaan tikutti,
kiusallisesti vedellen ajan i'ankaikkista laulua. Monta seikkaa
muistutti hänelle tuo laulu.
— Todellakin kummallista. Minä tiedän, että usein joku omituinen haju,
tavaton esine tahi räikeä sävelmä herättää muistiin kokonaisen kuvan
kauan sitte eletyistä oloista. Muistan, kuinka kerran olin läsnä
erään henkilön kuolinvuoteen ääressä; silloin pysähtyi italialainen
posetiivinsoittaja avonaisen ikkunan eteen, ja samalla hetkellä, kun
sairas jo oli sanonut viimeiset epäselvät sanansa ja, heitettyään
päänsä taaksepäin, koristen teki lähtöä, kuului typerä sävelmä
oopperasta "Martta":
Linnuillen
Tyttöjen
Karaistut on nuolet...
Siitä saakka joka kerta, kun satun kuulemaan tuon sävelmän — toisinaan
kuulen sen vieläkin, sillä typeryydet eivät helposti haihdu — ilmestyy
oitis silmieni eteen rutistettu päänalainen ja siinä kalpeat kasvot.
Ja kun näen ruumissaaton, alkaa pikku posetiivi oitis soittaa korvaani
tuota samaa sävelmää:
Linnuillen tyttöjen...
Hyi, kuinka inhottavaa!... Vaan mitä minä aloinkaan ajatella? Niin
vainkin: minkä tähden kello, jonka ääneen, näköjään, jo aikoja sitte
olisi pitänyt tottua, muistuttaa minulle niin paljoa? Koko elämää.
"Muista, muista, muista..." Muistan! Jopa liiankin hyvin muistan,
yksin senkin, jota olisi parempi olla muistamatta. Noista muistoista
kasvot vääntyvät, nyrkki puristautuu ja lyö rajusti pöytään... Nyt
isku vaiensi kellon äänen ja silmänräpäyksen ajan en kuule sitä,
mutta ainoastaan silmänräpäyksen vain, jonka jälkeen uudelleen kaikuu
röyhkeästi, kiusallisesti ja itsepäisesti:
— Muista, muista, muista...
Kyllä, kyllä muistan. Ei minulle muistuttaa tarvitse. Koko elämä on
tuossa kuin kämmenellä edessäni. On siinä ihaeltavaa!
Hän huudahti sen kovaan pakahtuneella äänellä; hänen kulkkuaan kuristi.
Hän luuli näkevänsä koko elämänsä; hän muisti koko jonon törkeitä ja
synkkiä kuvia, joissa hän itse oli toimivana henkilönä; muisti elämänsä
koko lo'an, käänsi ylösalaisin sielunsa kaiken lo'an eikä löytänyt
siitä yhtään puhtoista, kirkasta murustakaan, ja oli vakuutettu, ettei
hänen sieluunsa ollut jäänyt mitään muuta, kuin lokaa.
— Eikä niin, ettei ole jäänyt, vaan siellä ei ole koskaan edes mitään
ollutkaan, oikaisi hän ajatustaan.
Heikko, arka ääni kuiskasi hänelle jostakin kaukaisesta sielun
sopukasta:
— Eiköpähän toki ole ollut?
Hän ei kuullut sitä ääntä tahi ainakaan ei ollut kuulevinaan sitä, vaan
kiusasi yhä itseään.
— Kaikki olen muistiini johdattanut ja minusta näyttää, että olen
oikeassa, ett'ei ole kohtaa, johon pysähtyä, minne jalkaa panna
astuakseni ensimäistä askelta eteenpäin. Minnekä eteenpäin? En tiedä,
mutta ulos ainakin tästä lumotusta piiristä. Menneisyydessä ei ole
tukea, sillä kaikki on valhetta, kaikki petosta. Valhetellut olen
itse itselleni ja pettänyt itseäni, mistään välittämättä. Sillä
lailla pettää muita veijari, joka sanoo pohatta olevansa ja kertoo
rikkauksistaan, jotka ovat jossakin "siellä" "vielä perimättä", mutta
jotka ovat olemassa, ja lainailee rahoja oikealta ja vasemmalta. Koko
ikäni olen jäänyt velkaa itselleni. Nyt on tullut tilin aika ja — minä
olen tahallisen väärän konkurssin tekijä...
Hän mietti näitä sanoja omituisella mielihyvällä. Hän ikäänkuin ylpeili
niistä. Hän ei huomannut, että, nimittäessään koko elämätään petokseksi
ja sekoittaessaan itseään lokaan, hän nytkin valhetteli samalla
pahimmalla valheella maailmassa, valheella omalle itsellensä. Sillä
toden teolla ei hän ollenkaan pitänyt itseään niin huonona. Olisipa
joku toinen sanonut hänelle edes kymmenennen osan siitä, mitä hän itse
syyti päälleen sinä pitkänä iltana, niin ei olisi hänen kasvoilleen
noussut häpeän puna, hänen tunnustaessaan moitetta oikeutetuksi, vaan
vihan puna. Ja silloin hän kyllä olisi osannut vastata solvaajalle,
joka olisi kajonnut hänen kunniaansa, — tuohon, jota hän nyt itse näkyi
niin säälimättä jalkojensa alle polkevan.
Hänkö itse? Hän oli jo siinä tilassa, ettei enää voinut sanoa
itsestään: minä itse. Hänen sielussaan kajahteli ääniä, jotka puhuivat
eri tavoin, ja mikä näistä äänistä oikeastaan kuului hänelle, hänen
minälleen, sitä ei hän itsekään voinut ymmärtää. Ensimäinen ääni hänen
sielussaan, kaikista selvin, ruoski häntä varmoilla, jopa kauniillakin
puheilla. Toinen, epäselvä, mutta kärkäs ja itsepäinen tukahutti
toisinaan ensimäisen. "Älä kiusaa itseäsi kuoliaaksi", sanoi se. "Petä
mieluummin loppuun asti, petä kaikkia. Ole olevinasi toisille muuta,
kuin olet, niin on hyvä ollaksesi." Olipa vielä kolmaskin ääni, se
sama, joka kysyi: "Eiköpähän toki ole ollut?" mutta se ääni puhui
arasti ja tuskin kuultavasti. Sitä hän ei edes koettanut erottaakaan.
— Petä kaikkia... Ole olevinasi muuta, kuin olet... Enkös minä sitä
sitte ole koettanutkin tehdä koko ikäni? Enkös sitte olekin pettänyt,
enkös olekin näytellyt osaa ilvenäytelmässä? Ja mitä "hyvää" siitä on
lähtenyt? Se vain, että vielä nytkin teeskentelen, kuin näyttelijä,
nytkään vielä en ole se, mikä toden perään olen. Vaan tokko minä edes
tiedän, mitä minä toden perään olen? Liiaksi olen takertunut voidakseni
sitä tietää. Mutta saman tekevä, minä tunnen, että tässä jo muutamia
tunteja perättäin teeskentelen ja pidän itselleni surkeita puheita,
joita itsekään en usko, jopa puhun nytkin ennen kuolemaa. Todellako
ennen kuolemaa? Kyllä, kyllä, kyllä! huudahti hän kovaan, joka kerta
vihaisesti painaen nyrkillään pöydän laitaan. — Täytyyhän sitä vihdoin
viimein selviytyä sekasorrosta. Solmu on niin solmittu, ettei saa auki:
se on hakattava poikki. Mitä varten minun pitikään lykätä tuonnemmaksi,
raastella sieluani, joka ilmankin jo on riekaleiksi raastettu? Kun se
kerran oli päätetty, niin miksi sitte istua, kuin mikäkin pölkky kello
kahdeksasta illalla tähän saakka?
Ja hän kävi kiireesti vetämään esille turkkinsa povitaskusta revolveria.