Muistan, kuinka me juoksimme metsää myöten, kuinka kuulat vinkuivat,
kuinka niiden taittamat oksat putosivat maahan, kuinka tunkeuduimme
orapihlajapensaiden läpi. Laukaukset alkoivat taajeta. Metsänrinteessä
näkyi jotakin punaista vilahtavan siellä täällä. Sidorov, nuori
ensimäisen komppanian sotamies ("mitenkä hän on meidän ketjuumme
joutunut?" tuikahti ajatus päässäni) lyykistyi yht'äkkiä maahan ja
katsahti ääneti minuun suurilla pelästyneillä silmillään. Hänen
suustansa vuoti verta. Niin, minä muistan sen hyvin. Muistan myöskin,
kuinka melkein metsän rinteessä aivan, tiheässä pensaikossa näin...
_hänen_. Hän oli iso, paksu turkkilainen, mutta minä juoksin suoraan
häntä kohti, vaikka olin heikko ja laiha. Jokin pamahti, jotakin,
niinkuin minusta näytti, äärettömän suurta lensi ohitseni; korvissa
alkoi soida. "Hän ampui minuun", ajattelin minä. Ja kauhusta kiljahtaen
painautui hän selin tiheään orapihlajapensaaseen. Olisi voinut kiertää
pensaan ympäri, mutta pelosta ei hän muistanut mitään, vaan ryömi
pisteleviä oksia vastaan. Yhdellä iskulla löin pyssyn hänen kädestään,
toisella survaisin jonnekin pistimeni. Kuului jotakin mölähdyksen
tahi voihkauksen tapaista. Sitte juoksin eteenpäin. Meidän miehet
huusivat: huraa! kaatuen, ampuen. Muistan, että minäkin ammuin muutamia
laukauksia tultuani jo ulos metsästä kedolle. Yht'äkkiä kaikui "huraa!"
kovemmin ja kaikki lähdimme samalla kertaa liikkeelle eteenpäin. Se
on, emme me, vaan meidän miehemme, sillä minä jäin. Minusta se näytti
omituiselta. Vielä omituisempaa oli se, että kaikki yht'äkkiä katosi;
kaikki huudot ja laukaukset vaikenivat. En kuullut mitään, näin vain
jotakin sinistä; se oli varmaan taivas. Sitte sekin hävisi.
* * * * *
En ole koskaan ollut niin omituisessa tilassa. Tuntuu kuin makaisin
mahallani ja näkisin edessäni vain pikkuruisen palasen maata. Muutamia
ruohonkorsia, muurahainen, joka yhtä kortta myöten ryömi alassuin,
pieniä rikkakasoja viimevuotisesta nurmesta — siinä koko minun
maailmani. Ja sen minä näen toisella silmälläni vain, sillä toista
painaa jokin kova esine, varmaankin oksa, johon pääni nojaa. Minun on
hirveän epämukava olla ja minä tahdon liikuttaa ruumistani, vaan en voi
mitenkään ymmärtää, miksi sitä en voi tehdä. Siten kuluu aika. Kuulen
heinäsirkkain sirinän, mehiläisen surinan. Muuta ei ole olemassakaan.
Vihdoin ponnistan voimiani, saan oikean käteni altani vapaaksi ja,
nojautuen molemmin käsin maahan, koetan nousta polvilleni.
Jotakin pistävää ja pikaista lävistää salamana koko ruumiini polvista
rintaan ja päähän asti, ja minä kaadun taaskin. Taaskin pimeyttä,
taaskaan ei ole olemassa mitään.
* * * * *
Heräsin. Miksi näen tähdet, jotka niin kirkkaina tuikkivat Bulgarian
tummansinisellä taivaalla? Enkös ole teltassa? Miksi olen sieltä
kämpinyt ulos? Liikahutan ruumistani ja tunnen tuskallista kipua
jaloissani.
Niin, olen haavoitettu taistelussa. Vaarallisestiko vai en? Koettelen
jalkojani siltä kohdalta, mistä kivistää. Sekä oikea että vasen jalka
ovat hyytyneen veren peittämät. Kun kosketan niihin käsilläni, niin
tuntuu kipu vieläkin kovemmin. Se on hampaansäryn tapaista kipua:
hellittämätöntä, vihlovaa. Korvissa soi, päätä painostaa. Epäselvään
käsitän, että molemmat jalkani ovat haavoitetut. Mitäs se sitte
merkitsee? Miks'eivät ole korjanneet minua pois? Jokohan turkkilaiset
saivat meistä voiton? Alan muistella, mitä minulle on tapahtunut,
ensin epäselvään, sitte selvemmin, ja tulen siihen päätökseen, ettemme
lainkaan ole voitetut. Sillä minä kaaduin sitä sentään en muista;
mutta muistan, miten kaikki juoksivat eteenpäin, vaan minä en voinut
juosta, ja minulle jäi vain jotakin sinistä silmieni eteen — ja kaaduin
mäen törmälle, aukealle paikalle. Tämän paikan osotti meille pieni
komppanian päällikkömme. "Pojat, tuonne!" huusi hän meille heleällä
äänellään. Ja sinne me tulimme; emme niinmuodoin ole voitetut...
Miksikäs sitte minua ei ole korjattu pois? Tässähän on kedolla aukea
paikka, kaikki on näkyvissä. Enkä minä varmaan yksinäni tässä makaa.
Ampuivathan kovin taajaan. Pitää kääntää päätä ja katsoa. Nyt on se
helpompi tehdä, koska silloin, kun toinnuin ja huomasin ruohon ja
muurahaisen, joka ryömi alassuin, koettaessani nousta ylös, en kaatunut
entiseen asemaani, vaan selälleni. Senpä tähden näenkin nuo tähdet.
Kohottaudun istuakseni. Se käy hyvin vaikeasti, kun molemmat jalat
ovat poikki. Monta kertaa joudun epätoivoon; lopulta, kivun nostamat
kyyneleet silmissäni, pääsen istumaan.
Ylläni on palanen tumman sinistä taivasta, jossa helottaa suuri tähti
ja muutamia pienempiä, ympärillä jotakin pimeää, korkeata. Ne ovat
pensaita. Makaan pensaikossa; eivät ole löytäneet minua!
Tunnen, kuinka hiuksen juuret päässäni liikahtavat.
Mutta mitenkä olen pensaikkoon joutunut, kun minut kedolla ammuttiin?
Varmaankin olen tänne haavoitettuna ryöminyt, tiedottomana kivusta.
Omituista vain, etten nyt voi hievahtaa, vaan silloin kykenin
laahautumaan pensaiden luo. Ehkäpä minulla silloin olikin vain yksi
haava ja toinen luoti vasta tässä teki lopun minusta.
Vaaleita, punertavia pilkkuja alkoi pyöriä ympärilläni. Suuri tähti
kalpeni, toiset pienemmät hävisivät. Kuu nousi taivaalle. Kuinka
ihanata nyt on kotona!
Kummallisia ääniä kuuluu korviini. Ihan on kuin joku voihkisi.
Niin, voihkimista se on. Makaakohan lähettyvilläni joku samallainen
unhottunut, jolta on jalat poikki tahi jolla on luoti vatsassa?
Ei, voihkiminen on niin likellä, eikä ympärilläni ole nähtävästi
ketään. Herra Jumala, itsehän minä voihkinkin! Hiljaista, valittavaa
voihkimista! Jokohan todellakin koskee niin kipeästi? Varmaankin. Minä
vain en käsitä tätä kipua, sillä päässäni on pimeätä, lyijyä. Parempi
on taaskin nukkua, maata, maata vain. — Vaan tokkohan koskaan enää
herään? Yhdentekevä.
Sillä hetkellä, kun aion käydä maata, valaisee leveä, kalpea kuu valon
juova kirkkaasti sen paikan, jossa lepään, ja minä huomaan jotakin
tummaa ja suurta venyvän noin viiden askeleen päässä minusta. Siellä
täällä sen päällä näkyy välkähdyksiä kuun valosta. Ne ovat nappeja tahi
ampumaneuvoja. Siinä on joko kuollut tahi haavoitettu. Yhdentekevä,
minä käyn maata...
Ei, se ei ole mahdollista! Meidän miehet eivät ole menneet pois.
He ovat täällä, he ovat voittaneet turkkilaiset ja jääneet tälle
seisontapaikalle. Miks'ei kuulu puhetta, ei nuotiotulen räiskettä. Kai
heikkouteni tähden en kuule mitään. He ovat varmaan täällä.
"Auttakaa! Auttakaa!"
Kolkkoja, hurjia, käheitä valituksia pääsee rinnastani eikä kuulu
niihin vastausta. Kovaan kaikuvat ne öisessä ilmassa. Kaikki muu on
ääneti. Heinäsirkat vain sirisevät hellittämättä niinkuin ennenkin. Kuu
katselee minua alakuloisesti pyöreillä kasvoillaan.
Jos se olisi haavoitettu, niin kyllä olisi semmoisesta huudosta
herännyt. Kuollut se on. Meidänkö miehiä, vai turkkilainen? Voi, Herra
Jumala! Niinkuin se ei olisi samantekevä. Ja uni hiipi tulehtuneille
silmilleni.
* * * * *
Loion silmät ummessa, vaikka ammoin aikoja jo olen ollut valveilla. Ei
tee mieli avata silmiä, sillä suljettujen luomien läpi tunnen auringon
paisteen; jos aukaisen silmät, niin niihin koskee. Ja parempihan onkin
olla hiljaa, hievahtamatta... Eilen (eilenhän se taisi olla?) minut
haavoitettiin; on kulunut vuorokausi, kuluu toinen ja minä kuolen.
Yhdentekevä. Parempi on olla hievahtamatta. Olkoon ruumis paikoillaan.
Kuinka hyvä olisi pysäyttää aivojenkin toiminta; mutta sitä ei saa
millään pidätetyksi. Ajatukset, muistot ahtautuvat päähäni. Mutta se
ei kuitenkaan ole pitkäksi aikaa, kohta tulee loppu. Sanomalehtiin
jää vain muutama rivi, että häviömme muka ei ole suuri: haavoitettuja
niin ja niin monta; kuollut vapaaehtoinen sotamies Ivanov. Ei, eivät
nimeäkään mainitse; sanovat vain: yksi kuollut. Yksi sotamies, niinkuin
tavallinen koira vain...
Kokonainen kuva loimahtaa kirkkaasti mielikuvituksessani. Siitä on jo
kauan; muutoinhan kaikki, koko elämäni, se elämä, jolloin en vielä
tässä loikonut jalat poikki, oli jo kauan sitte... Astuin katua;
kansanjoukko pidätti minua. Kansa seisoi ja katseli äänettömänä jotakin
valkoista, veristä, surkeasti uikuttavaa. Se oli pikkarainen, sievä
koira; raitiovaunu oli ajanut sen yli. Se oli kuolemaisillaan, niinkuin
nyt minä. Muuan piharenki survasi kansan syrjään, tarttui koiraan
niskasta kiinni ja vei pois. Kansanjoukko hajaantui.
Vieköhän minut kukaan pois? Ei, makaa vain ja kuole. Vaan kuinka ihana
on elämä... Sinä päivänä (jolloin sille koiralle onnettomuus tapahtui)
olin minä onnellinen. Olin jonkinlaisessa hurmoksessa, ja olihan siihen
syytäkin. Te, muistot, älkää kiusatko minua, jättäkää minut rauhaan!
Mennyt onni, nykyiset tuskat... jospa jäisivätkin vain vaivat, eivätkä
kiusaisi minua muistot, jotka ehdottomasti saavat minun tekemään
vertauksia. Oi, ikävä, ikävä! Olet haavoja pahempi.
Vaan tuleepa väri. Aurinko paahtaa. Aukaisen silmäni, näen samat
pensaat, saman taivaan, mutta päivän valossa. Ja tuossapa naapurinikin.
Se on turkkilainen, kuollut ruumis. Kuinka tavattoman suuri! Minä
tunnen hänen: se on se sama...
Edessäni makaa ihminen, jonka minä olen tappanut. Minkä tähden tapoin
hänen?
Hän makaa siinä kuolleena, verisenä? Miksi ajoi kohtalo hänet tänne?
Kuka on hän? Kentiesi on hänelläkin, niinkuin minulla, i'äkäs äiti,
joka kauan iltasin tulee istumaan matalan majansa ovella, katsellen
kaukaista pohjoista kohti, odotellen, eikö palaja poikansa armas,
työntekijänsä, elättäjänsä.
Entäs minä? Minä myöskin... Minäpä vaihtaisinkin jo hänen kanssaan.
Kuinka onnellinen hän on: ei hän kuule mitään, ei tunne haavan kipua,
ei kuoleman tuskaa, eikä janoa. Pistin on tunkeutunut suoraan hänen
sydämeensä... Tuossa on hänellä takissa iso reikä; sen ympärillä verta.
_Sen tein — minä._
Minä en tahtonut sitä tehdä. Minä en tahtonut pahaa kellekään, kun
sotaan lähdin. Ajatus, että minunkin tulisi ihmisiä tappaa, ikäänkuin
kaikkosi minusta. Minä ajattelin vain sitä, kuinka minä asetan _oman_
rintani luotien eteen. Ja minä lähdin ja tein sen.
No, entäs sitte? Hupsu, hupsu! Ja tuo onneton fellah (hänen päällään
oli egyptiläisen puku) — hän on vieläkin vähemmin syyllinen.
Ennenkuin heidät sijoitettiin, kuin sillejä tynnyriin, laivaan ja
vietiin Konstantinopeliin, ei hän ollut kuullut mitään Venäjästä
eikä Bulgariasta. Hänet käskettiin menemään ja hän meni. Ellei hän
olisi mennyt, olisi häntä piesty vitsoilla tahikka olisi joku pasha
ehkä ampunut hänet revolverilla kuoliaaksi. Hän kulki tuon pitkän,
vaivaloisen matkan Stambulista Rustshukiin. Me hyökkäsimme, hän
puolustautui. Mutta huomattuaan, että me olemme hirveitä ihmisiä, emme
pelkää hänen patenttoitua englantilaista luotipyssyään, vaan yhä vain
tunkeudumme eteenpäin, niin hän kauhistui. Kun hän tahtoi juosta pois,
niin hyppäsi muuan pikku mies, jonka hän olisi voinut tappaa yhdellä
mustan nyrkkinsä iskulla, ja syöksi pistimensä hänen sydämeensä.
Millä lailla hän on syypää?
Ja millä lailla minä olen syypää, vaikka hänet tapoin? Millä lailla
olen syypää? Miksi vaivaa minua jano? Jano! Kuka tietää, mitä se
sana merkitsee?! Silloinkaan kun me kulimme Rumenian kautta, astuen
hirveässä, neljänkymmenen asteen kuumuudessa viidenkymmenen virstan
taipaleita, en tuntenut sitä, mitä nyt tunnen. Oi, jospa joku tulisi!
Herra Jumala! Hänellä on tuossa suuressa pullossa varmaankin vettä!
Vaan pitää päästä hänen luoksensa. Sekös käy vaikeaksi! Yhdentekevä,
päästä täytyy.
Minä ryömin. Jalat laahaavat, heikontuneet kädet jaksavat tuskin
liikuttaa hervotonta ruumista. Kuolleen luo on pari syltä, mutta
minulle on se enemmän — ei enemmän, vaan pahempi — kuin kymmenen
virstaa. Ryömiä kuitenkin pitää. Kaula palaa, sitä polttaa, kuin tuli.
Kuoleehan sitä ilman vettäkin pikemmin. Ehkäpä kuitenkin...
Ja minä ryömin. Jalat tarttuvat maahan ja jokainen liike synnyttää
sietämätöntä kipua. Minä huudan ja vaikeroin, mutta ryömin sittekin.
Vihdoin on hän jo siinä. Tuossa on jo pullokin... siinä on vettä ja
niin paljon! Kai enemmän kuin puoli pulloa! Oi, vettä minulle riittää
pitkäksi aikaa... ihan kuolemaan saakka!
Sinä pelastat minut, minun uhrini! Minä aloin irroittaa pulloa
siteistä, nojaten toiseen kyynärpäähäni, kun yht'äkkiä, kadotettuani
tasapainon, kaaduin kasvoilleni pelastajani rinnan päälle. Hänestä
lähti jo kova ruumiinhaju.
* * * * *
Sammutin janoni. Vesi oli lämmintä, vaan ei pilaantunutta ja sitä
paitsi oli sitä paljon. Tulen vielä elämään muutamia päiviä. Muistan,
että "Jokapäiväisen elämän fysiologiassa" sanotaan ihmisen voivan elää
ilman ruokaa enemmän kuin viikon ajan, jos vaan saa vettä. Ja sitte
siinä vielä on kerrottu eräästä itsemurhaajasta, joka tappoi itsensä
nälällä. Hän eli hyvin kauan sen takia, että joi.
No, entä sitte? Jos elänkin vielä viisi, kuusi päivää, mitä siitä
lähtee? Meidän miehet ovat poissa, bulgarialaiset hajalla. Lähellä
ei ole mitään tietä. Yhdentekevä on kuolla. Kolme päivää kestävän
kuolemankamppauksen sijasta olen nyt vain tehnyt itselleni koko viikon
kestävän. Eikö olisi parempi lopettaa? Naapurini vieressä on hänen
pyssynsä, oivallinen englantilainen ase. Ei tarvitse muuta kuin vain
ojentaa kätensä; sitte — yksi silmänräpäys ja on loppu. Patruuneja on
tuossa myöskin kasottain. Hän ei ole ehtinyt ampua kaikkia.
Lopettaako siis vai odottaa? Mitä? Pelastusta? Kuolemaa? Odottaa siksi
kuin turkkilaiset tulevat ja alkavat nylkeä nahkaa haavoitetuista
jaloistani? Ennenpähän itse...
Ei, ei saa masentua; tahdon taistella loppuun, niin kauan kuin voimia
riittää. Sillä jos löytävät minut, niin olen pelastettu. Kentiesi
sääriluut eivät ole vahingoittuneet; parantavat minut. Saan nähdä
kotimaani, äitini, Mashan...
Jumala, älä salli heidän saada tietää, kuinka kaikki todellisuudessa on
tapahtunut! Uskokoot, että olen tapettu yhdellä kertaa tälle paikalle.
Miten tulee heidän käymään, kun kuulevat, että olen kärsinyt vaivoja
kaksi, kolme, neljä päivää!
Päätäni huimaa; matkani naapurini luo on minut kokonaan masentanut. Ja
tuossa vielä tuo kauhea haju! Kuinka hän on mustunut... minkänäköinen
sitte lienee huomenna tahi ylihuomenna. Ja nyt minä makaan tässä vain
sentähden, ettei ole voimia vetäytyä kauemmaksi. Jahka levähdän, niin
konttaan entiselle paikalleni; parahiksi tuulikin käy sieltä päin ja
puhaltaa löyhkän pois luotani.
Makaan ihan näännyksissä. Aurinko polttaa kasvojani ja käsiäni. Ei ole
millä verhoutua. Jospa jo pikemmin tulisi yö: se taitaa olla toinen.
Ajatukset hämmentyvät ja minä vaivun unheeseen.
* * * * *
Nukuin kauan, sillä kun heräsin, oli jo yö. Kaikki entisellään: haavoja
pakottaa, naapurini loikoo yhtä suurena ja liikkumattomana.
En voi olla häntä ajattelematta. Todellako jätin kaikki, mikä oli
minulle rakasta ja kallista, kävelin tuhannen virstan matkan, kärsin
nälkää, vilua ja hellettä, todellako, vihdoin, nyt makaan tässä
tuskissani sen takia vain että tuo onneton lakkaisi elämästä? Ja
näinköhän olen tehnyt mitään hyödyllistä sotaan nähden, paitsi tätä
murhaa?
Murha, murhaaja... Ja kuka? Minä!
Kun hankkiuduin sotaan, eivät äiti ja Masha kieltäneet minua, vaikka
itkivätkin minun tähteni. Aatteen sokaisemana en noita kyyneleitä
nähnyt. En ymmärtänyt (nyt sen ymmärrän), mitä tein läheisilleni!
Ja onko siinä mitä muisteltavaa? Eihän mennyttä saa palautetuksi.
Vaan mikä omituinen näkökanta tekoni suhteen ilmeni monella
tuttavallani. "Sekös on hupsu! Pyrkii, itse tietämättä minne!"
Kuinka sopivat sellaiset sanat _heidän_ käsitykseensä sankariudesta,
isänmaanrakkaudesta ja muista sellaisista seikoista? Sillä _heidän_
silmissänsähän minä edustin kaikkia näitä hyveitä. Ja kuitenkin
kaikitenkin olin "hupsu".
Ja minä matkustan Kishineviin; selkääni sälytetään laukku ja
kaikellaisia muita sotatarpeita. Ja minä astun tuhansien mukana,
joista ehkä löytyy vain muutamia, jotka, niinkuin minä, lähtevät
vapaaehtoisesti sotaan. Muut olisivat jääneet kyllä kotia, jos olisivat
saaneet. Kuitenkin kulkevat hekin, niinkuin me, "itsetietoiset",
kulkevat tuhansia virstoja ja tappelevat samoin kuin mekin tahi ehkä
paremminkin. He täyttävät velvollisuutensa, huolimatta siitä, että heti
jättäisivät kaikki siksensä ja menisivät tiehensä — jos vain saisivat.
Puhalsi raitis aamutuulonen. Pensaat alkoivat huojua, lentoon pyrähti
unelias lintunen. Tähdet ovat sammuneet. Tummansininen taivas on käynyt
haaleaksi, peittynyt hienoihin, hiilakoihin pilvenhattaroihin; harmaa
hämy kohosi maasta. Tuli kolmas päivä minun... Miksi sitä sanoisi?
Elämäksi? Kuoleman kumppanukseksiko?
Kolmas... Montako niitä vielä lienee jälellä? Joka tapauksessa ei
monta. Olen tullut kovin heikoksi ja enpä taida kyetä väistymään
ruumiista loitommalle. Kohta joudumme samalle tasolle sen kanssa ja
sitte emme ole vastenmielisiä toinen toisellemme.
Pitää juoda. Aion juoda kolmasti päivässä: aamusella, puolenpäivän
aikaan ja iltasella.
* * * * *
Aurinko nousi. Sen ääretön kehä, jonka poikki kulkevat pensaiden mustat
oksat, on veripunainen. Tänään näkyy tulevan kuuma. Naapurini, kuinka
sinun käy? Nytkin jo olet hirveä.
Niin, hirveä hän oli. Hänen hiuksensa alkoivat lähteä. Hänen
luonnostaan musta ihonsa kävi kalpeaksi ja keltaiseksi; pöhöttyneet
kasvot pingottivat sitä niin, että se oli korvan takaa haljennut.
Siellä kuhisi matoja. Jalat olivat turvonneet ja kenkien hakasien
väliin oli noussut isoja rakkoja. Ja hän itse oli kokonaan paisunut
vuoreksi. Mitä tekeekään hänestä aurinko tänään?
Maata niin likellä häntä on sietämätöntä. Minun täytyy kontata
etemmäksi, maksoi mitä maksoi. Mutta jaksankohan? Kykenen vielä kättäni
nostamaan, pullon aukaisemaan, juomaan, mutta — raskasta, liikkumatonta
ruumistani siirtämään? Joka tapauksessa koetan liikkua, vaikka
vähänkin, vaikka puoli askelta tunnissa.
Koko aamu kuluu minulta tässä työssä. Kipu on kova, mutta mitä se
minulle nyt on? Minä en enää muista, en voi kuvitella itselleni terveen
ihmisen tuntemia. Olenpa jo ikäänkuin tottunut kipuun. Tänä aamuna
ryömin sittenkin noin kahden sylen verran ja ilmestyin entiselle
paikalleni. Mutta kauan en saanut raitista ilmaa nauttia, jos raitista
ilmaa voi sanoa olevan kuuden askeleen päässä mätänevästä ruumiista.
Tuuli kääntyy ja tuo jälleen minua kohti niin kovaa löyhkää, että minua
eltoo. Tyhjä vatsa kutistuu tuskallisesti ja suonenvedontapaisesti;
kaikki sisälmykset kääntyvät ylösalasin. Ja pahanhajun saastuttamaa
ilmaa oikein valumalla valuu päälleni. Joudun epätoivoon ja itken.
* * * * *
Ihan masentuneena, typertyneenä ja melkein tiedottomana makasin minä.
Yhtäkkiä... eiköhän se vain ole sairaan mielikuvituksen harhaluuloa?
Minusta näyttää, ettei ole. Niin, puhetta se on. Kavioiden kapsetta,
ihmisten ääniä. Olin vähällä huudahtaa, mutta maltoin mieltäni. Mitä,
jos ne ovat turkkilaisia? Mitä silloin? Näiden tuskien lisäksi tulee
vielä toisia, vielä kauheimpia, joista hiukset nousevat pystyyn, jo
silloinkin kun niistä sanomalehdissä lukee. Nylkevät nahan, kärventävät
haavoittuneet jalat... Hyvä jos vain sen tekevät; hehän ovat
kekseliäitä. Onko todellakin parempi päättää päivänsä heidän käsissään,
kuin kuolla tähän? Mutta jos ne ovat — meidän miehiä? Kirotut pensaat,
miksi olette kasvaneet ympärilleni noin tiheäksi aidaksi? En mitään
näe niiden läpi; yhdestä kohdin vain avautuu, ikäänkuin ikkunasta,
oksien välistä näkö kaukaisuuteen, loilanteesen. Siellä, näköjään, on
puro, josta joimme vettä taistelun edellä. Niin, tuollahan on se iso
paasikin, joka oli pantu puron poikki sillaksi. Siitäpä he varmaan
ajavat yli. Puhelu hiljenee. En voi erottaa, mitä kieltä he puhuvat:
kuuloinkin on käynyt heikoksi. Herra Jumala! jos ne ovat meidän
miehiä... Huudan heille; he kuulevat ääneni purollekin asti. Se on
parempi kuin joutua bashibusukkien kynsiin. Mikseivät he jo tule?
Kärsimättömyys kiusaa minua; en huomaa ruumiinkaan hajua, vaikka se ei
ole ollenkaan vähentynyt.
Ja yht'äkkiä näkyy puron ylimenopaikalla kasakoita! Siniset puvut,
punaiset housunhulpiot, keihäät. Heitä on kokonainen puolisataa.
Edellä, uljaan hevosen selässä, mustapartainen upseeri. Tuskin olivat
ne puolisataa päässeet puron yli, niin hän kääntyi satulassaan koko
ruumiillaan taaksepäin ja huusi: "Juoksu-u-un ma-ars!"
— Seiskaa, seiskaa, Jumalan tähden! Auttakaa, auttakaa, veljet! huudan
minä; mutta jykevien hevosten kavioiden kapse, miekkojen helinä ja
kasakkain äänekäs puhelu on minun kähinääni kovempi — ja he eivät kuule
minua.
Voi, kirousta! Näännyksissä kaadun kasvoilleni maahan ja alan kovasti
itkeä. Kumoon kaatamastani pullosta vuotaa vesi, elämäni, pelastukseni,
kuolemani tuonnemmaksi lykkäys. Mutta sen minä huomaan vasta kun
pullossa vain on puoli lasillista jäljellä ja kaikki muu on mennyt
ahnaaseen, kuivaan maahan.
Voinkin muistella sitä kauhistusta, joka valtasi minun tuon hirveän
tapauksen jälkeen? Minä makasin hievahtamatta, silmät puoliummessa.
Tuuli kääntyi vähä väliä ja milloin puhalsi päälleni raitista, puhdasta
ilmaa, milloin jälleen ympäröi minua löyhkällä. Naapurini kävi sinä
päivänä niin hirveännäköiseksi, ettei sitä voi kuvatakaan. Kun kerran
aukasin silmäni katsoakseni häneen, niin kauhistuin. Kasvoja ei hänellä
enää ollut. Ne olivat hajaantuneet irti luista. Hirvittävä luinen hymy,
ikuinen hymy näytti minusta inhottavammalta, kauheammalta kuin koskaan,
vaikka monastikin olin pidellyt pääkalloja käsissäni ja leikellyt
kokonaisia päitä. Tämä sotilaan puvussa oleva ruumis kiiltonappineen
sai minut vapisemaan. "Tämmöistä se on sota", ajattelin minä. "Tässä
sen kuva."
Mutta aurinko polttaa ja paahtaa kuin ennenkin. Käteni ja kasvoni ovat
ammoin aikoja poltetut. Jäljellä olleen vesitilkan join loppuun. Jano
vaivasi niin kovasti, että, päätettyäni juoda pienen kulauksen, joinkin
yhteen otteeseen kaikki. Voi, miksi en huutanut kasakoille, kun olivat
niin likellä minua! Vaikkapa olisivat olleet turkkilaisia, olisi se
sittenkin ollut parempi. Olisivatpahan kiduttaneet tunnin, pari, vaan
nyt en tiedä, kuinka kauan tässä vielä täytyy virua ja kärsiä. Äitini,
armahin! Revit pois harmaat hiuksesi, lyöt päätäsi seinään, kiroat sen
päivän, jolloin minut synnytit, kiroat koko maailman, että se ihmisten
kärsittäväksi on keksinyt sodan!
Mutta varmaan te ja Masha ette saakaan kuulla vaivoistani. Hyvästi
äitini, hyvästi morsiameni, rakkahani! Oi, kuinka raskasta, katkeraa!
Sydänalaa kouristaa.
Taaskin tuo pieni valkoinen koira! Piharenki ei sitä säälinyt, vaan
iski sen pään seinään ja heitti ruomaan, jonne rikat ja likavesi
viskataan. Mutta se eli vielä. Ja kärsi vielä kokonaisen päivän. Vaan
minä olen sitäkin onnettomampi, sillä kärsin kokonaista kolme päivää.
Huomenna on neljäs, sitte viides, kuudes... Kuolema, missä olet? Tule,
tule! Ota minut!
Mutta ei tule kuolema eikä ota minua. Ja minä makaan hirveässä
päivänpaisteessa eikä ole minulla veden tippaakaan, millä virkistäisin
polttavaa kurkkuani, ja kuollut ruumis saastuttaa minua. Se on jo
ihan hajaannuksen tilassa. Myriadeja matoja tippuu siitä. Kuinka ne
kuhisevat! Kun se on syöty ja siitä ei ole jäljellä muuta kuin luut ja
puku, sitte tulee minun vuoroni.
Kuluu päivä, kuluu yö. Yhä samaa. Tulee aamu. Yhä samaa. Kuluu vielä
päivä...
Pensaat huojuvat ja suhahtelevat, aivan kuin hiljaa puhelisivat. "Nyt
sinä kuolet, kuolet", kuiskailevat ne. "Et saa nähdä, et saa nähdä, et
saa nähdä!" vastaavat pensaat toiselta taholta.
— Eipä niitä tässä voi nähdäkään! kajahtaa ääni lähelläni.
Minä säpsähdän ja toinnun kerrassaan. Pensaista katselevat minua
jefreitterimme leppeät, siniset silmät.
— Lapiot tänne! huutaa hän. — Tässä on vielä kaksi: yksi meidän ja yksi
heidän!
— Ei tarvitse lapioita, ei saa kuopata minua, minä elän! tahdon huutaa;
mutta ainoastaan heikko huokaus pääsee kuivettuneilta huuliltani.
— Herra Jumala! Vieläkö hän elää? Herra Ivanov! Miehet! Tulkaa tänne,
meidän herramme elää! Ja kutsukaa lääkäri!
* * * * *
Puolen minutin perästä kaadetaan vettä suuhuni, vettä ja vielä jotakin
muuta. Sitte kaikki katoaa.
Tasaisesti huojuen liikkuvat kantopaarit. Tämä tasainen liikunto
viihdyttää minua. Milloin herään, milloin jälleen nukun. Sidottuja
haavoja ei pakota; omituinen, selittämättömän mielihyvän tunne virtaa
läpi koko ruumiini...
— Sei-so! Laske aa-las! Sairaanhoitajat, neljäs vaihdos, mars!
Paareihin kiinni ! Nos-ta!
Näin komentaa Pjotr Ivanitsh, lasarettiupseerimme, pitkä, laiha ja
hyvin lempeä mies. Hän on niin iso, että kääntäessäni silmäni hänen
puoleensa, aina vain näen hänen päänsä harvoine, pitkine partoineen
ja olkapäänsä, vaikka paareja hartioillaan kantaakin neljä kookasta
sotamiestä.
— Pjotr Ivanitsh! kuiskaan minä.
— Mitä, kultaseni?
Pjotr Ivanitsh kumartuu puoleeni.
— Pjotr Ivanitsh, mitä lääkäri teille sanoi? Kuolenko kohta?
— Mitä te, Ivanov, joutavia! Ette te kuole. Teillähän on kaikki luut
eheät. Koko onnenpoika! Ei luuta, ei suonta poikki. Vaan kuinka olette
elänyt nämä kolme ja puoli vuorokautta. Mitä olette syönyt?
— En mitään.
— Entä juonut?
— Turkkilaiselta otin pullon. Pjotr Ivanitsh, nyt en jaksa puhua. Sitte.
— No, Jumalan huomaan, kultaseni, maatkaa makeasti.
Jälleen uni ja unhe...
Minä heräsin osastomme lasaretissa. Vieressäni seisoo tohtori,
laupeuden sisaret ja paitsi heitä näen vielä kuuluisan pietarilaisen
lääkärin tutut kasvot, jotka ovat kumartuneet jalkojeni yli. Hänen
kätensä ovat veressä. Hän puuhaa kotvasen jalkojeni ääressä ja kääntyy
puoleeni:
— No, teidän Jumalanne on onnentuoja, nuori mies! Eloon jäätte. Toinen
käpälä teiltä kyllä otettiin, vaan mitäpä siitä. Jaksatteko puhua?
Minä voin puhua ja kerron heille kaikki, mitä tässä on kirjotettu.