"Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Pietari I:sen nimessä julistan
pidettäväksi tarkastusta tässä hullujenhuoneessa!"
Nämät sanat lausuttiin kovalla, kimakalla, heleällä äänellä. Sairaalan
kirjuri, joka mustetäplillä tahratun pöydän ääressä kirjoitti sairaan
nimen suureen repaleiseen kirjaan, ei voinut pidättää nauruansa. Mutta
ne molemmat nuoret miehet, jotka sairasta sinne saattoivat, eivät
nauraneet: he tuskin pysyivät jaloillaan, oltuaan kaksi vuorokautta
makaamatta tuon mielipuolen seurassa, jonka he vastikään olivat
rautatietä myöten sinne tuoneet. Viimeisen edellisellä pysäkillä oli
raivo käynyt pahemmaksi; jostakin olivat he saaneet hullujen paidan
ja, kutsuttuaan konduktöörin ja santarmin avuksi, pukeneet sen sairaan
päälle. Siten olivat he saaneet hänen tuoduiksi kaupunkiin sekä
sairaalaan.
Hän oli hirvittävä. Paitsi hulluuden kohtauksessa repaleiksi
repimäänsä harmaata pukua, ympäröi hänen runkoansa karkea takki;
pitkät hihat puristivat hänen kätensä ristiin rinnan päälle ja olivat
sidotut solmuun selän taakse. Tuliset, tuijottavat silmät (hän ei
ollut maannut kymmeneen vuorokauteen) hehkuivat liikkumattomasta
loisteesta; suonenvedon värähdys, tempoi alahuulta; takkuiset kiharat
hiukset valuivat harjana hänen otsallensa; nopein, raskain askelin
astuskeli hän nurkasta nurkkaan, tutkivasti katsellen vanhoja kaappeja
papereineen ja vahavaatteella peitettyjä tuoleja sekä väliin silmäillen
saattomiehiäänkin.
— Viekää hänet osastoon. Oikealle.
— Minä tiedän, minä tiedän. Viime vuonna olin jo kanssanne täällä. Me
tarkastimme sairaalaa. Minä tiedän kaikki, ja minua on vaikea pettää, —
sanoi sairas.
Hän kääntyi ovelle päin. Vartija aukaisi sen hänelle; astuen yhtä
nopein, raskain ja varmoin askelin sekä mielipuolinen pää hyvin
pystyssä, lähti hän ulos huoneesta ja melkein juosten meni hän oikealle
mieliviallisten osastoon. Saattajat ehtivät tuskin seurata häntä.
— Soita. Minä en voi. Te sidoitte käteni.
Ovenvartija aukaisi oven ja he astuivat sisään sairaalaan.
Tämä oli iso, vanhaan ruunun malliin rakennettu kivikartano. Kaksi
suurta salia, joista toinen — ruokahuone, toinen — yhteinen asunto
rauhallisia sairaita varten, leveä läpikäytävä, varustettu lasiovella,
joka vei kukkaistarhaan, sekä parikymmentä eri huonetta, joissa
sairaat asuivat, täyttivät alakerran; siellä oli myöskin kaksi
pimeää suojaa, toinen verhottu sisältä patjoilla, toinen laudoilla,
joihin raivoisat pantiin, ja äärettömän suuri, kupukattoinen, synkkä
huone — kylpyhuone. Yläkerrassa olivat naiset. Sekavaa, ulvomisien
ja vaikeroimisien keskeyttämää hälinää kuului sieltä. Sairaala oli
rakennettu kahdeksallekymmenelle hengelle, mutta koska se oli yksinään
muutamia lähikuvernementteja varten, niin pidettiin siinä aina 300:taan
henkeen saakka. Pikkuruisissa kopeissa oli vuoteita nelin, viisin;
talviseen aikaan, kun sairaita ei laskettu puutarhaan ja kun kaikki
ristikoilla varustetut ikkunat olivat kokonaan kiinni, oli sairaalassa
sietämättömän raskas olla.
Uusi sairas vietiin huoneeseen, jossa kylpyammeet olivat. Terveeseenkin
ihmiseen saattoi se tehdä tukalan vaikutuksen, saatikka sitte
sairaaseen, kiihtyneeseen mielikuvitukseen. Se oli, niinkuin sanottu,
suuri, kupukattoinen huone, jonka lattia oli tahmea kivilattia ja jota
valaisi yksi ainoa, nurkkaan tehty ikkuna; seinät ja kuvut olivat
tumman punaisiksi maalatut; liasta mustuneeseen lattiaan ja sen tasalle
oli tehty kaksi kivistä ammetta, aivan kuin kaksi pitkulaista, vedellä
täytettyä hautaa. Suunnattoman suuri vaskiuuni silinterinmuotoisine
vedenlämmityskattiloineen ja monine vaskisille torvineen ja hanoineen
täytti ikkunan vastakkaisen nurkan; kaikella oli sairaalle mielelle
tavattoman kamala ja haaveenomainen luonne, ja ammeiden hoitaja, muuan
lihava, aina vaitioleva Vähä-venäläinen, lisäsi synkällä näöllään vielä
tätä vaikutusta.
Ja kun sairas tuotiin tähän hirveään huoneeseen kylpemään ja, sairaalan
ylilääkärin parannustavan mukaan, hänen niskaansa oli pantava iso
laastari, niin joutui hän raivoon ja vimmaan. Perättömiä ajatuksia,
toinen toistaan eriskummallisempia, alkoi pyöriä hänen päässänsä.
Mitä tämä on? Kidutustako? Salainen rankaisupaikka ehkä, jossa hänen
vihollisensa olivat päättäneet tehdä lopun hänestä? Kenties itse
helvetti? Hänelle tuli vihdoin mieleen, että se oli jotakin kidutusta.
Hän riisuttiin, huolimatta hänen hurjasta vastustelemisestansa.
Sairaudesta lisääntyneellä voimalla riuhtaisihe hän helposti irti
muutamien vartijain käsistä, niin että he kaatuivat maahan; vihdoin sai
neljä miestä hänen kumoon ja, tartuttuaan häntä käsistä ja jaloista,
laskivat hänen lämpimään ammeeseen. Se näytti hänestä kiehuvalta
vedeltä, ja hullussa päässä vilahti johdoton, katkonainen ajatus, että
se oli kiehuvalla vedellä ja kuumalla raudalla toimitettava kidutus.
Vedestä läkähtyen ja suonenvedontapaisesti taistellen käsillään ja
jaloillaan, joita vartijat lujasti kiinnipitelivät, karjui hän,
tukehtuen, johdottomia puheita, joita itse kuulematta, on mahdotonta
kuvitellakaan mielessään. Siinä oli sekä rukouksia että kirouksia. Hän
huusi, siksikuin hänen voimansa uupuivat ja lopuksi lausui hän hiljaa,
katkerasti itkien, lauseen, joka ei ollut missään yhteydessä hänen
edellisten sanojensa kanssa:
— Pyhä Yrjö-marttiira! Sinun käsiisi annan minä ruumiini. Vaan en
henkeäni, oi, en!...
Vartijat pitelivät häntä yhä, vaikka hän jo oli rauhoittunutkin.
Lämmin kylpy ja pään päälle pantu jäitä sisältävä rakko tekivät
vaikutuksensa. Mutta kun hän, melkein tunnottomana, otettiin ylös
vedestä ja asetettiin tuolille istumaan laastarin panemista varten
hänen niskaansa, niin viimeiset voimat ja hurjat ajatukset jälleen
puhkesivat ilmi.
— Miksi? Miksi!? huusi hän. — Minä en ole tahtonut pahaa kellekään.
Miksi tappaa minut? O-o-o! Oi, Herra Jumala! Oi, te, ennen minua
kidutetut, teitä rukoilen, pelastakaa...
Polttava kosketus niskaan sai hänen hurjasti taistelemaan. Palvelijat
eivät voineet tulla toimeen hänen kanssaan, eivätkä tietäneet, mitä
tehdä. — Eihän sille mitään voi, — sanoi tätä tekoa johtanut sotamies.
— Pitää pyyhkiä.
Nämä tavalliset sanat saivat sairaan vapisemaan. Pyyhkiä!... Mitä
pyyhkiä? Ketä pyyhkiä? Minua!— ajatteli hän ja peitti kuoleman kauhusta
silmänsä. Sotamies tarttui karkeaan pyyheliinaan molemmista päistä ja
hieroi sillä, kovasti painaen niskaa, jota tehden hän repäisi irti
laastarin ja päällimäisen ihon, niin että siihen tuli avonainen,
punainen hieroma. Kipu tästä, joka tyynelle ja terveellekin ihmiselle
olisi ollut sietämätön, tuntui sairaasta kaikkein viimeiseltä. Hän
tempaisihe hurjasti koko vartalollaan, riuhtaisihe irti vartijani
käsistä ja hänen alaston ruumiinsa romahti lattian paasille. Hän tahtoi
huutaa, vaan ei voinut. Hän vietiin tunnottomana vuoteeseen ja kohta
vaipui hän pitkään, sikeään ja kuoleman tapaiseen uneen.