Hän tiesi olevansa hullujen huoneessa; tiesipä olevansa sairaskin.
Samoin kuin ensimäisenäkin yönä, heräsi hän toisinaan keskellä
hiljaisuutta koko päivän kestäneen rajun liikkeellä-olon jälkeen,
tuntien kolotusta kaikissa jäsenissään ja hirveätä painoa päässänsä,
mutta täydessä tajunnassaan. Kentiesi vaikutelmien poissaolo yön
hiljaisuudessa ja hämärässä, kentiesi vasta heränneen ihmisen aivojen
heikko työkyky tekivät sen, että hän sellaisina hetkinä selvään
käsitti tilansa ja oli ikäänkuin terve. Mutta tuli päivä; valon ja
elämän heräämisen ohessa sairaalassa, valtasivat vaikutelmat hänen
jälleen; sairaat aivot eivät jaksaneet niitä kestää ja hän oli hullu
uudelleen. Hänen tilansa oli kummallista säännöllisten johdelmien ja
mahdottomuuksien sekamelskaa. Hän käsitti, että hänen ympärillään
oli kaikki sairaita, mutta samalla näki hän jokaisessa heistä jonkun
salassa piilevän tahi kätketyn henkilön, jonka hän tunsi ennen tahi
josta hän oli lukenut tahi kuullut. Sairaala oli täynnä kaikkien
aikojen ja kaikkien maiden ihmisiä. Siellä oli sekä eläviä että
kuolleita. Siellä oli sekä kuuluisia että maailman mahtavia ja
sotilaita, viimeisessä sodassa kuolleita ja heränneitä. Hän luuli
olevansa jossakin lumotussa taikapiirissä, joka oli itseensä koonnut
maan kaiken voiman ja pöyhkeässä innostuksessa piti hän itsensä
tämän seuran keskuksena. Kaikki nuo hänen sairaalatoverinsa olivat
tulleet sinne toimittaakseen teon, joka hämärästi näytti hänestä
jättiläisyritykseltä ja tarkoitti kaiken pahan hävittämistä maan
päältä. Hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtuva, mutta hän tunsi
itsessään kylliksi voimia sen toteuttamiseksi. Hän osasi lukea toisten
ihmisten ajatuksia; näki esineistä koko heidän historiansa; sairaalan
puutarhassa kasvavat suuret jalavat kertoivat hänelle kokonaisia
tarinoita menneistä ajoista; tämän todellakin jo hyvin kauvan sitte
rakennetun kartanon piti hän Pietari Suuren rakentamana ja oli
vakuutettu, että keisari asui siellä Pultavan tappelun aikana. Hän
luki sen seinistä, rappeumista, tiilien ja kaakelien palasista, jotka
hän löysi puutarhasta; kartanon ja puutarhan koko historia oli niissä
kirjoitettu. Ruumishuoneen pieni rakennus oli hänen mielestänsä täynnä
kymmeniä, satoja jo ammoin aikoja kuolleita ihmisiä, ja hän katsoi
tarkasti siihen ikkunaan, joka oli puutarhan nurkkaan päin, nähden
valon epätasaisessa heijastuksessa vanhoista taivaankaaren värisistä,
likaisista laseista tuttuja kasvoja, jotka hän oli nähnyt jolloin
kulloin elämässään tahi valokuvissa.
Sillä välin tuli kirkas, hyvä ilma; sairaat olivat päivät pitkään
ulkona puutarhassa. Heidän puolensa puutarhaa, vaikka olikin pieni ja
kasvoi tiheästi puita, oli joka paikassa, missä vain oli mahdollista,
istutettu täyteen kukkia. Johtaja pakoitti kaikkia vähänkin työhön
kykeneviä tekemään siellä työtä; kaiket päivät lakaisivat he käytäviä
ja karistelivat niiden päälle hiekkaa, kitkivät ja kastelivat kukka-
ja hedelmälavoja, jotka he itse olivat kaivaneet. Puutarhan nurkka oli
kasvanut täyteen tiheitä kirsimarjapensaita; pitkin tarhaa ulottui
jalavakuja, sen keskelle, pienelle keinotekoiselle törmälle, oli
sijoitettu puutarhan kaikkein kauniin kukkaslava; heleitä kukkia
kasvoi pitkin ylimmän kerroksen laitaa ja sen keskellä koreili
suuri, harvinainen, keltainen, punatäpläinen georgiini. Se oli koko
tarhan keskuksena, hallitsi sitä ja huomata saattoi, että monet
sairaat antoivat sille jonkinlaisen salaperäisen merkityksen. Uudesta
sairaasta näytti se myöskin joltakin tavattomalta, joltakin puutarhan
ja sen kartanon palladiumilta. Kaikki tienvarret olivat samoin
sairaiden istuttamat. Siinä oli jos jonkinlaisia kukkia, joita tapaa
vähävenäläisissä puutarhoissa. Siinä kasvoi, likellä rappusia, kolme
omituista unikukan lajia, ne olivat tavallisia paljon pienemmät ja
erosivat muista erittäin heleän punaisen värinsä kautta. Nämä kukat ne
hämmästyttivätkin sairasta, kun hän ensimäisenä päivänä tulonsa jälkeen
sairaalaan, katseli puutarhaan lasioven läpi.
Mentyään ensi kerran puutarhaan, katseli hän, laskeutumatta
rappusien astimilta, ennen kaikkia näitä heleitä kukkasia. Niitä oli
kaikkiaan vain kaksi; sattumalta kasvoivat ne erillään toisistaan
ja kitkemättömällä paikalla, niin että ne olivat tiheän heinikon
ympäröimät.
Sairaat tulivat toinen toisensa perästä ulos ovesta, jonka luona
vartija seisoi ja antoi kullekin heistä paksun, valkoisen,
pumpulilangoista kudotun päähineen, jossa oli punainen risti otsassa.
Nämä päähineet olivat olleet sodassa ja olivat ostetut huutokaupassa.
Mutta sairas antoi tietysti tälle punaiselle ristille eritysen,
salaperäisen merkityksen. Hän otti päähineen päästänsä ja katseli
ristiä, sitte unikukan kukkasta. Kukkaset olivat heleämmät.
— Se voittaa, — sanoi sairas — mutta katsotaanhan.
Ja hän laskeutui alas portailta. Vilkaistuaan ympärilleen ja näkemättä
vartijaa, joka seisoi hänen takanaan, astui hän lavalle ja kurotti
kätensä kukkaseen päin, mutta ei kuitenkaan taittanut sitä. Hän
tunsi poltetta ja pistosta kurottamassaan kädessä sekä sitte koko
ruumiissaankin, ikäänkuin joku kova, hänelle tuntemattoman voiman
survaus olisi lähtenyt punaisista terälehdistä ja tunkeutunut hänen
ruumiiseensa. Hän meni lähemmäksi ja ojensi kätensä aivan kukkaan
kiinni, mutta kukka, niinkuin hänestä näytti, puolustihe, laskemalla
itsestään myrkyllistä, kuolemaa tuottavaa hengitystä. Hänen päätänsä
alkoi pyörryttää; hän teki viimeisen hurjan ponnistuksen ja tarttui jo
kukan varteen, kun raskas käsi yht'äkkiä laskeutui hänen olallensa. Se
oli vartija, joka tarttui häneen.
— Ei saa taittaa, — sanoi vanha Vähävenäläinen. — Äläkä astu
kukkaslavalle. Teitä on täällä hulluja paljon; jos jokainen
taittaa kukkasen, niin jääpi koko puutarha tyhjäksi, — sanoi ukko
vakuuttavasti, pitäen sairasta kiinni olkapäästä.
Sairas katseli häntä kasvoihin, irroitti ääneti itsensä hänen
käsistänsä ja lähti kovassa mielenliikutuksessa kulkemaan käytävää
pitkin. — Voi, onnettomia! ajatteli hän. —Te ette näe, te olette niin
sokaistut, että puolustatte häntä. Maksoi, mitä maksoi, mutta minä teen
lopun hänestä. Ellei tänään, niin huomenna koettelemme voimiamme. Ja
jos minä hukun, niin eikö se ole yhdentekevä.
Hän käveli puutarhassa iltaan saakka, tehden tuttavuutta ja pitäen
kummallisia puheita, joissa jokainen kanssapuhuja vain kuuli vastauksia
omille, hulluille ajatuksillensa, jotka ilmestyivät johdottomissa,
salaperäisissä sanoissa. Sairas käveli milloin toisen, milloin toisen
toverin kanssa ja tuli ennen päivän loppua yhä enemmän vakuutetuksi,
että "kaikki oli valmista", niinkuin hän itsellensä sanoi. Kohta, kohta
hajoavat rautaristikot, kaikki nämä vangit pääsevät täältä ja kiitävät
joka haaralle maailmaa ja koko maailma vävähtää, heittää päähänsä
vanhan verhonsa ja ilmestyy uudessa, ihmeellisessä kauneudessa.
Hän melkein unhoitti kukan, mutta mennessään pois puutarhasta ja
noustessaan portaille, näki hän jälleen tiheässä, pimenneessä sekä jo
kasteella peittyvässä ruohossa aivan kuin kaksi punaista kekälettä.
Silloin sairas jättäytyi muista jäljelle ja, asettuen vartijan taakse,
odotti sopivaa tilaisuutta. Kukaan ei nähnyt, kuinka hän hyppäsi lavan
yli, sieppasi kukan ja kätki sen sukkelaan rinnallensa paidan alle.
Kun tuoreet, kasteiset lehdet koskettivat hänen ruumiiseensa tuli hän
kalman kalpeaksi ja siiristi kauhistuen silmänsä selko selälleen. Kylmä
hiki nousi hänen otsallensa.
Lamput sytytettiin sairaalassa; illallista odottaessaan heittäytyi
suuri osa sairaita vuoteesensa, paitsi muutamia levottomia, jotka
kiireesti astuskelivat pitkin käytäviä ja saleja. Sairas oli kukkineen
niiden joukossa. Hän käveli, puristaen suonenvedontapaisesti kätensä
ristiin rintansa päälle; hän ikäänkuin tahtoi pusertaa, musertaa
siihen kätkemänsä kukan. Muiden vastaantullessa väistyi hän heistä
kauas syrjään, peläten vaatteensa liepeelläkin koskettaa heihin. —
Älkää tulko lähelle! Älkää tulko lähelle! huusi hän. Mutta sairaalassa
välitti harva sellaisista huudoista. Ja hän astui yhä sukkelammin, otti
yhä suurempia askeleita, käveli tunnin, pari, omituisen rajusti.
— Minä väsytän sinun. Minä tukahdutan sinun! lausui hän kolkosti ja
vihaisesti. Toisinaan hän kiristi hampaitansakin.
Ruokasalissa annettiin illallinen esille. Suurille pöydille, jotka
olivat ilman pöytäliinoja, pantiin muutamia maalattuja ja kulloitettuja
puuvateja vetelän vellin kanssa; sairaat istuivat penkille; heille
annettiin kullekin palanen mustaa leipää. Puisilla lusikoilla söivät
he kahdeksan henkeä kustakin vadista. Muutamat, jotka saivat parempaa
ruokaa, söivät erittäin. Ahmittuaan nopeasti annoksensa, jonka vartija
toi sairaallemme hänen huoneeseensa, ei tämä siihen tyytynyt, vaan
lähti yhteiseen ruokasaliin.
— Antakaa minun istua täällä, — sanoi hän johtajalle.
— Ettekös te ole syönyt illallista? kysyi johtaja, valellen
lisäannoksia vateihin.
— Minun on kovin nälkä. Ja minun täytyy hyvin vahvistaa itseni. Ruoassa
on koko olemiseni: tiedättehän, etten makaa lainkaan.
-— Syökää, hyvä mies, terveydeksenne. Taras, annahan lusikka ja leipää.
Hän istuutui erään vadin ääreen ja söi vielä äärettömän paljon velliä.
— No, jo riittää, jo riittää — sanoi johtaja vihdoin, kun kaikki
herkesivät syömästä, vaan sairaamme jäi istumaan vatinsa ääreen, ottaen
siitä toisella kädellään velliä, toisella pidellen lujasti rintaansa. —
Syötte liiaksi.
— Oi, jospa tietäisitte, kuinka paljon tarvitsen voimia, kuinka paljon
voimia! Hyvästi, Nikolai Nikolajevitsh, sanoi sairas, nousten ylös
pöydästä ja kovasti puristaen johtajan kättä. — Hyvästi!
— Minnekäs nyt? kysyi johtaja hymyillen.
— Minäkö? En minnekään. Mutta ehkä huomenna näemme toisemme. Kiitän
teitä hyvyydestänne.
Ja hän puristi vielä kerran kovasti johtajan kättä. Hänen äänensä
vapisi, silmiin kiertyi kyyneleitä. — Rauhoittukaa, hyvä mies,
rauhoittukaa, — vastasi johtaja. — Miksi näin synkkiä ajatuksia. Menkää
maata ja nukkukaa hyvin. Teidän tulee enemmän maata; jos tulette hyvin
makaamaan, niin kyllä kohta parannutte.
Sairas itki ääneen. Johtaja kääntyi vartijain puoleen ja käski
heidän pikemmin korjaamaan pois ruo'an. Puolen tunnin kuluttua
kaikki sairaalassa jo makasivat, paitsi yhtä ainoata henkeä, joka
riisuutumatta loikoi vuoteellaan nurkkahuoneessa. Hän värisi kuin
horkassa ja puristi suonenvedontapaisesti rintaansa, joka, niinkuin hän
luuli, oli täynnä sanomatonta kuoleman myrkkyä.