Hän tointui yöllä. Kaikki oli hiljaa; suuresta viereisestä suojasta
kuului makaavien sairaiden hengitys. Jossakin kaukana puheli
kummallisella, yksitoikkoisella äänellä itseksensä muuan sairas,
joka oli yöksi pantu pimeään huoneeseen, ja ylhäällä, naisosastossa,
lauloi käheä kontra-altto jotakin villiä laulua. Sairas kuunteli
näitä säveleitä. Hän tunsi kaikissa jäsenissään hirveätä väsymystä ja
voimattomuutta; hänen kaulaansa pakoitti kovasti.
— Missä minä olen? Mikä minun on? tuli hän ajatelleeksi. Ja yht'äkkiä
muistui hänelle tavattoman selvään mieleen viimeinen kuukausi hänen
elämätänsä ja hän ymmärsi olevansa sairas sekä mitä sairasti. Jono
eriskummallisia ajatuksia, sanoja ja tekoja muistui hänen mieleensä,
saaden koko hänen ruumiinsa värähtelemään. — Mutta sehän on lopussa,
Jumalan kiitos, se on lopussa! kuiskasi hän ja nukkui jälleen.
Avonainen, rautaristikolla varustettu ikkuna oli pienelle umpikadulle
päin, joka oli korkeiden rakennusten ja kiviaitauksen välissä;
tällä kadulla ei kukaan koskaan käynyt ja se oli kasvanut täyteen
jonkinlaisia pensaita ja syreenejä, jotka uhkeasti kukkivat siihen
vuoden aikaan... Pensaiden takaa, aivan ikkunain vastassa, häämöitti
korkea aitaus; sen takaa taas näkyivät suuren puutarhan puiden latvat,
joita, niiden läpi pilkoittaen, valaisi kuu. Oikealla kohosi sairaalan
valkoinen rakennus, jonka ristikkoikkunoista näkyi valoa; vasemmalla
oli ruumishuoneen valkoinen, kuun valaisema umpiseinä. Kuu paistoi
ikkunan ristikon läpi huoneen lattialle, valaisten osan vuodetta ja
sairaan väsyneitä, kalpeita kasvoja, joiden silmät olivat ummessa: nyt
ei hänessä ollut mitään mielipuolista. Olipa vain uupuneen sikeää,
raskasta unta, ilman unennäköjä, ilman vähintäkään liikahdusta,
melkeinpä ilman hengitystäkin. Muutamaksi silmänräpäykseksi heräsi hän
täydessä tajussaan, aivan kuin terveenä, vaan noustakseen sitte aamulla
jälleen vuoteestansa entisenä mielipuolena.