Hän ei maannut koko yönä. Hän oli taittanut tuon kukan, sillä hän piti
sen teon urotyönä, jonka hän oli velvollinen tekemään. Ensikerran
katsellessaan lasioven läpi, käänsivät nuo punaiset lehdet hänen
huomionsa puoleensa, ja hänestä näytti, että hän sillä hetkellä
täydellisesti ymmärsi, mikä hänen tehtävänsä oli maan päällä. Tässä
heleän punaisessa kukassa oli hänen mielestään maailman koko pahe.
Hän tiesi, että unikukasta tehdään opiumia; kentiesi tämä ajatus,
kasvaen äärettömiin, sai hänen luomaan siitä hirveän fantastillisen
aaveen. Kukkanen toteutti itsessään hänen silmissänsä kaiken paheen;
se imi itseensä kaiken viattomasti vuodatetun veren (sen tähden se
olikin niin punainen), kaikki kyyneleet, ihmiskunnan koko sapen. Se
oli salaperäinen, hirveä olento, Jumalan vastakohta, Ahriman, joka oli
ottanut vaatimattoman ja viattoman muodon. Se oli siis katkaistava
poikki ja tapettava. Mutta sekin oli vielä vähän, — ei pitänyt antaa
sen kuollessaan vuodattaa kaikkea pahetta maailmaan. Senpätähden
hän piiloittikin sen rinnallensa. Hän toivoi, että kukka huomiseksi
kadottaa kaiken voimansa. Sen pahuus menee hänen rintaansa, hänen
sydämeensä, ja siellä joko voitetaan tahi voittaa — ja silloin hän itse
hukkuu, kuolee, mutta kuolee kunniallisena taistelijana ja ihmiskunnan
ensimäisenä taistelijana, sillä tähän saakka ei kukaan ole uskaltanut
yhdellä kertaa sotia kaikkea pahetta vastaan maailmassa.
— He eivät nähneet häntä. Vaan minä näin. Voinko minä jättää hänen
elämään? Ennemmin kuolema.
Ja hän makasi, voipuen haaveenomaisessa, olemattomassa taistelussa,
mutta voipuen kuitenkin. Aamulla tapasi välskäri hänen tuskin hengissä.
Mutta siitä huolimatta sai herääminen jonkun ajan kuluttua voiton
hänestä, hän hypähti ylös vuoteeltaan ja alkoi, niinkuin ennen, juosta
pitkin sairaalaa, puhellen sairaiden kanssa sekä itsekseen ääneen ja
johdottomimmin, kuin konsanaan. Häntä ei päästetty puutarhaan; nähden,
että hänen painonsa väheni ja ettei hän vieläkään maannut, vaan käveli
kävelemistään, käski tohtori ruiskuttaa ison annoksen morfiinia hänen
ihonsa alle. Sairas ei vastustellut: onneksi sattuivat siihen aikaan
hänen hullut ajatuksensa ikäänkuin yhteen tämän teon kanssa. Hän nukkui
kohta: hurja liike lakkasi ja häntä alati seuraava, hänen epätasaisista
askeleistansa syntyvä kova kaiku katosi korvista. Hän vaipui unheeseen
ja taukosi ajattelemasta kaikkea, jopa toistakin kukkaa, joka vielä oli
taitettava.
Hän taittoi sen kuitenkin kolmen päivän perästä, vartijaukon silmien
edessä, joka ei ehtinyt estää häntä sitä tekemästä. Vartija kiirehti
hänen jälkeensä. Kovasti, riemuisasti huutaen juoksi sairas sisään ja,
syöksyen huoneeseensa, kätki kasvin rinnallensa.
— Miksi sinä kukkia revit? kysyi hänen jäljestänsä juossut vartija.
Mutta sairas, joka jo makasi vuoteellaan tavallisessa asennossaan,
kädet ristissä rinnan päällä, alkoi puhua sellaista lorua, että vartija
ainoastaan ääneti otti hänen päästänsä kiireessä unhottamansa päähineen
ja lähti pois. Ja haaveenomainen taistelu alkoi uudelleen. Sairas
tunsi, että kukasta pitkinä, käärmeentapaisesti kiemurtelevina virtoina
valui pahetta; ne kiersivät hänen, puristivat hänen jäseniänsä ja
vuodattivat hänen ruumiiseensa hirveän myrkkynsä. Hän itki ja rukoili
Jumalaa, sillä välin myöskin kiroten vihollistansa. Illemmalla kukka
lakastui. Sairas tallasi jalkojensa alle mustuneen kukan, kokoili
tähteet lattialta ja vei ne kylpyhuoneeseen. Heitettyään muodottoman
kukkakimpaleen kivihiilillä kuumennettuun uuniin, katseli hän kauan,
kuinka hänen vihollisensa kihisi, kiemuroitsi, ja lopuksi muuttui
hienoksi, valkoiseksi tuhkakääryksi. Hän puhalsi ja kaikki katosi.
Seuraavana päivänä tuli sairas huonommaksi. Hirveän vaaleana, posket
vajonneina sekä hehkuvat silmät syvään uponneina silmäonteloihin,
jatkoi hän horjuen ja usein kompastuenkin hurjaa kävelyään ja puhui
loppumatta.
— En tahtoisi turvautua väkivaltaan, — sanoi ylilääkäri apulaiselleen.
— Mutta tästä työstä on tehtävä loppu. Tänään painoi hän vain 93
naulaa. Jos näin jatkuu edelleenkin, niin hän kuolee parin päivän
perästä.
Ylilääkäri mietti. — Morfiinia? Chloraalia? sanoi hän puoleksi
kysyvästi.
— Eilen ei morfiini enää auttanut.
— Käskettekö sitomaan hänen? Muutoin epäilen, tokko hän jääpi eloon.