MARGIT hiljaa. Mitä tämä on?
GUDMUND Knutille. Ja tässä minun.
(Puristavat toistensa käsiä.)
KNUT. Mutta mainitkaamme nyt myös molemmat, kuka —
GUDMUND. Hyvä. Täältä Päiväkummusta olen kaikkien kauniiden neitojen
joukosta löytänyt sen, joka —
KNUT. Minä myöskin. Ja minä vien hänet täältä vielä tänä yönä, jos
sikseen on.
MARGIT, joka huomiota herättämättä on lähestynyt. Pyhimysten nimessä!
GUDMUND nyökäyttää päätään Knutille. Samoin teen minäkin.
SIGNE, joka myöskin on kuunnellut. Gudmund!
(GUDMUND ja KNUT, toisilleen kuiskaillen molemmat SIGNEÄ osoittaen.)
Hän se on.
GUDMUND hätkähtäen. Niin, minun.
KNUT samoin. Ei, kuin minun!
MARGIT hiljaa, puoliksi hurjistuneena. Signe!
GUDMUND kuten ennen, Knutille. Mitä sillä tarkoitat?
KNUT. Signeähän minä aion —
GUDMUND. Signeä! Signe on kihlattu morsiameni Jumalan edessä.
MARGIT kirkaisten. Hän se oli! Ei, — ei!
GUDMUND hiljaa, katsellen Margitia. Margit! Hän on kuullut kaikki.
KNUT. Hohoh; sitenkö ovat asiat? Kuulkaahan, Margit rouva, ei ole
tarpeen, että olette niin ihmettelevinänne: nyt olen päässyt perille
kaikesta.
MARGIT Signelle. Mutta sinähän sanoit äsken —? (Käsittää samassa
asiain oikean laadun.) Sinä tarkoititkin Gudmundia!
SIGNE ihmeissään. Tietysti, etkö sitä tiennyt! Mutta mikä sinua
vaivaa, Margit?
MARGIT melkein soinnuttomalla äänellä. Ei mikään, ei mikään.
KNUT Margitille. Ja aamusella, kun annoin kunniasanani Teille siitä,
että en saattaisi matkaan mitään rauhattomuutta illalla täällä —
silloin Te jo tiesitte, että Gudmund Alfinpoika oli tulossa tänne. Ha,
haa, älkää kuvitelkokaan mielessänne, että voitte pitää pilananne Knut
Gäslingiä! Signe on käynyt minulle rakkaaksi. Aamupäivällä vielä pelkkä
ajattelematon lupaukseni sai kosimaan häntä; mutta nyt —
SIGNE Margitille. Hän! Sitäkö kosijaa sinä ajattelit?
MARGIT. Vaiti, vaiti!
KNUT ankarasti ja käskevästi. Rouva Margit, — Te olette hänen vanhempi
sisarensa; minä vaadin vastausta.
MARGIT tunnossaan taistellen. Signe on jo valinnut sulhasensa; — minä
en voi mitään vastata.
KNUT. Hyvä on; niinpä ei minulla ole enää mitään tekemistä
Päiväkummussa. Mutta sydänyön jälkeen — pankaa se mieleenne, — on
päivä päättynyt; silloin kait tulette jälleen näkemään minut, ja
silloin ratkaiskoon onni, kumpi meistä, Gudmund vaiko minä, vie Signen
tästä talosta.
GUDMUND. Niin, yritä sinä vain; verinen päätös siitä sinulle tulee!
SIGNE tuskaisesti. Gudmund! Pyhimysten nimessä —!
KNUT. Sävyisästi; sävyisästi, Gudmund Alfinpoika! Ennen auringon nousua
olet sinä käsissäni. Ja hän, — morsiamesi —. (Menee ovelle, viittoo
ja huutaa hillitysti.) Eerik! Eerik, tule tänne! Omaistemme luo!
(Uhaten EERIKIN näyttäytyessä ovella.) Totisesti, voi teitä kaikkia,
kun minä jälleen palaan!
(HÄN ja EERIK poistuvat vasemmalle taka-alalle.)
SIGNE hiljaa Gudmundille. Oi, mutta sano minulle, mitä kaikki tämä
merkitsee.
GUDMUND kuiskaten. Meidän molempien täytyy lähteä Päiväkummusta
vielä tänä yönä.
SIGNE. Jumala minua siunatkoon, — sinä tahdot —!
GUDMUND. Älä puhu siitä! Ei sanaakaan yhdellekään ihmiselle; ei edes
sisarellesi.
MARGIT itsekseen. Hän, — hän se on! Hän, jota Gudmund tuskin on
ajatellutkaan, ennenkuin tänä iltana. Jos olisin ollut vapaa, niin
tiedän kyllä, kenet hän olisi valinnut. — Niin, vapaa!
(BENGT ja VIERAAT, MIEHIÄ ja NAISIA, tulee ulos rakennuksesta.)
NUORET NEIDOT ja POJAT laulavat.
Tääll' ulkona, ulkona nyt pidot on,
kun linnut käy unen-kehtoon,
kuin onkaan hauska käydä karkelohon,
nyt koivulehtoon.
Tääll' ulkona, ulkona soikoon joka suun
ilovirret nyt ilmoihin ehtoon,
pois murhe, kun kutsuvi viulu kisailuun
nyt koivulehtoon.
BENGT. Kas, niin pitää olla! Sellainen minua miellyttää! Olen iloinen,
ja vaimoni myöskin; ja sen vuoksi teidän kaikkien tulee olla iloisia.
MUUAN VIERAS. Niin, pankaamme nyt toimeen kilpataisto!
MONET huutavat. Niin, niin, kilpataisto!
TOINEN VIERAS. Ei, heittäkäämme se; se herättää vain rauhattomuutta.
(Hillityllä äänellä.) Muistanette kait, että Knut Gäsling on talossa
tänä iltana.
USEAT keskenään kuiskaillen. Niin, niin, se on totta. Muistattehan
viime kerralla, kun hän —. Paras on olla varuillaan.
VANHA MIES. Mutta Te, Margit rouva —; tiedän, että Teidän suvussanne
on aina osattu kertoa taruja, ja itse Te lapsena ollessanne osasitte
kertoa monta kaunista satua.
MARGIT. Oi, minä olen unohtanut ne kaikki. Mutta kysykäähän Gudmund
Alfinpojalta, serkultani; hän taitaa tarinan, joka on hyvin hauska.
GUDMUND hillitysti, rukoillen. Margit —!
MARGIT. Hohoh, kylläpä sinun naamasi nyt on surkeana! Ole iloinen,
Gudmund! Ole iloinen! Niin, niin, eipä se taida olla niin helppoa,
luulen ma. (Hymyillen vieraille.) Hän on nähnyt keijukaisen tänä
iltana. Se aikoi vietellä hänet; mutta Gudmund on uskollinen
nuorukainen. (Kääntyy jälleen Gudmundin puoleen.) Niin no, tarina ei
ole lopussa vielä. Kun viet lemmittyäsi läpi metsien ja rytöjen, älä
käänny kertaakaan taaksesi katselemaan —; keijukainen hymyilee joka
pensaan takaa. Etkä loppujen lopuksi — (hillityllä äänellä, astuessaan
aivan liki häntä) — pääse kuitenkaan pitemmälle kuin hän tahtoo
päästää. (Asettuu oikealle.)
SIGNE hiljaa. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
BENGT käy tyytyväisenä vieraiden keskuudessa. Ha, ha, ha! Margit rouva
se vasta osaa sepittää! Kun hän vain haluaa, osaa hän paljon paremmin
kuin minä itse.
GUDMUND itsekseen. Hän uhkaa; minun täytyy riistää häneltä viimeinen
toivo; ennen hän ei rauhoitu. (Kääntyy vieraiden puoleen.) Osaan
pienoisen laulun. Jos teitä haluttaa kuunnella, niin —
USEAT VIERAAT. Kiitos, kiitos Gudmund Alfinpoika!
(Kaikki kerääntyvät hänen ympärilleen, toiset istuutuen,
toiset seisten, MARGIT nojautuu erästä puuta vasten oikealla
etu-alalla, SIGNE seisoo vasemmalla lähellä rakennusta.)
GUDMUND laulaa.
Ratsastin kerran lehtoon,
veen yli purjehdin;
kodissain kerran kauniissa
ma impein kihlasin.
Ol' ilkee keijukainen,
sen mieli kade on:
ei kera ylkäns' impi tuo
käy koskaan kirkkohon.
Mua kuule, keijukainen,
nuo hommas heitä pois;
kaks syäntä, toistaan lempivää,
ken eroittaa ne vois!
VANHA MIES. Se oli kaunis laulu. Katsokaa, kuinka nuorukaiset
vilkuilevat tuonnepäin. (Osoittaa tyttöjä kohti.) Niin, niin, kullakin
on kait omansa, luulisin.
BENGT tekee kasvonilmeitä Margitille. Minulla ainakin on omani, sen
tiedän. Ha, ha, haa!
MARGIT hiljaa, väristen. Voi, että täytyy kärsiä kaikki tämä iva ja
pilkka! Ei, ei; nyt on tartuttava viimeiseen pelastuskeinoon.
BENGT. Mikä sinua vaivaa? Minusta sinä olet niin kalpea.
MARGIT. Se menee kohta ohi. (Kääntyy vieraitten puoleen.) Muistelen
äsken sanoneeni, että olin unohtanut kaikki taruni. Mutta yhden
kuitenkin luulen muistavani.
BENGT. Oikein, vaimoseni! Kerropas se.
NUORET TYTÖT anoen. Niin, kertokaa, kertokaa Margit rouva!
MARGIT. Pelkäänpä melkein, ettei se teitä miellytä; mutta saman
tekevää.
GUDMUND hiljaa. Pyhät kaikki, hän ei kait aio —!
MARGIT.
Oli neito hieno ja kaunoinen,
isän koissa istui hän ommellen;
hän silkkiä, kultaa yhteen liitti; —
vähän siitä riemua sentään riitti.
Hän istui yksin niin murheissaan;
asettui suru pirtin aution päätyyn;
oli neito ylpeä luonteeltaan,
halas aatelisrouvan hän säätyyn.
Ulos linnastaan vuoren-valtias läksi,
mukanaan oli kultaa ja loistava saatto;
kotihin tytön sitten hän vei emännäksi,
oli silloin kolmannen päivän aatto.
Kesät niin meni vuoressa hältä hukkaan;
oli kangaspuissansa kultainen loimi;
kevät koitti, ja laaksot puhkesi kukkaan;
uness' yksin hän kukkia poimi. —
Oli myöskin poikanen hilpeä, nuori;
osas harppua kultaista hän soittaa;
vapis sen säveleistä neitosen vuori,
joka sointu sen paatiset seinät voittaa.
Sydämeen polon neidon ne tunkeutui; —
lens' tunturin uksi auki kuin jousi;
rusoss' illan laakson terhenet ui,
ihanuutta tuot' impi katsomaan nousi.
Oli kuin herännyt olis elohon
nyt vasta hän soitosta kantelon,
oli kuin olis tullut nyt aarteet julki,
sylihinsä jotk' elo ennen sulki.
Se tietäkää, joka ainoa, ken
vain vangittu tunturivuoreen on, sen
vapauttaa harpunsoitolla voi!
Hän kuuli, kuin kahleissa vaikeroi
polo neito, — harppunsa pois hän viskas,
ylös raakapuuhun purjeensa kiskas; —
alus ylkää ja morsianta nyt kantaa
yli suolaisen veen päin vierasta rantaa.
(Kasvavalla intohimolla.)
Niin kauniisti soitit sa kultaisin kielin;
siks paisuu mun rintani uljain mielin.
Ulos tahdon ma laaksojen vehmaiden vyöhön.
Ma kuolen, jos vielä jään vuoren yöhön!
Mua pilkkaa hän vaan! Ja morsiantaan
yli suolaisen veen vie purrellaan!
(Huutaa.)
Minä kuolen; suljettu vuori täst' on lähtein!
Ei koita koi; valo sammui tähtein!
(Horjuu ja vaipuu tajuttomana erästä puunrunkoa vasten.)
SIGNE itkien, on rientänyt paikalle ja kietoo hänet syleilyynsä.
GUDMUND rientää Margitin luo ja tukee häntä. Auttakaa, auttakaa; hän
kuolee.
BENGT ja VIERAAT kerääntyvät kauhusta huudahdellen heidän ympärilleen.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sama Päiväkummun tupa kuin ennenkin, mutta nyt epäjärjestyksessä
pitojen jälkeen. Yhä edelleenkin on yö; lempeä hämärä peittää huoneen
ja maiseman ulkona.
BENGT seisoo avoimella kuistilla kädessään oluttuoppi. JOUKKO VIERAITA
tekee lähtöä talosta. Sisällä tuvassa ERÄS PIIKA siistimishommissa.
BENGT huutaa menijöille. Herran haltuun sitten, ja tervetuloa taas
Päiväkumpuun! Muutoin olisitte tekin voineet jäädä yöksi tänne
lepäämään, kuten toisetkin. No niin, niin —; vartokaapas; saatan teitä
veräjälle; minun täytyy kerran vielä juoda maljanne.
VIERAAT laulavat etäällä.
Hyvästi! sekä Herran huomahan vaan,
väki tään talon ain' hyvin voikoon!
Käy polkumme poikki kivikkomaan; —
säveleit' ilon viulu nyt soikoon!
Sävel eespäin kun vie,
keveältä tuntuu työläinkin tie.
Siis taivaltamaan!
(Laulu häipyy yhä etäämmälle.)
MARGIT astuu vasemmanpuoleisesta ovesta sisään tupaan.
PIIKA. Herra armahtakoon, hyvä rouva, oletteko noussut ylös?
MARGIT. Olen terve ja reipas; voit mennä nukkumaan. Varrohan; ovatko
kaikki vieraat lähteneet?
PIIKA. Eivät kaikki; toiset ovat jääneet tänne yöksi; he kait ovat jo
nukkumassa.
MARGIT. Entä Gudmund Alfinpoika?
PIIKA. Hän kait myöskin nukkuu. (Osoittaa ovea kohti.) Vähän aikaa
sitten hän meni kamariinsa, tuonne käytävän yläpuolelle.
MARGIT. Hyvä; saat mennä.
(PIIKA poistuu vasemmalle, MARGIT käy hitaasti yli lattian,
istuutuu oikeanpuoleisen pöydän ääreen ja katselee avonaista
ikkunaa kohti.)
MARGIT.
Pois Gudmund taas lähtee kait ratsastamaan,
katoaa taas maailmaan avaraan;
ma alle jään kotipirttini orren —;
minun _silloin_ niinkuin kukkien käy,
polon yrtin, tiellä tallatun korren, —
ma kuihdun vain, muut' osaa ei näy.
(Lyhyt äänettömyys; nojautuu taapäin tuolissa.)
Oli kerran sokea lapsonen,
mi leikki ja huoletta ilakoi;
emo silloin taikoen, loihtien
näön lahjan sen silmihin jälleen loi.
Ja lapsonen katseli riemuissaan
yli vuorten ja laaksojen, vetten ja maan.
Mut kauan ei kestänyt taikojen työ,
ja lapsosen ylti jälleen yö;
olivat ohi leikit riemuisat;
sen posket kaihosta kalpenivat;
se sairastui, öin, päivin ei maannut,
valitus sen koskaan ei soimasta laannut. —
Kesän kauneudelle oli silmäni sokeet,
valon armaus niiltä hukkaan meni —
(Hypähtää pystyyn.)
Mutta _nyt_ —! Taas ympäri salvat ja tokeet!
Enemmän on arvoinen nuoruuteni.
Isännällein oon uhrannut kolme vuotta
elostain; tätä kauemmin ei voi kestää.
Ma ellen moista tahtoisi estää,
kesy öisin kuin kyyhky, ja — oisin suotta.
Ma pikku kiistoista täällä saan surman;
kokea elon valtavan tahdon hurman; —
Gudmundin seuraan kilpeä, jousta,
ilot kanssansa jaan, hänen murheensa liennän,
kun uhkaavi vaara, ain' auttamaan riennän;
kaikk' kummeksii kansa, kun rinnalle nousta
ritarin jalon tahdon ma puolisonaan. —
Hänen puolisonaan!
(Lyö yhteen kätensä.)
Ah, armoaan,
pyhä Herra ei kiellä, näin enää en haasta.
Suo rauhasi, mieleni nosta maasta.
(Käy hetken äänettömästi mietiskellen.)
Sisarein —? Rakas Signe, sisko kulta,
hänet peittäis kait ennenaikoja multa?
Kenties —? Toki sentään? Hän nuori niin on;
vuoks Gudmundin ehk' ei ois onneton!
(Jälleen äänettömyys; ottaa esille pikku pullon, katselee kauan sitä ja
lausuu hiljaa:)
Ma pullolla tällä —; ah, sillä voisi —;
se miehellein unen ikuisen soisi.
(Kauhuissaan.)
Ei, ei, sen nielköhön virran vuo!
(Aikoo heittää sen ulos ikkunasta, mutta pysähtyy.)
Toki, — tuokiossa se mulle suo —.
(Kuiskaa, kasvoillaan yhtaikaa kauhua ja ihastusta.)
Mi voima kiehtova, murtumaton
olemukseen synnin kätketty on?
Minust' onnea ei ole korkeampaa
kuin se, min sielunsa hinnalla saa.
(BENGT, kädessään tyhjä oluttuoppi, tulee sisään avonaiselta kuistilta;
hänen kasvonsa punoittavat; askelensa ovat epävarmat.)
BENGT paiskaa tuopin pöydälle vasemmalla. Kas niin; ne olivat pidot,
joista mainitaan yli koko tienoon. (Huomaa Margitin.) No, siinäkö sinä
olet? Olet toipunut jälleen. Siitä minä pidän.
MARGIT, joka on kätkenyt pullon. Onko portti suljettu?
BENGT istuutuu pöydän ääreen vasemmalle. Olen pitänyt kaikesta huolen.
Saatoin viimeiset vieraat veräjälle saakka. Mutta minne Knut Gäsling
joutui? — Anna minulle simaa, Margit! Minua janottaa. Täytä tuo
pikari.
(MARGIT noutaa simakannun eräästä kaapista ja kaataa pikariin, joka on
BENGTIN edessä pöydällä.)
MARGIT käy kannu kädessä oikealle. Kysyit Knut Gäslingiä.
BENGT. Niin tein. Tuo kopeilija, — suurkerskuja! Muistan kyllä, että
hän uhkasi minua eilen aamulla.
MARGIT asettaa kannun pöydälle oikealla. Pahempia sanoja hän päästi
suustaan lähtiessään yöllä.
BENGT. Niinkö? Hyvä on. Minä isken hänet kuoliaaksi.
MARGIT hymyilee halveksivasti. Hm —
BENGT. Isken hänet kuoliaaksi, sanon minä! En pelkää käydä kymmentä
moista miestä vastaan. Ulkona asehuoneessa on isoisäni kirves; sen
varsi on hopealla huoliteltu, ja kun _siihen_ tartun, niin —! (Iskee
nyrkkinsä pöytään ja juo.) Huomenna aseistaudun; käyn taistoon kaikkine
miehineni ja lyön Knut Gäslingin kuoliaaksi.
(Juo pohjaan.)
MARGIT hiljaa. Voi, että täytyy elää täällä hänen kanssaan!
(Aikoo mennä.)
BENGT. Margit, tule tänne! Täytä jälleen pikarini. (Margit lähenee;
Bengt tempaa hänet polvelleen.) Ha-ha-haa; sinä olet kaunis, Margit!
Minä pidän sinusta,
MARGIT riuhtautuu irti. Päästä minut!
(Käy pikari kädessään oikealle.)
BENGT. Et ole taipuvainen tänä iltana. Ha-ha-ha; et kait tarkoittane
niin pahaa.
MARGIT hiljaa kaataessaan pikariin. Totisesti oli se viimeinen tuoppi,
minkä sinulle täytin.
(Jättää pikarin paikoilleen ja aikoo mennä ulos vasemmalle.)
BENGT. Kuulehan, Margit. Siitä saat kiittää Jumalaasi, että otin sinut
vaimokseni, ennenkuin Gudmund Alfinpoika palasi takaisin.
MARGIT pysähtyy ovelle. Miksi niin?
BENGT. Siksi, että koko hänen omaisuutensa ei ole kymmenettä osaakaan
minun varoistani. Ja minä olen varma siitä, että hän olisi kosinut
sinua, ellet olisi ollut Päiväkummun emäntä.
MARGIT lähestyy; katselee syrjäkarein pikariin. Niinkö luulet?
BENGT. Menen vaikka valalle siitä, Margit. Bengt Gautinpojalla on kaksi
terävää silmää päässään. Mutta nythän hän voi ottaa Signen.
MARGIT. Ja sinä luulet hänen välittävän —?
BENGT. Hänestä? Kyllä vaan, nyt kun ei voi saada sinua. Mutta jos
olisit ollut vapaa, niin —. Ha-ha-ha, Gudmund on kaikkein muiden
kaltainen; hän kadehtii minua siitä, että olen sinun miehesi. Senvuoksi
pidän sinusta niin paljon, Margit. — Tänne pikari! Täytä se reunojaan
myöten!
MARGIT menee vastahakoisesti oikealle. Totisesti sen olet saava.
BENGT. Knut Gäslinghän kosi myös Signeä; mutta hänet minä isken
kuoliaaksi. Gudmund on rehellinen mies, hän saa Signen. Ajattelehan,
Margit, kuinka hyvin me tulemme viihtymään naapureina. Ja sitten
menemme pitoihin toistemme luo, ja istumme päivät pääksytyksin,
kummallakin vaimonsa polvellaan, ja ryyppäämme ja puhumme niitä näitä.
MARGIT yhä vain kiihtyvämmässä sielullisessa kamppailussa;
vaistomaisesti hän on ottanut pullon esille sanoessaan: Hyvä on;
hyvä on.
BENGT. Ha-ha-ha; aluksi, arvelen, Gudmund ei katsele leppeästi minuun,
kun syleilen sinua; mutta pian hän siihen tottuu luullakseni.
MARGIT hiljaa. Moista ei ihminen enää saata sietää! (Kaataa pullon
sisällön pikariin, käy ikkunalle, heittää pullon ulos ja lausuu
mieheensä katsomatta): Pikarisi on täynnä.
BENGT. Tuo tänne se sitten!
MARGIT taistelee tuskan ja epäilyksen vallassa; lausuu vihdoin.
Älä juo enää tänä yönä!
BENGT hymyillen, nojautuessaan taapäin tuolissaan. No, varrotko ehkä
minua? (Vilkuttaa hänelle silmää.) Mene sinä vain; minä tulen pian
perästä.
MARGIT äkkiä, käskevästi. Pikarisi on täynnä. (Osoittaa.) Siinä se on.
(Menee nopeasti ulos vasemmalle.)
BENGT nousee. Minä pidän paljon hänestä. En kadu ollenkaan, että otin
hänet vaimokseni, vaikka hän ei perinyt mitään muuta kuin tuon pikarin
ja soljet, jotka olivat hänen morsiuspuvussaan.
(Käy ikkunan luona olevan pöydän ääreen ja tarttuu pikariin.)
(ERÄS RENKI tulee kiireesti ja kauhuissaan sisään taka-alalta.)
RENKI huutaa. Herra Bengt, herra Bengt, kiiruhtakaa ulos niin nopeasti
kuin vain pääsette! Knut Gäsling on tulossa taloa kohti mukanaan
aseistettu miesjoukko.
BENGT panee pois pikarin. Knut Gäsling? Kuka niin sanoo?
RENKI. Muutamat pitovieraistanne näkivät hänet alhaalla tiellä, ja
sitten he juoksivat kiireesti takaisin varoittamaan teitä.
BENGT. Hyvä; silloin minä myöskin —! Antakaa minulle isoisäni kirves!
(HÄN ja RENKI menevät ulos taka-alalle.)
(Hiukan myöhemmin tulevat GUDMUND ja SIGNE hiljaa ja
varovaisesti sisään oikeanpuoleisesta ovesta.)
SIGNE hillitysti.
Niin olkoon siis!
GUDMUND samoin.
Hätä suurin vain pakottaa.
SIGNE.
Nyt kohti vierasta maata
pois meidät syntymäseudultain —!
(Kuivaa kyyneleensä.)
Valittaa toki sittenkään en minä saata;
sinun vuokseshan täältä ma lähden pois!
Gudmund, kuninkaan jos rauha sull' ois,
sisarein luo jäisin.
GUDMUND.
Ja Gäsling ois
pian täällä jousi ja kalpa käissään,
sinut ratsullaan kulettaisi pois,
ja puolisonaan sua tanssittais häissään.
SIGNE.
Paetkaamme! Mut minne on aikomus sulla?
GUDMUND.
Liki vuonoa täällä on ystävä mulla;
aluksen yli veen hän meille antaa.
Me purjehdimme päin Tanskan rantaa.
Asustaa siell' on ihan uhkeaa;
rakennat kotis sinne mielin sa hyvin;
kukat kauneimmat siellä puhkeaa,
kuss' siimes pyökkipuiden on syvin.
SIGNE purskahtaa itkuun.
Sisarein, polo Margit, — nyt hyvästi jää!
Emon lailla mua vaalit, sain sulta ma suojan,
rukouksissa käännyit puolehen Luojan
takiain kuin ois itseäs koskenut tää. —
Pikarin tään juomme me pohjaan saakka
hänen muistokseen; sitä toivottaen,
pian että ois mielensä riemuinen,
hänen harteiltaan, Herra, kirvoita taakka.
(Ottaa pikarin.)
GUDMUND.
Sen velvollisuuden me tahdomme täyttää.
(Hätkähtäen.)
Ei, varro!
(Ottaa pikarin häneltä.)
Tuo malja niin tutulta näyttää.
SIGNE.
Se on Margitin.
GUDMUND katsoo tarkkaan sitä.
Taivaiset, — niin tosiaan,
nyt muistan —. Kun läksin taivaltamaan,
mehu täytti sen lailla polttavan kulon;
hän maljat joi iloisen kotiintulon;
mut hälle vain suruks' oli malja tuo! —
Pikarista täst' älä koskaan juo
siman hehkua sa.
(Heittää sisällön ulos ikkunasta.)
Nyt lähdemme pois.
(Hälinää ja huutoja ulkona taka-alalla.)
SIGNE.
Vait! — Gudmund, on kuin tuloss' askeleit' ois!
GUDMUND kuunnellen. Knut Gäslingin ääni!
SIGNE. Oi, Jumalain!
GUDMUND asettuu hänen eteensä, Älä pelkää; ma suojelen morsiantain.
(MARGIT tulee rientäen vasemmalta.)
MARGIT hälinää kuunnellen. Mitä on tekeillä? Onko mieheni —?
GUDMUND ja SIGNE. Margit!
MARGIT huomaa heidät. Gudmund! Ja Signe! Oletteko te täällä?
SIGNE käy häntä vastaan. Margit, — rakas sisar!
MARGIT kauhuissaan, huomatessaan pikarin, joka on jäänyt Gudmundin
käteen. Pikari! Kuka on tyhjentänyt sen?
GUDMUND hämillään. Tyhjentänyt —? Minä ja Signe, me tahdoimme —
MARGIT kirkaisee. Armoa, armoa! Auttakaa! He kuolevat!
GUDMUND panee pois pikarin. Margit —!
SIGNE. Jumalan tähden, mikä sinua vaivaa!
MARGIT taka-alaa kohti. Auttakaa, auttakaa! Eikö sitten kukaan tule
apuun!
(ERÄS RENKI tulee kiireesti avoimelta kuistilta.)
RENKI huutaa kauhuissaan. Rouva Margit! Teidän miehenne —
MARGIT. Hän! Onko hänkin juonut —?
GUDMUND hiljaa. Nyt minä käsitän —
RENKI. Knut Gäsling on surmannut hänet!
SIGNE. Surmannut!
GUDMUND vetää miekkansa. Ei vielä, toivoakseni. (Kuiskaa Margitille.)
Ole rauhassa; kukaan ei ole juonut tuosta pikarista.
MARGIT. Ylistys olkoon silloin Jumalan, joka pelasti meidät kaikki!
(Vaipuu erääseen tuoliin vasemmalla. GUDMUND aikoo
rientää ulos taka-alalle.)
TOINEN RENKI ovella, pysähdyttää hänet. Tulette myöhään. Herra Bengt
on kuollut.
GUDMUND. Siis sittenkin surmattu!
RENKI. Vieraat ja teidän väkenne ovat saaneet väkivallantekijät
lannistetuiksi. Knut Gäsling ja hänen miehensä ovat sidotut. Tuolla he
tulevat.
(GUDMUNDIN miehet, vieraat ja rengit kuljettavat KNUT GÄSLINGIÄ,
HÄGGEN EERIKKIÄ ja useita KNUTIN MIEHIÄ sidottuina välissään.)
KNUT kalpeana ja hiljaisena. Miesmurhaaja, Gudmund. Mitä siitä sanot?
GUDMUND. Knut, Knut, mitä olet tehnyt?
EERIK. Vahingossa se sattui, siitä voin mennä vaikka valalle.
KNUT. Hän juoksi minua vastaan kirves koholla. Tarkoitukseni oli
puolustaa itseäni, ja silloin iskin äkkiarvaamatta.
EERIK. Täällä on monta, jotka näkivät sen.
KNUT. Rouva Margit, vaatikaa mitä hyvitystä tahansa; minä olen valmis
suorittamaan sen.
MARGIT. Minä en vaadi mitään. Jumala meitä kaikkia tuomitkoon.
Kuitenkin, — yksi vaatimus minulla on: heittäkää pahat aikeenne
sisareni suhteen.
KNUT. Milloinkaan enää en ole koettava täyttää onnetonta lupaustani.
Uskokaa minua, olen parantava tapani. Kunhan minun ei vain tarvitse
kärsiä kunniatonta rangaistusta teostani. (Gudmundille.) Jos sinä,
Gudmund, kohoat jälleen arvoon ja kunniaan, niin sano hyvä sana
puolestani kuninkaalle.
GUDMUND. Minä? Vielä ennen päivän mailleen menoa minun täytyy olla maan
rajojen ulkopuolella.
(Yleinen hämminki vieraiden joukossa; EERIK selittää heille
asianlaidan.)
MARGIT Gudmundille. Sinä matkustat? Ja Signe tahtoo seurata sinua?
SIGNE rukoilevasti. Margit!
MARGIT. Tulkaa kumpikin onnellisiksi!
SIGNE lankeaa hänen kaulaansa. Rakas sisar!
GUDMUND. Kiitos, Margit. Ja nyt jää hyvästi. (Kuunnellen.)
Vaiti; kuulen kavionkapsetta pihamaalla.
SIGNE hätääntyneenä. Sieltä tulee vierasta väkeä.
MUUAN RENKI taka-alan ovella. Kuninkaan väkeä on ulkona. Ne etsivät
Gudmund Alfinpoikaa.
SIGNE. Oi, taivaan Luoja!
MARGIT hypähtäen pystyyn. Kuninkaan väkeä!
GUDMUND. Nyt on kaikki lopussa! Oi, Signe, kadottaa sinut nyt, —
raskaampaa en ole milloinkaan kokenut.
KNUT. Ei, Gudmund, myö kalliista henkesi; päästäkää siteemme; olemme
kaikki valmiit tappelemaan puolestasi.
EERIK katsoo ulos. Ei hyödytä; niillä on ylivoima.
SIGNE. Ne tulevat tänne sisään! Oi Gudmund, Gudmund!
(KUNINKAAN LÄHETTILÄS tulee SAATTUEINEEN sisään taka-alalta.)
LÄHETTILÄS. Kuninkaan nimessä etsin minä teitä, Gudmund Alfinpoika.
GUDMUND. Hyvä. Mutta minä olen syytön, sen vannon kaikkein pyhimmän ja
kalleimman kautta.
LÄHETTILÄS. Sen me kaikki tiedämme.
GUDMUND. Mitenkä?
(Liikehtimistä läsnä-olijain joukossa.)
LÄHETTILÄS. Minulla on määräys kutsua teidät vieraaksi kuninkaan
kartanoon. Hän lahjoittaa teille ystävyytensä, kuten ennenkin, ja
runsaasti läänityksiä lisäksi.
GUDMUND. Signe!
SIGNE. Gudmund!
GUDMUND. Mutta sanokaa minulle toki —?
LÄHETTILÄS. Teidän vastustajanne, kansleri Audun Hugleikinpoika on
kukistunut.
GUDMUND. Kansleri!
VIERAAT puoliääneen, toisillensa. Kukistunut!
LÄHETTILÄS. Kolme päivää sitten menetti hän päänsä Bergenissä.
(Hillityllä äänellä.) Hän oli loukannut Norjan kuningatarta.
MARGIT käy Gudmundin ja Signen väliin.