— Kuinka te jaksatte? kysyi tohtori häneltä seuraavana päivänä.
Sairas, joka vast'ikään oli herännyt, makasi vielä peitteen alla.
— Mainiosti! vastasi hän, hypähtäen ylös, pannen tohvelit jalkaansa
ja tarttuen aamutakkiinsa. — Oivallisesti! Yksi vain ei ole hyvä; kas
tässä!
Hän näytti niskaansa.
— Minä en voi kivutta kääntää kaulaani. Mutta ei se mitään tee. Kaikki
on hyvin, jos vain sen ymmärtää; ja minä kyllä ymmärrän.
— Tiedättekö, missä olette?
— Tietysti, tohtori! Olen hullujen huoneessa. Mutta jos sen vain
ymmärtää, niin on se aivan yhden tekevä. Aivan yhden tekevä.
Tohtori katseli häntä terävästi silmiin. Hänen kauniit, hyvin hoidetut
kasvonsa somasti kammattuine kullahtavine partoineen ja levollisine
sinisine silmineen, jotka katselivat kultasankaisten silmälasien läpi,
olivat liikkumattomat ja läpitunkemattomat. Hän tarkasteli.
— Miksi noin terävästi katselette minua? Te ette näe, mitä minun
sielussani on, — jatkoi sairas — vaan minä näen selvästi teidän
sieluunne! Miksi teette te pahaa? Miksi olette te koonneet tämän joukon
onnettomia ja pidätte heitä täällä? Minulle on yhdentekevä: minä
ymmärrän kaikki ja olen levollinen; mutta he? Miksi nämä kiusaukset?
Ihmisestä, joka on saavuttanut sen, että hänen sielussansa on suuri
ajatus, yhteinen ajatus, — hänestä on yhden tekevä, missä asuu, mitä
tuntee. Vieläpä elää tahi olla elämättä... Eikö niin?
— Hyvin mahdollista, vastasi tohtori, istuutuen tuolille huoneen
nurkkaan, nähdäkseen sairasta, joka nopeasti käveli nurkasta nurkkaan,
kopisuttaen suuria, hevosennahkaisia tohveleitaan ja liehutellen
punajuovikkaan, isokukkaisen pumpulisen kauhtanansa liepeitä. Tohtorin
seurassa oleva välskäri ja sairaalan päällysmies seisoivat edelleen
asennossa oven edessä.
— Ja minullakin se on! huudahti sairas. — Ja kun minä sen löysin,
tunsin itseni uudesta syntyneeksi. Tunteet teroittuivat, aivot
työskentelee enemmän kuin konsanaan. Mitä ennen saavutti pitkällä
jonolla päätelmiä ja arveluja, sen tunnen nyt intuitiivisesti. Minä
olen todellisuudessa saavuttanut sen, mihin filosofia on pyrkinyt. Minä
elän itsessäni suuria aatteita siitä, että avaruus ja aika vain — ovat
kuvitelmia. Minä elän ilman avaruutta, kaikkialla tahi en missään,
kuinka tahdotte. Ja sen tähden on minusta yhdentekevä, pidättekö minua
täällä vaiko laskette vapaaksi, olenko vapaa vaiko sidottu. Minä olen
huomannut, että täällä on vielä muutamia muitakin samallaisia. Mutta
muusta joukosta on sellainen olettamus hirveä. Miksi ette päästä heitä
vapaiksi? Kuka tarvitsee...
— Te sanoitte, — keskeytti tohtori, — että elätte ulkopuolella aikaa ja
avaruutta. Vaan täytyneehän myöntää, että me nyt olemme tässä huoneessa
ja että nyt on — tohtori otti kellon esille — puoli yksitoista 6 päivä
toukokuuta vuonna 18—. Mitäs te siitä arvelette?
— En mitään. Minusta on yhdentekevä, missä ja milloin olin ja elin.
Jos se minusta on yhdentekevä, niin eikö se merkitse, että minä olen
kaikkialla ja aina?
Tohtori naurahti.
— Omituista logiikkaa, — sanoi hän, nousten ylös. — Kentiesi olette
oikeassa. Näkemiin asti. Ettekö tahdo sikaria?
— Kiitos. — Hän seisattui, otti sikarin ja puraisi hermoisasti
poikki sen pään. — Tämä auttaa ajattelemaan, — sanoi hän. — Se on
maailma, pienoismaailma. Toisessa päässä alkaalit, toisessa hapet...
Semmoinen on maailmankin tasapaino, jossa vastakkaiset alkeet
neutraliseeraantuvat. Hyvästi, tohtori!
Tohtori lähti etemmä. Suurin osa sairaita odotti häntä, seisoen
asennossa vuoteensa vieressä. Ei mikään päällikkyys nauti sellaista
kunnioitusta alemmiltaan, kuin mieliviallisten lääkäri sairailtaan.
Jäätyään yksin, jatkoi sairas kulkuaan nurkasta nurkkaan. Hänelle
tuotiin teetä; istumatta tyhjensi hän kahdessa siemauksessa suuren
lasin ja melkein silmänräpäyksessä söi hän ison palan valkoista leipää.
Sitte lähti hän ulos huoneesta ja kulki, pysähtymättä, muutaman tunnin
ajan nopein ja raskain askelin rakennuksen päästä päähän. Oli sateinen
päivä ja sairaita ei päästetty ulos. Kun välskäri tuli etsimään uutta
sairasta, niin näytettiin hänet käytävän päähän; sairas seisoi siellä,
kasvot kiinni puutarhaan vievän oven lasissa, ja katsoa tuijotti
kukkalavaan. Hänen huomionsa oli kääntänyt puoleensa tavattoman heleän
punainen kukka, muuan unikukan laji.
— Tulkaa punnittavaksi, — sanoi välskäri, koskettaen häntä olkapäähän.
Ja kun sairas kääntyi kasvoin häneen päin, niin oli välskäri vähällä
horjahtaa pelästyksestä: niin paljon villiä häijyyttä ja vihaa hehkui
noissa mielipuolen silmissä. Mutta nähtyään välskärin, muutti sairas
oitis kasvojensa ilmeen ja seurasi häntä tottelevaisesti, sanomatta
sanaakaan sekä ikäänkuin syviin mietteisiin vajonneena. He tulivat
tohtorin huoneeseen: sairas kävi itse suuren kymmenysvaa'an päälle;
punnittuaan hänen, merkitsi välskäri kirjaan vastapäätä sairaan nimeä
109 naulaa. Seuraavana päivänä oli 107, sitä seuraavana 106.
— Jos näin käypi edelleenkin, niin ei hän elossa pysy, — sanoi tohtori
ja käski ruokkia häntä niin hyvin kuin suinkin.
Mutta huolimatta tästä ja sairaan tavattomasta ruokahalusta, laihtui
hän päivä päivältä ja välskäri kirjoitti kirjaan joka päivä yhä
pienemmän naulaluvun. Sairas ei maannut melkein ollenkaan ja vietti
kaiket päivät alituisessa liikkeessä.