Ja sairas sidottiin. Hän makasi, hullun paitaan puettuna, vuoteellaan,
lujasti sidottuna leveillä palttinaliuskareilla sängyn rautaisiin
poikkipienoihin. Mutta hurjat liikkeet eivät tauonneet, vaan pikemmin
lisääntyivät. Monta tuntia ponnisti hän voimiansa vapautuakseen
kahleistaan. Kerran, kovasti tempaisemalla, sai hän vihdoin yhden
siteen katkaistuksi, irroitti jalkansa ja pujottauduttuaan muiden alta,
alkoi sidotuin käsin kävellä pitkin huonetta, villisti ja epäselvästi
huudellen.
— Vieköön sun!... huusi sisään tullut vartija. — Piruko sua auttaa!
Miehet! Tulkaa joutuun, hän pääsi irti.
Ja kolmen hyökkäsivät he sairaan kimppuun. Alkoi kova ottelu, väsyttävä
hyökkääville, tuskallinen itseänsä puolustavalle henkilölle, joka
kadotti viimeisetkin voimansa. Vihdoin saivat he hänen kaadetuksi
vuoteeseen ja hän sidottiin entistänsä kovemmin.
— Te ette käsitä, mitä teette! huusi sairas hengästyen. — Te hukutte
itse! Minä näin kolmannen, vasta puhjenneen. Nyt hän jo on valmis.
Antakaa minun lopettaa tekoni! Se pitää tappaa, tappaa, tappaa!
Silloin on kaikki lopussa, kaikki pelastettu. Minä lähettäisin teidät,
mutta ainoastaan minä voin tehdä sen. Te kuolisitte jo pelkästä
kosketuksestakin.
— Olkaa vaiti, herra, vaiti! sanoi vartijaukko, jäätyään vahtimaan
vuoteen luo.
Sairas vaikeni yhtäkkiä. Hän päätti pettää vartijan. Hänet pidettiin
sidottuna koko päivän ja jätettiin yöksi samaan asemaan. Annettuaan
hänelle illallista, teki vartija itselleen tilan hänen vuoteensa
viereen ja pani maata. Kotvasen kuluttua makasi hän jo sikeää unta.
Vaan sairas kävi työhönsä käsiksi.
Hän väänsi koko ruumiinsa tavataksensa vuoteen rautaista laitaa ja
koskettaen siihen hullunpaitansa pitkään hihaan kätketyllä kätensä
ranteella, alkoi hän sukkelaan ja kovasti hieroa hihaa rautaa vastaan.
Muutaman ajan kuluttua paksu palttina repeytyi ja hän sai etusormensa
irti. Nyt kävi työ nopeammin. Aivan uskomattomalla sukkeluudella ja
notkeudella sai hän takaa solmun auki, johon hihansa oli sidottu,
aukaisi paidan ja sen jälkeen kuunteli hän kauan vartijan kuorsaamista.
Mutta ukko makasi sikeästi. Sairas riisui yltään paidan ja pääsi pois
vuoteesta. Hän oli vapaa. Hän koetteli ovea: se oli sisältä lukossa ja
avain oli luultavasti vartijan taskussa. Peläten herättää vartijan,
ei hän uskaltanut etsiä hänen taskuistansa, vaan päätti mennä ulos
huoneesta ikkunan kautta.
Oli tyyni, lämmin ja pimeä yö; ikkuna oli auki; tähdet tuikkivat
tummalla taivaalla. Hän katseli niitä ja iloitsi siitä, että ne,
niinkuin hänestä näytti, ymmärsivät ja säälivät häntä. Hän näki niiden
lähettävän maahan äänettömiä, vilkkuvia säteitä ja hurja päättäväisyys
kasvoi suuremmaksi. Rautaristikon paksu piena oli taivutettava, oli
pujottauduttava kapeasta aukosta umpikadulle, joka oli täynnä pensaita,
ja sieltä kiivettävä korkean kiviaidan yli. Siellä oli viimeinen
taistelu taisteltava ja sitte — vaikka kuolema.
Hän koetti paljain käsin saada paksun rautapienan taivutetuksi, mutta
se ei onnistunut. Silloin kiersi hän paitansa pitkistä hihoista
nuoran, kiinnitti sen pienan kärkeen ja kävi koko ruumiillaan siihen
riippumaan. Kovien ponnistusten jälkeen, jotka melkein veivät kaikki
hänen voimansa, taipui piena ja ahdas aukko oli valmis. Hän pujottautui
siitä, kutistaen olkapäänsä, kyynärpäänsä ja alastomat polvensa,
hiipi pensaiden läpi ja seisattui seinän eteen. Kaikki oli hiljaa;
yölamppujen valo valaisi heikosti suuren rakennuksen ikkunoita; niistä
ei näkynyt ketään. Ei kukaan huomannut häntä; hänen vuoteensa ääressä
vahtiva ukko makasi luultavasti sikeässä unessa. Tähdet tuikkivat
ystävällisesti ja lähettivät säteitä aivan hänen sydämeensä asti.
— Minä tulen luoksenne, — kuiskasi hän katsellen taivasta.
Pudottuaan ensi koetuksessa alas, revityin kynsin, kädet ja polvet
verissä, kävi hän etsimään mukavampaa paikkaa. Siellä, missä aita yhtyi
ruumishuoneen seinään, oli pudonnut pois muutamia tiilejä. Sairas
huomasi sen ja käytti sitä hyväksensä. Hän kapusi aidalle, tarttui
toisella puolella kasvavan jalavan oksaan ja laskeutui hiljaa puuta
myöten maahan.
Hän syöksyi tutulle paikalle rappusten luo. Kukka häämöitti siellä,
terälehdet kiertyneinä, ja sen saattoi erottaa selvään kasteista ruohoa
vastaan.
— Viimeinen! kuiskasi sairas. — Viimeinen! Tänään voitto tahi kuolema.
Mutta se on minusta samantekevä. Odottakaa, — sanoi hän, katsellen
taivasta: — minä tulen kohta luoksenne.
Hän katkaisi kukan, repeli sitä ja rutisti ja, pitäen sitä käsissään,
palasi samaa tietä takaisin huoneeseensa. Ukko makasi. Jaksaen töin
tuskin päästä vuoteensa luo, kaatua kellahti sairas siihen aivan
tunnotonna.
Aamulla tavattiin hän kuolleena. Hänen kasvonsa olivat levolliset ja
kirkkaat; niiden kuihtuneet piirteet, ohuet huulet ja syvään vajonneet,
suljetut silmät ilmaisivat jotakin ylpeilevää onnea. Kun hän pantiin
paarille, koetettiin auaista käsi ja ottaa pois punainen kukka. Mutta
käsi oli kangistunut ja hän vei voittosaaliinsa kanssansa hautaan.