GUDMUND.

PÄIVÄKUMMUN PIDOT

Kolminäytöksinen näytelmä

Kirj.

HENRIK IBSEN

Suomentanut

Aarni Kouta

"Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahasto"

Porvoossa,

Werner Söderström Osakeyhtiö,

1923.

HENKILÖT.

BENGT GAUTINPOIKA, Päiväkummun isäntä.

MARGIT, hänen vaimonsa.

SIGNE, tämän sisar.

GUDMUND ALFINPOIKA, Margitin ja Signen serkku.

KNUT GÄSLING, kuninkaan vouti.

HÄGGEN EERIK, tämän ystävä.

RENKI.

TOINEN RENKI.

KUNINKAAN LÄHETTILÄS.

VANHA MIES.

PIIKA.

VIERAITA, HERROJA ja ROUVIA.

MIEHIÄ Knut Gäslingin saattueessa.

Päiväkummun miehiä ja piikoja.

Tapahtuu Päiväkummun kartanossa neljännellätoista vuosisadalla.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Upea sali. Ovi taka-alalla sekä molemmilla sivuseinillä. Etummaisena

oikealla ulkoneva ikkuna, jossa pienet, pyöreät, lyijykehyksiset

ruudut, ja ikkunan ääressä pöytä, jolla joukko naisen-koruja.

Vasemmalla seinävierellä suurempi pöytä, jolla on hopeatuoppeja,

pikareita ja juomasarvia. Taka-alan ovi johtaa avoimelle kuistille,

jonka lävitse näkyy avara vuonomaisema.

BENGT GAUTINPOIKA, MARGIT ROUVA, KNUT GÄSLING ja HÄGGEN EERIK

istuvat juomapöydän ääressä vasemmalla, Taka-alalla KNUTIN MIEHIÄ,

mitkä istuen, mitkä seisoen; pari oluttuoppia kiertää heidän

keskuudessaan. Kaukaa kuuluu kirkonkellojen kumina, jotka kutsuvat

päiväjumalanpalvelukseen.

EERIK kohoaa pöydän ääressä. Ja nyt, muitta mutkitta, minkä vastauksen

teiltä saan Knut Gäslingin puhemiehenä?

BENGT rauhattomasti vaimoonsa vilkuillen. Niin, minä — minä tuumin —

(kun Margit vaikenee). Hm, Margit, lausuhan sinä ensiksi mielipiteesi.

MARGIT nousee. Herra Knut Gäsling, — olen kauan tiennyt, mitä Häggen

Eerik äsken teistä puhui. Vallan hyvin tiedän, että polveudutte

mainehikkaasta suvusta; teillä on suuret tilukset ja kosolta kultaa, ja

meidän herramme kuningas on teille hyvin suosiollinen...

BENGT Knutille. Hyvin suosiollinen, — samat sanat sanon minäkin.

MARGIT. Eikä sisareni voisi varmastikaan valita itselleen parempaa

puolisoa —

BENGT. Parempaa ei; aivan sitä samaa mieltä olen minäkin.

MARGIT. — kunhan vain muutoin saisitte hänet mieltymään itseenne.

BENGT hätääntyneesti ja puoliääneen. Mutta, — mutta, rakas vaimoni —

KNUT hypähtää pystyyn. Vai niin, Margit rouva! Te olette sitä mieltä,

että sisarenne —?

BENGT yrittää rauhoittaa häntä. Ei, vartokaa, Knut Gäsling! Vartokaahan

vähäisen! Ymmärtäkää oikein meidät.

MARGIT. Tokkopa minun sanani voivat loukata teitä. Minun sisarenihan

tuntee teidät vain niiden laulujen perusteella, joita teistä on

sepitetty, — eivätkä ne laulut kuulosta kauniilta säädyllisistä

ihmisistä.

Talo taattoinne on koti turvaton,

pitovieraisiinne en luota.

Öin, päivin teillä juomingit on,

Jumal' auttakoon neitoa tuota,

kenet houkutatte te kihloihin

lupauksin tai avulla kullan; —

lepohon pian mielin murheisin

hän on kaipaava alle mullan.

EERIK. No niin — totta kyllä — Knut Gäsling elää hiukan hurjasti ja

hillittömästi. Mutta siinä suhteessa helposti tapahtuu muutos, kunhan

hän saa emännän kartanoonsa.

KNUT. Ja pankaa visusti mieleenne tämä, rouva Margit. Siitä saattaa

olla viikon päivät, kun olin juomingeissa Häggessä Eerikin luona, joka

tässä seisoo. Olut oli väkevää; ja kun ilta oli tulossa, tein sen

lupauksen, että ennen kuin vuosi on lopussaan, on Signe, kaunis

sisarenne, oleva vaimoni. Milloinkaan ei tulla sanomaan Knut

Gäslingistä, että hän ei ole pysynyt sanassaan. Senvuoksi älyätte itse,

että teidän täytyy valita minut sisarenne puolisoksi — tapahtuipa se

sitten mielisuosiolla tahi ei.

MARGIT.

Sitä ennen, teilt' en tätä tahdo ma peittää,

kemuveikkonne villityt saatte te heittää.

Te ette tään koommin enää saa

meluten läpi seudun ratsastaa;

varokaa, kenenkään että kasvoill' ei näy

kuva kauhun, kun Gäsling häihin käy.

Te siivolla käykää ihmisten joukkoon,

sotakirveenne heittäkää pois salin loukkoon; —

käsissänne se ei ole vaaraton

sekavat oluesta kun aivonne on.

Paras naiset on rauhaan heittää,

ei ryövätä muiden saa tavaraa;

sanomasta tään koommin myös varokaa,

pian että sen multa peittää,

ken sattumalt' teidän tiellenne saa.

Tällainen jos ootte, ensvuosi kun koittaa,

kenties sisarein käden voitte te voittaa.

KNUT harmistumisensa hilliten. Te osaatte hyvin valita sananne, Margit

rouva. Totisesti — Teidän pitäisi olla pappi eikä miehenne

vaimo.

BENGT. Oih, mitä siihen seikkaan tulee, niin osaisin minäkin —

KNUT kiinnittämättä häneen huomiota. Mutta ottakaa tarkoin huomioonne,

että jos asekuntoinen mies olisi puhunut minulle teidän laillanne,

niin —

BENGT. Ei, mutta kuulkaahan nyt, Knut Gäsling, — teidän täytyy

ymmärtää meitä!

KNUT kuten ennen. No niin, muitta mutkitta, hän totisesti olisi

havainnut, että kirves käsissäni ei ole vaaraton, kuten äsken sanoitte.

BENGT hiljaa. Siinä sitä nyt ollaan! Margit, Margit, tämä ei pääty

milloinkaan hyvin.

MARGIT Knutille. Te pyysitte rehellistä vastausta, ja sen myös saitte.

KNUT. Hyvä, hyvä; kysymyksen ollessa Teistä en minäkään tahdo ottaa

asiaa niin tiukasti, Margit rouva; Te olette viisaampi kuin me kaikki

muut yhteensä. Tässä käteni; — kenties Teillä oli täysi syy kaikkiin

niihin teräviin sanoihin, jotka minulle lausuitte.

MARGIT. Nythän olette jo hyvällä alulla parantamaan itseänne. Ja

kuulkaahan vielä sananen. Meillä on tänään pidot täällä Päiväkummussa.

KNUT. Pidot?

BENGT. Niin, herra Gäsling. Tietäkää, että on meidän hääpäivämme;

tänään on kolme vuotta siitä, kun tulin Margit rouvan mieheksi.

MARGIT kärsimättömästi, keskeyttäen. Kuten sanoin, on meillä pidot

tänään. Sitte kun olette palannut kirkosta ja toimittanut muut asianne,

niin ratsastatte tänne takaisin ja otatte osaa pitoihin. Silloin voitte

tulla tuntemaan sisareni.

KNUT. Hyvä, Margit rouva; minä kiitän Teitä. En kuitenkaan ratsastanut

tänä aamuna tänne kirkossa käydäkseni. Matkani koskee Gudmund

Alfinpoikaa, serkkuanne.

MARGIT säpsähtää. Häntä? Serkkuani? Mistä aiotte häntä etsiä?

KNUT. Hänen talonsahan on niemen takana vuonon toisella rannalla.

MARGIT. Mutta itsehän hän taivaltaa kaukana täältä.

EERIK. Älkäähän sanoko niin; hän lienee lähempänä kuin luulettekaan.

KNUT kuiskaa. Ole vaiti!

MARGIT. Lähempänä? Mitä tarkoitatte?

KNUT. Ettekö sitten ole kuullut, että Gudmund Alfinpoika on palannut

jälleen kotimaahan. Hän seurasi kansleria, Hoegranoesin Audunia, joka

oli lähetetty Ranskaan noutamaan uutta kuningatartamme.

MARGIT. Aivan oikein; mutta kuninkaan häät vietetään näinä päivinä

hyvin loisteliaasti Bergenissä, ja Gudmund Alfinpoika ottaa osaa

niihin.

BENGT. Niin, ja niihin olisimme mekin voineet ottaa osaa, jos vain

vaimoni olisi halunnut.

EERIK hiljaa Knutille. Margit rouva siis ei tiedä, että —?

KNUT hiljaa. Siltä näyttää; mutta älä ole huomaavinasi mitään. Ääneen.

No niin, rouva Margit, joka tapauksessa minun nyt täytyy lähteä, menipä

sitten syteen tai saveen; illan maissa palaan jälleen.

MARGIT. Ja silloin saatte osoittaa, voitteko hillitä rajua luontoanne.

BENGT. Niin, painakaa se mieleenne.

MARGIT. Te ette saa kajota tapparaanne; kuuletteko, Knut Gäsling!

BENGT. Ette tapparaanne ettekä veitseenne ettekä mihinkään muuhun

aseeseen, mikä on mukananne.

MARGIT. Sillä siinä tapauksessa ette milloinkaan voi toivoa

pääsevänne langokseni.

BENGT. Ette, sen olemme vahvasti päättäneet.

KNUT Margitille. Olkaa huoleti.

BENGT. Ja kun jotakin olemme päättäneet, niin se päätös myöskin pysyy.

KNUT. Se on minun mieleeni, herra Bengt Gautinpoika. Samoin on minunkin

laitani; ja minä olen nyt kerta kaikkiaan juonut lankoutemme maljan. Te

tulette näkemään, että myöskin minä pysyn sanassani. — Ehtooseen

saakka Herran huomaan!

Hän ja Eerik menevät miehineen ulos taka-alalle. BENGT

saattaa heitä ovelle. Kellonsoitto on sillä aikaa tauonnut.

BENGT tulee takaisin. Minusta tuntuu ikäänkuin hän mennessään olisi

uhannut meitä.

MARGIT hajamielisesti. Niin, siltä tuntui.

BENGT. Ei ole hyvä joutua kiistaan Knut Gäslingin kanssa. Ja kun oikein

ajattelen, niin lausuimme hänelle aivan liian monta ankaraa sanaa. No

niin, älkäämme sen enempää sitä asiaa ajatelko. Olkaamme tänään

iloisia, Margit! Ja minun mielestäni on meillä molemmilla siihen täysi

syy.

MARGIT hymyilee raskaasti. Onpa tietenkin.

BENGT. En ollut aivan nuori sinua kosiessani, se on kyllä totta. Mutta

varakkain mies monen monituisen peninkulman alalla tiedän varmasti

olleeni. Sinä olit kaunis neitonen, ja sukusi oli jalo; mutta

myötäjäiset eivät voineet ketään kosijaa houkuttaa.

MARGIT itsekseen. Ja sittenkin olin siihen aikaan niin rikas.

BENGT. Mitä sanoit, vaimoni?

MARGIT. Oh, en mitään, en niin mitään. (Menee oikealle.) Helmin ja

sormuksin tahdon koristautua. Illallahan on ilojuhlani.

BENGT. Sellainen puhe miellyttää minua suuresti. Pidä huoli, että

pukeudut parhaaseen asuusi, jotta vieraamme voivat sanoa: onnellinen

hän, joka sai Bengt Gautinpojan miehekseen. — Mutta nyt minun täytyy

mennä ruokahuoneeseen; siellä on yllin kyllin silmällä pidettävää

tänään.

(Menee ulos vasemmalle.)

MARGIT vaipuu tuolille oikeanpuolisen pöydän ääreen.

Hyvä, että hän läks'. Hänet täällä kun nään,

veri suonissa pyrkivi pysähtymään;

on kuin sydäntäin käsi hyinen ei päästäis,

sitä vaanisi, surman ei iskua säästäis.

(Nyyhkimään ruveten.)

Hänen vaimonsa oon! Minun miehein hän on!

Ikä kauanko kestävi tääll' inehmon?

Vuossadasta puol', — Jumal' auttakoon lasta; —

oon — kolmenkolmatta-vuotias vasta!

(Rauhallisemmin lyhyen äänettömyyden perästä.)

Olo raskast' on suojassa kultaisen muurin;

häkiss' istua ain, suru lienee se suurin.

(Sormielee hajamielisesti korujaan ja alkaa

koristella niillä itseään.)

Pukevan minun itseni hän nyt sois

helohelmiin ja sormuksiin sekä kultaan.

Paras itsellein hääjuhla se ois,

lepohon jos pääsisin maan minä multaan.

(Keskeyttäen.)

Paras aattelematta tok' olla lie;

minä laulun tunnen, mi murheeni vie.

Laulaa.

Pois vuoren-valtias ratsastaa;

— suruain minä huokaan salaa —

ujon immen kihlata hän haluaa.

— et milloinkaan sinä palaa —

Talohon tuli Håkonin ratsullaan;

— suruain minä huokaan salaa —

suki Kirsti pienoinen suortuviaan.

— et milloinkaan sinä palaa —

Ja vuoren-valtias kihlasi sen;

— suruain minä huokaan salaa —

tytön uumille vyötti vyön kultaisen.

— et milloinkaan sinä palaa —

Ujon immen vuoren-valtias nai,

— suruain minä huokaan salaa —

käsihinsä viistoista hän sormusta sai.

— et milloinkaan sinä palaa.

Meni kesiä kolme ja viisikin kai;

— suruain minä huokaan salaa

yhä Kirsti vain vuoressa istua sai.

— et milloinkaan sinä palaa — —

Meni kesiä, viis, meni kymmenen kai;

— suruain minä huokaan salaa —

pimeässä pien Kirsti vain istua sai.

— et milloinkaan sinä palaa —

Soi lintujen lauluista laaksojen vyö;

— suruain minä huokaan salaa —

on vuoressa kultaa ja pitkä niin yö.

— et milloinkaan sinä palaa —

(Nousee ja käy yli lattian.)

Tään laulun Gudmund lauloi niin usein viipyissään

mun luonain talvi-illoin isänkoissa.

Ah, jotakin on siinä, — en tiedä itsekään, —

on jotakin, mi mielestäin ei pysy poissa;

mun mieleni se valtas ain tuntein voimakkain, —

en käsittänyt niitä, — mut niitä mietin ain.

(Pysähtyy, kauhistuen.)

Puna-kultapaulat! Vyöllään vyö hopeinen —!

Ah, kullalla vuoren-valtias kihlas neidon sen!

(Epätoivoissaan; vaipuu penkille vasemmanpuolisen pöydän

ääreen.)

Voi päiviäni! Vaimo oon vuoren-valtiaan!

Ei koskaan saavu kukaan mua vapauttamaan.

SIGNE, ilosta säteillen, juoksee sisään taka-alalta.

SIGNE huutaa. Margit, Margit, — hän saapuu!

MARGIT ponnahtaa pystyyn. Saapuu? Ken saapuu?

SIGNE. Gudmund, serkkumme!

MARGIT. Gudmund Alfinpoika! Täällä! Kuinka voit uskoa —?

SIGNE. Voi, olen varma siitä.

MARGIT käy yli lattian oikealle. Gudmund Alfinpoika on mukana

hääjuhlissa kuninkaankartanossa; sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.

SIGNE. Voipa niinkin olla; mutta sittenkin olen varma siitä, että se

oli hän.

MARGIT. Oletko sitten nähnyt hänet?

SIGNE. En, en. Mutta kuulehan —

MARGIT. Kuulen, kuulen, pidä kiirettä, — kerro!

SIGNE.

Oli varhainen, sävel kellojen soi,

minä kirkkohon mennä mielin;

pajun ritvoilla lintuset niin ilakoi,

visertäin sulosointuvin kielin.

Ilo ilmoissa, vaaranrinteillä soi;

ohi melkein ol' kirkko-aika;

minuhun joka ruusu kuin katsehen loi,

polun siimeisen täytti kuin taika.

Sisähän kävin ääneti temppeliin;

luki kuorissa parhaillansa

sanomaa pyhän Herran pappi; ja niin

ylen hartaana kuunteli kansa.

Yli veen sinervän sävel silloin soi,

pyhien kuvat pienoiset katsehen loi

sitä kohti kuin kaihoten kuullakseen, oi.

MARGIT. Mikä niin? Puhu, — siskoni, ah puhu pois!

SIGNE.

Oli kuin sana tuntematon, syvä ois

mua kirkosta käskenyt lähtemään vain

yli metsien, maiden ja kukkulain.

Olemukseni kuin unelmaks hämärtäy;

kävin kuunnellen koivikoissa;

takanain ei templissä ketään näy;

mukanain näet pappi ja rahvas käy,

on kuin lumo soinnuiss' ois noissa.

Niin äänetön oli kirkkotie;

säveleitäkö linnutkin kuunnelleet lie,

käen kukku taukos, ja virret rastaan,

soi kaiku vain tunturin kiireeltä vastaan.

MARGIT. Puhu vain!

SIGNE.

Jokamies teki ristinmerkin;

Painaen kätensä rintaa vasten,

jokin soi sävel täällä niin soinnuin herkin.

Hyvin tunsin ma laulun tuon kaunoisen,

monet kerrat on Gudmund laulanut sen,

monet illat hän sitä laulanut on,

hyvin muistan ma jokaisen laulelon.

MARGIT. Sinä luulet, ett' ois —?

SIGNE.

Minä tiedän sen varmaan!

Toden totta, en valhetta haasta.

(Hymyillen.)

Tulevan joka laululintusen armaan

lopuks näämme ain vieraasta maasta.

Minä riemuitsen niin, — vaikken ymmärrä sitä —!

Minun mieleeni juohtuu —. Voitko arvata, mitä?

Hänen harppunsa kauan ollut on

salin seinällä. Sen alas lasken;

korut kiilloitan sen sekä naulojen vasken,

viritän sen valmiiksi soittohon.

MARGIT hajamielisesti. Miten mielit vain —

SIGNE moittivasti.

Nyt et oikein tee.

(Syleilee häntä.)

Palatessa taas Gudmundin riemuitsee

poves niinkuin mun lapsena ollessain ennen.

MARGIT itsekseen. Kaikk' on muuttunut vuosien mennen.

SIGNE.

Sisar kulta, et olla saa onneton!

Miten suuri on auttajais joukko?

Kamaris koruvaippoja täynnänsä on.

Helottaa hopeaa joka loukko!

Joka päivä voit viidoissa ratsastaa,

eräretkillä riistaa ajaa;

joka yö sinisilkkihin nukahtaa;

mitä vielä on onnesi vajaa!

MARGIT katselee ulkonevaa ikkunaa kohti.

_Hänet_ Päiväkumpuunko vieraaksi saan!

SIGNE.

Mitä virkit?

MARGIT kääntyy.

En mitään. — Käy pukeutumaan.

Mun onnein, min vertaat sa autuuden maahan,

sua kohdata voi.

SIGNE.

Mitä haastatkaan?

MARGIT hänen tukkaansa silitellen.

Minä haastelen —; no, pian nähdä tuon saahan

kosijan jos sattuisit kohtaamaan —

SIGNE.

Kosijan? Ketä hän kosis?

MARGIT.

Sua.

SIGNE.

Mua, vai?

Ihan väärällä tiellä hän sitten on kai.

MARGIT.

Mitä vastaisit, nöyrästi jos anoen

hän kättäsi pyytäisi?

SIGNE.

Riemuinen

sydän, vastaisin, aattele ei kosijaa.

MARGIT.

Rikas jos hän on? Mahtava? Maat omistaa?

SIGNE.

Vaikk' kuningas hän oisi, ja kullat kimaltais,

silosormukset vaikka mun sormeni sais,

kosijan minä karttaisin paulaa.

Ma rikas olen kyllin vain itsekseni näin,

kera kesän päivänpaisteen ja vetten välkkyväin

ja lintuin, jotka oksilla laulaa.

Rakas sisko, — pesän tänne ma tahdon rakentaa;

kosijoista ei ainutkaan kättäni saa,

ole siihen mull' ei aikaa; syän ilost' ailahtaa!

(Rientää laulaen vasemmalle.)

MARGIT hetken vaiettuaan. Gudmund Alfinpoika saapuisi tänne? Tänne —

Päiväkumpuun? Ei, ei, se ei voi olla mahdollista. Signe sanoi

kuulleensa hänen laulavan. Kuullessani ennen kuusien syvän huminan

tuolla metsässä, kuullessani kosken kohisevan ja lintusten

houkutusäänet puiden latvoissa, silloin minusta usein tuntui kuin olisi

Gudmundin laulut sekaantuneet noihin säveliin. Ja kuitenkin hän oli

kaukana täältä. — Signe on erehtynyt. Gudmund ei saavu.

BENGT nopeasti taka-alalta, huutaa. Odottamaton vieras, vaimoni!

MARGIT. Kuka niin?

BENGT. Gudmund Alfinpoika, serkkusi! (Huutaa oikeanpuoleisesta ovesta

ulos.) Paras vierashuone on pantava kuntoon — ja heti paikalla!

MARGIT. Hän on jo siis pihamaalla?

BENGT katselee ulos avoimen kuistin kautta. Ei ihan vielä; mutta ei

kauankaan kestä. (Huutaa jälleen ulos oikealle.) Lohikäärmeenpäillä

koristettu veistetty tammivuode! (Menee Margitin luo.) Hänen

aseenkantajansa toi viestin ja terveiset häneltä; itse tulee hän

perästä.

MARGIT. Hänen aseenkantajansa? Tuleeko hän tänne aseenkantajan kera?

BENGT. No, tuleepa kait. Aseenkantaja ja kuusi aseistettua miestä on

hänen saatossaan. No niin, Gudmund Alfinpoika on nyt aivan toinen mies

kuin aikoinaan lähtiessään kaukomatkalle. Mutta minun täytyy mennä alas

häntä vastaanottamaan. (Huutaa ulos.) Satuloikaa kultanahkasatulalla

hevoseni! Älkääkä unohtako käärmeenpääpäitsiä! (Katsoo ulos

taka-alalle.) Oih — tuolla hän on jo veräjällä! No, tuokaa sitten

sauvani; hopeapääsauvani! Moinen herra, — Jumala paratkoon — hänet

on otettava vastaan kunnianosoituksin, suurin kunnianosoituksin!

(Menee nopeasti taka-alalle.)

MARGIT mietiskellen.

Hän lähtiessään täält' oli köyhä, poloinen.

Nyt saattuein hän saapuu ja aseet välkkyen.

Mit' tahtoo hän? Hän ehkä haluaa

nyt nähdä, kuinka murhe mua painostaa?

Haluaako hän saada tiedon vakaan

mitä kestän, ennenkuin maassa ma makaan?

Hän aikooko —? Ah, koettaa hän voi;

koetus ylen pienen riemun hälle soi!

[Viittaa ulos oikeanpuolisesta ovesta.]

KOLME TYTTÖÄ tulee tupaan.

MARGIT.

Omat piikani piskuiset, kuulkaahan;

siniviittani silkkisen nyt haluan.

Heti seuraatte sitten mua kamariin,

samettiin minut kääritte, turkiksiin.

Pukea pari teistä mun purppuraan saa,

korut hiuksiin kolmas taas pujottaa.

Joko koossa kaikki mun helmeni on!

(Tytöt menevät korulippaita kantaen ulos vasemmalle.)

Näet vuoren-valtiaan puolison

asu myös kuninkaallinen olkohon.

(Menee ulos vasemmalle.)

BENGT johtaa GUDMUND ALFINPOJAN sisään avonaisen kuistin kautta

taka-alalla.

BENGT. Ja vielä kerran, — tervetulemaan alle Päiväkummun katon,

vaimoni serkku!

GUDMUND. Kiitän Teitä. Ja miten hän voi? Kaikin puolin kait hyvin,

luulisin?

BENGT. Hyvin, hyvin, sen voitte ottaa vaikka valalle. Häneltä ei puutu

mitään. Viittä neitosta hän hallitsee ja vallitsee; satuloitu ratsu on

valmiina, milloin häntä vain haluttaa. Sanalla sanoen hänellä on

kaikki, mitä säädyllinen, nainen voi vaatia ollakseen tyytyväinen.

GUDMUND. Ja Margit, — hän kait onkin tyytyväinen?

BENGT. Jumalan ja ihmisten silmissä hänen pitäisikin olla; mutta, kumma

kyllä —

GUDMUND. Mitä tarkoitatte?

BENGT. Niin, uskottepa tahi ette, niin minusta Margit oli mieleltään

iloisempi eläessään köyhissä olonsa kuin nyt, tultuaan Päiväkummun

emännäksi.

GUDMUND itsekseen. Tiesinhän sen; niin oli käyvä.

BENGT. Mitä sanotte, serkku?

GUDMUND. Sanon, että minua suuresti ihmetyttää se, mitä kerrotte

vaimostanne.

BENGT. Niin, ettekö usko, että minäkin ihmettelen? En tahdo milloinkaan

enää käydä kunniallisesta ylimyksestä, jos voin käsittää, mitä hän

vielä halajaa. Olen päivät päästään hänen luonaan; eikä kukaan voi

syyttää, että olisin hänelle ankara; koko talouden ja kartanonhoidon

olen ottanut osalleni; ja sittenkin —. No, tehän olette ikänne kaiken

ollut hilpeä velikulta; uskon kyllä, että tuotte päivänpaistetta

mukananne. Vaiti; tuolta tulee Margit rouva! Älkää olko huomaavinanne,

että minä —

(MARGIT tulee upeassa puvussa vasemmalta.)

GUDMUND käy häntä vastaan. Margit, — rakas Margit!

MARGIT pysähtyy, katsoo vieraasti häneen. Suokaa anteeksi, herra

ritari; mutta —? (Ikäänkuin nyt vasta tuntisi hänet.) Tosiaan, Gudmund

Alfinpoika, ellen erehdy.

(Ojentaa kätensä.)

GUDMUND siihen tarttumatta. Etkö sinä heti tuntenut minua?

BENGT hymyillen. Ei mutta, Margit, mitä sinä oikein ajattelet?

Ilmoitinhan sinulle äsken, että serkkusi —

MARGIT menee oikeanpuoleisen pöydän luo. Kaksitoista vuotta on pitkä

aika, Gudmund. Raikkain yrtti voi kymmenennessä polvessa kuolla,

jotavastoin —

GUDMUND. Seitsemän vuotta sitten kohtasimme viimeksi toisemme.

MARGIT. Totisesti täytyy siitä olla kauemmin.

GUDMUND katsoo häneen. Melkeinpä olen taipuvainen niin uskomaan; mutta

sittenkin asianlaita on niin, kuin sanon.

MARGIT. Vallan merkillistä. Olin luullakseni lapsi siihen aikaan; ja

lapsuudestani tuntuu kokonainen iäisyys kuluneen. (Heittäytyy erääseen

tuoliin.) No, istukaahan, serkku! Levätkää; tänä iltana Teidän tulee

ilahduttaa meitä laulullanne. (Pakoittautuen hymyilemään.) Tehän kait

tiedätte, että me iloitsemme tänään tässä talossa, — meillä on pidot.

GUDMUND. Niin minulle kerrottiin pihamaalle tullessani.

BENGT. Niin, tästä päivästä kolme vuotta sitten minusta tuli —

MARGIT keskeyttäen. Serkkuni on jo kuullut sen. Ettekö tahdo heittää

viittaa yltänne?

GUDMUND. Kiitän Teitä, rouva Margit; mutta minusta tuntuu kuin täällä

olisi kylmä, — kylmempi kuin olin odottanut.

BENGT. Ja minun taas on sekä hiki että kuuma; mutta minulla onkin

sitten paljon puuhaa. (Margitille.) Koeta nyt huvittaa vierastamme

sillä aikaa kun olen poissa. Voittehan puhua keskenänne menneistä

päivistä.

(On menemäisillään.)

MARGIT epäröiden. Menetkö sinä? Etkö mieluummin olisi —?

BENGT hymyillen, Gudmundille, takaisin tullessaan. Näettekö;

Päiväkummun Bengt herra on mies, joka osaa liikkua naisväen parissa. Ei

hetkeäkään, miten lyhyt se lieneekin, voi vaimoni olla ilman minua.

(Margitille, sipaisten tämän leukaa.) Ole huoletta, palaan pian

takaisin luoksesi.

MARGIT itsekseen. Voi, tuskaa ja häpeätä, että kaikki tämä täytyy

kestää.

(Lyhyt äänettömyys.)

GUDMUND. Kuinka voi rakas sisarenne?

MARGIT. Kiitos, hyvin hyvästi.

GUDMUND. Sanottiin hänen olevan Teidän luonanne.

MARGIT.

Hän täällä on ollut siitä kuin ma —

(Äkkiä keskeyttäen.)

Hän kolme vuotta on ollut Päiväkummussa.

(Hiukan myöhemmin.)

Pian sisään kait saapuu hän pirttihin.

GUDMUND.

Hän ol' ystävällinen muinaisin;

häness' ollut ei vilpin kohtaa;

sinisilmiänsä kun muistelen,

ne mieleeni enkelin johtaa.

Moni muuttuu tok' mennessä vuosien.

Sanokaa — vaeltaissani kaukomailla,

hän onko myös muuttunut muiden lailla?

MARGIT pakoittautuu laskemaan pilaa.

Hän myöskin? Mut opin ken hoviss' sai,

imarrellenko noin tapa hällä on haastaa?

Te huomautatte, kuink' aika raastaa —

GUDMUND.

Hyvin ymmärtänette mun sanani kai.

Molemmatkin kerran mua ikävöitte;

kun ratsastin pois, niin kyynelöitte;

oli liittomme kuin sisarusten vakaa;

surut päätimme niinkuin riemutkin jakaa.

Kuin aurinko loistitte joukossa nuorten;

kävi maineenne ylitse laaksojen, vuorten;

ihanin yhä vieläkin ootte te nainen.

Mut kartanon rouva, hän unohtanut on

sukulaisensa köyhän. Nyt tunteeton,

Te, muinen niin hellä ja palvelevainen.

MARGIT tukehtumaisillaan kyyneliin.

Niin, muinen —!

GUDMUND katselee osaa-ottavaisesti häntä, on vaiti hetken ja virkkoo

matalalla äänellä.

Mut miehenne neuvoi meitä

ajan armaamman muistoja muistelemaan.

MARGIT kiivaasti.

Ei, ei!

(Rauhallisemmin.)

Miks koskea vaikeimpaan;

en tottunut muistoihin milloinkaan.

Kuvatkaa vaelluksenne kaukoteitä; —

töit' taisitte suuria suorittaa;

minun niistä nyt kuulla suokaa;

siell' ulkona lämmintä lie, avaraa, —

sydän synkkä ei raskaana huokaa.

GUDMUND.

Hoviss' ollut en koskaan niin riemuinen

kuin ennen päivinä köyhyyden.

MARGIT katsomatta häneen.

Minut taas — joka säikeeni tänne liittää;

osastain Jumalaa minä tahdon kiittää.

GUDMUND.

Hyvä on, kun voitte te niin ylistää —

MARGIT kiivaasti.

Rikas, vapaa ma oon; mitä viel' enempää?

Minä täällä kaikkia käskeä saan!

Saan hallita, vallita mieleni mukaan!

Minun vertaisein ole täällä ei kukaan;

tähän pyrkinyt aina ma oon asemaan.

Otaksuitte kait, ett' olin onneton;

mut näätte, kevyt, riemuinen rintani on.

Iloanne siis ette voi valloille päästää;

paras ollut ois tänne tulonne säästää.

GUDMUND.

Mitä tarkoitatte?

MARGIT nousee.

Ma tiedän sen, —

talohoin mitä tunteita saavuitte tuomaan.

GUDMUND.

Te tiedätte? Vieras oo mieluinen en.

(Tervehtää ja aikoo lähteä.)

No niin, jalo rouva, siis Herran huomaan!

MARGIT.

Enemmän olis olluthan kunniakasta

edelleen lähell' olla — vain kuningasta.

GUDMUND pysähtyy.

Kuningasta? Te hätääni pilkkaatte vaan!

MARGIT.

Mitä hätää? No tuopa, tuo vasta on rehtiä;

mihin aiottekaan elämässänne ehtiä!

Pukeutua voitte te purppuraan,

kuninkaan ootte mies, teill' on maat sekä mannut

GUDMUND.

Perill' ootte siis, mink' osan on elo pannut

mun hartioillein, tehän tiesitte juuri,

mitä täältä ma hain —

MARGIT.

Hyvin tiedän sen!

GUDMUND.

Te tiedätte siis, miten vaara on suuri; —

ma mies olen henkipattoinen.

MARGIT kauhusta lamautuen.

Sa henkipattoko!

GUDMUND.

Oon, tosiaan.

Toki vannon ma kautta taivaan ja maan,

jos tiennyt oisin ma mielenne jään,

paennut en ois luoksenne ensinkään.

Ma luulin, ett' oli mielenne hellä,

kuten ajalla ammoin mennehellä;

toki tungeksi en; salo suuri on,

käsivartein ja jouseni vakaa; —

halummin pidän pöytänäin kallion,

tupanain pesän, miss' sudet makaa.

(Aikoo lähteä.)

MARGIT pidättää häntä.

Olet henkipatto! Ei, tänne jää!

asemastas nyt vasta sain selon.

GUDMUND.

On henkeni vaarassa. Totta on tää;

menettää kuka mielisi elon.

Pari yötä ulkona mun oli hyytää;

kävin kallion kupeelle lepäämään,

ma louhikkopaadelle painoin pään.

Talost' oudosta vuodetta, patjoja pyytää,

epämieluisasti sen minä tein;

se raskast' ois nuorelle uskollein;

minä mietin: käy, hae Päiväkumpu,

siten päättyvi tää elos katkera, kurja;

siell' ystävä on, joka ei ole nurja. —

Mut hauras on toivo kuin kukkasen umpu.

Simasarven miehenne minulle toi;

veräjää ei sulkenut, ei talon usta; —

minust' on talo tää toki autio, oi;

ovat ystävät poissa, ja pirtti on musta.

Kotinain taas tunturi olkohon.

MARGIT rukoilevasti.

Mua kuule!

GUDMUND.

Mun mieleni vapaa viel' on.

Hyvästit elämälle voin kernaasti heittää;

ole mikään ei minkään nyt arvoinen.

Mikä rakkainta mulle, Te raastoitte sen;

saan toivoni kauneimman hautaan ma peittää.

Hyvästi, jalo rouva!

MARGIT.

Et mennä saa!

Mua kuule —!

GUDMUND.

Nauti ja naura vaan;

ties kunnian kukkuloille raivaa;

oveas tule Gudmund ei varjostamaan;

sua milloinkaan enää ei hän vaivaa.

MARGIT.

Lopettaa sanat katkerat sun paras on,

katumusta ne vielä voi tuottaa.

Jos tiesin, ett' olit turvaton —

voit varmasti siihen luottaa —,

se päivä ain oli parhaimpain,

kun kolkuttamaan tulit mun oveain;

ei juhlaa sen suurempaa kuin tuo,

oma serkku suojaton kun tuli luo.

GUDMUND.

Puhut —! Mut sanat kauniit uskonko nuo?

MARGIT ojentaa hänelle kätensä.

Suku sulle täällä ain suojan suo.

GUDMUND.

Sanat äskeiset, jotka sa —?

MARGIT.

Unhoita nuo.

Mua kuule, ja kaikki selvenee tuo:

Elo mulle on kuin yö mustin se ois;

ei loista tähdet, ei kuudan.

Minä tuskissain yhä huudan;

iäks nuoruutein näet vaihdoin pois.

Sydänriemuni kerran ma kultaan möin;

korukahleita nyt iät saan minä kantaa.

Vähän vastinett', usko, voi rikkaus antaa,

kun muutoin ma päivät ja yöt ikävöin.

Miten lasna riemuitsin syämestäin.

Koti vaikk' oli köyhä, ja puutetta näin;

rikas niin oli rinta ja toivovainen.

GUDMUND, joka herkeämättä on katsellut häntä.

Soristui somin sinusta sitten nainen.

MARGIT.

Voi olla; mut kiitos, min kuulla sain,

minun onneni hautahan saattoi vain.

Kotimaan pian Gudmund sitten heitti;

sydämein syvimpään toki painuivat

ikipäiviksi nuoruutes laulelmat,

ne mietteiden pilvin mun otsani peitti.

Sinun laulusi viestinä riemun soi,

inehmon povehen joka autuuden loi;

ritarein sekä naisten riemuista ain

sinun laulusi soi. Tuli niin kosijoita,

idän, lännen ääriltä saapui noita;

talon tään isännän siten mieheksein sain.

GUDMUND.

Ah, Margit!

MARGIT.

Ei kestänyt kauan, oi,

kun itkuhun olin ma pakahtua.

Ilon ainoan yksin se aatos soi,

ett' ystävä, muistella sain minä sua.

Talon tään salit näyttivät tyhjiltä vain,

oli tyhjää niin tuvassamme!

Kävi herroja, rouvia vierainamme;

moni laulaja lauloi kunniatain;

mua ymmärtänyt ei ainoakaan,

suru kaikille outo ol' syämeni nuoren —

vilussain olin niinkuin kätkössä vuoren; —

veri kuitenkin poltti kuin kuumeessa vaan.

GUDMUND.

Mut miehesi —?

MARGIT.

Häntä en lempiä voi!

hänet vain otin kullan ma vuoksi;

liki jos tuli, tai sanan mulle soi,

veri villinä suonissain juoksi.

(Iskee yhteen kätensä.)

Kulunut täten kolme vuotta jo on!

Iankaikkinen tuskani on, loputon.

Tulos kuulin; sult' ylpeyttäin en salaa,

povessain joka aina uhmaten palaa;

minun tuskaani et olis saanut tietää;

vähimmin sinä, en sitä voinut ois sietää.

GUDMUND liikutettuna.

Senvuoksi luotani käännyit pois —.

MARGIT häneen katsomatta.

Ma luulin, ett' tekemään tulit pilkkaa.

GUDMUND.

Sa uskoa saatoit —?

MARGIT.

Täss' eikö ois

syyt' tarpeeksi, totta haastan ma silkkaa.

Jumalalle kiitos, se on ohi jo;

ole yksin en maailmassa;

on kuin poven täyttäisi aurinko

kuin kukkatarhassa lassa.

(Lyyhistyy kauhusta kokoon.)

Unohtaa miten saatoin! Ah, laupias Luoja

Pyhimykset kaikki mua armahtakoon!

Olet henkipatto —?

GUDMUND hymyilee.

Tääll' löysin suojan;

kuninkaan väelt' täällä ma turvassa oon.

MARGIT.

Sinä, noussut niin suurehen arvohon, —

sano, kuinka —?

GUDMUND hymyilee.

Se pian sanottu on.

Ma maassa, näät, olin ranskalaisten,

kun kansleri Audun saattoineen

tuli Norjasta sinne noutaakseen

maan prinsessan kera ritarein, naisten,

korujen, kuninkaamme morsiameksi.

Oli Audun sorja ja muhkea mies;

sädehti yli kaiken prinsessan sulo.

Hänen katseensa pyysivät, kaihtoivat; —

sanan toisinaan salaa he vaihtoivat.

Mitä? Mistä? Ei helppoa ilmitulo. —

Oli yö, aluksemme laitahan

nojasin, tulet tähtien hohti;

kera lokkiparven valkean

kävi mietteeni Norjaa kohti.

Minä kuulin kuiskailtavan takanain; —

näin heidät, kun katseeni loin ma

taa; — mua he ei nähneet; piilossain

olin; heidät tok' tuntea voin ma.

Hän mieheen katseli murheissaan

ja kuiskas: jos kulkisi kulkuaan

etelään alus, vauhti sen kiihtyis,

ja meitä jos kahta vain kantaisi haaksi,

olon varmasti tuntisin autuaaksi,

minun otsani polte viihtyisi

Sanan Audun virkki; ja vastauksen

niin kuuman ja hurjan neitonen kuiski;

hänen silmänsä tähtinä tulta tuiski;

hän pyys —

(keskeyttäen)

minä kauhistuin kuultuain sen.

MARGIT.

Hän pyys —?

GUDMUND.

Ylös ponnahdin, pari tuo

hävis; yksin jäin laivan kannellen; —

(Ottaa esille pienen pullon.)

tämän löysin, miss' oli istuneet nuo.

MARGIT.

Ja siinä —?

GUDMUND hillityllä äänellä,

nestettä outoa lie: —

mi on vihamiehesi varma hauta, —

pisara elinvoimat hältä vie,

maan päällä ei mikään mahti hänt' auta.

MARGIT.

Sanohan —?

GUDMUND kuiskaten.

Kuninkaalle he määräsi nesteen.

MARGIT.

Pyhät kaikki!

GUDMUND kätkien jälleen pullon.

Sain kuitenkin aikaan esteen.

Satamassa kait sulkeneet oisivat tieni.

Pakohon toki pääsi mun joukkoni pieni;

ma tiesin, ett' Audun juonillaan

asemain hoviss' saanut ois horjumaan, —

mua syyttänyt ois —

MARGIT.

Pahin on ohi jo;

pian ennallaan kaikki, ja torjutut juonet.

GUDMUND.

Ei kaikki, — nyt miehes oot puoliso.

MARGIT.

Mitä tarkoitat —?

GUDMUND.

En mitään. Mun suonet

ajatukseni koota; niin riemuitsen,

kuin muinen, oon luonanne jällehen.

Mut Signe —?

MARGIT viittaa hymyillen vasemmanpuoleista ovea.

Pian askelensa jo kaikaa.

Hänen serkkunsa vuoks toki suo pukeutua,

vie tällainen toimi näät aikaa.

GUDMUND.

Saa nähdä, hän vieläkö tuntee mua.

(Menee ulos vasemmalle.)

MARGIT katselee hänen jälkeensä. Kuinka kaunis ja miehekäs hän on.

(Huokaa.) Yhdennäköisyys ei ole suurikaan hänen ja — (Järjestelee

hiukan juomapöytää, mutta heittää sen jälleen kesken.) Nyt miehes oot

puoliso, hän sanoi. Niin, niin! (Lyhyt äänettömyys.) Kummallinen

kertomus oli tuo kertomus kuninkaantyttärestä, joka —. Hän rakasti

toista, ja sitten —. Niin, nuo vieraitten maiden naiset, — sen olen

ennenkin kuullut, — eivät ole hentoja kuin me; he eivät pelkää panna

aatostansa toimeen. (Tarttuu erääseen pöydällä olevaan pikariin.) Tästä

pikarista Gudmund ja minä joimme iloisen tapaamisen maljan hänen

lähtiessään. Se on melkein ainoa peru, minkä toin myötäni Päiväkumpuun.

(Panee pikarin erääseen seinäkaappiin.) Kuinka leppeä tämä kesäpäivä

on. Täällä sisällä on niin valoisaa. Niin kirkkaasti aurinko ei ole

kolmeen vuoteen paistanut.

(SIGNE ja hänen jäljessään GUDMUND vasemmalta.)

SIGNE rientää nauraen Margitin luo.

Ha-ha-haa! En ois itseni kaltainen!

MARGIT hymyillen, Gudmundille.

Sinun ollessas, näet, kaukomailla,

_hän_ myöskin on muuttunut muiden lailla.

GUDMUND.

Tietysti! Mut että hän —! Ei, ei! en,

sitä voinut en koskaan ois aavistaa.

(Tarttuu SIGNEN käsiin ja katselee häntä.)

Viatonta kun tarkkaan ma katsettas,

näen, kuin kuvastaa se sun sieluas; —

tää ainakin mun heti uskomaan saa!

Kun aattelen, niin ihan naurattaa mua,

millaiseksi muistan ma sun, kun sua

käsivarsilla kannoin. Sa laps' olit vain;

nyt keijukainen, mi paulot ja kiehdot.

SIGNE uhkaa sormellaan.

Varo! Muutoin keijun vihaan sa liehdot,

varo, sua että kiehdo en paulahain!

GUDMUND itsekseen.

Minust' tuntuu kuin oisin jo paulassas.

SIGNE.

Vähän varro, niin näät, miten harppuas

sinun ollessas poissa ma vaalin ja vahdin.

(Mennessään ulos vasemmalle.)

Opettaa nyt mulle saat laulujes mahdin!

GUDMUND hiljaa, katselee hänen jälkeensä.

Nyt ruusunkukka niin täysi ja uhkee,

vast'ikään viel' umpu, mi kerran puhkee.

SIGNE tuo harpun.

Kas tässä!

GUDMUND tarttuu siihen.

Mun harppuni! Kirkkaaks sen sait!

(Heläyttää muutamia säveleitä.)

Soi kielissä vanhoissa vieläkin soinnut; —

pois seinältä, taas elämään sinä toinnut —

MARGIT katselee ulos taka-alalle.

Pitovieraamme saapuvat.

SIGNE Gudmundin näppäillessä laulunsa alkusäveleitä.

Kuuntele! Vait!

GUDMUND laulaa.

Ma lehdossa kuljin niin raskaalla miellä;

joka oksalla lintuset lauloivat siellä;

niin viekkaasti laulajain virsi soi:

se rakkauden synnystä kertoa voi!

Kuin tammen sen kasvu vuosia vaatii;

ravinnon surut sille ja laulut laatii.

Keveästi se versoo; vain hetkinen,

sydämen syvimmässä on juuret sen!

(Käy loppusoiton aikana taka-alaa kohti, jonne asettaa harpun

käsistään.)

SIGNE ajatuksissaan, toistaa itsekseen.

Keveästi se versoo; vain hetkinen,

sydämen syvimmässä on juuret sen!

MARGIT hajamielisesti. Sanoitko jotakin minulle? — En kuullut

oikein —?

SIGNE. Minäkö? En, en mitään. Ajattelin vain — (Vaipuu jälleen kuin

unelmiin.)

MARGIT puoliääneen; tuijottaen eteensä.

Kuin tammen sen kasvu vuosia vaatii;

ravinnon surut sille ja laulut laatii.

SIGNE havahtuen. Sanot, että —?

MARGIT pyyhkii kädellään otsaansa. Oi, en mitään. Tule; menkäämme

ottamaan vieraitamme vastaan.

(BENGT tulee mukanaan MONTA VIERASTA, MIEHIÄ ja NAISIA, sisään avoimen

kuistin kautta.)

VIERAAT laulavat:

Pitopirttihin seuraamme laulaen

sulosoittoa raikuvaista.

Hyvinvointia toivomme rouvallen,

alati ilonmaljoja maista.

Näin kirkkaasti ain, valo auringon,

tämän kartanon

yli paista!

TOINEN NÄYTÖS.

Koivulehto, joka ulottuu asuinrakennukseen saakka minkä nurkkaus näkyy

vasemmalta. Taka-alalla olevalle mäentöyrylle johtava polku. Oikealla

puolella polun edessä kuohuu virta alaspäin juosten ja katoaa

kallionlohkareitten ja kivien lomiin. Valoisa kesäyö. Kartanon ovi on

auki; ikkunat ovat valaistut. Sisältä kuuluu soittoa.

VIERAAT laulavat pitopirtissä.

Nyt helkkyvät viulut, nyt sävel soi;

tämän yön me tahdomme tanssia, oi.

Me pyörimme palkeilla hiljaa!

Rusottaa veri poskilla impyen;

ja poika on uljas, uskollinen,

hän syleilee suloliljaa!

(KNUT GÄSLING ja HÄGGEN EERIK tulevat ulos rakennuksesta. Soittoa,

tanssin poljentoa ja hälinää kuuluu seuraavan aikana sisältä.)

EERIK. Kunhan et vain rupeaisi katumaan, Knut.

KNUT. Heitä vain minun huostaani se asia.

EERIK. Niin, niin, uskallettua se on sittenkin. Olet kuninkaan vouti.

Olet saanut kuninkaallisen käskyn vangita Gudmund Alfinpojan, missä

ikänä hänet tapaat. Ja nyt, kun hän on ihan kynsissäsi, vakuutat

hänelle ystävyyttäsi ja annat hänen mennä menojaan, minne häntä vain

huvittaa.

KNUT. Tiedän, mitä teen. Olen etsinyt häntä hänen omasta huoneestaan

enkä tavannut häntä sieltä. Ja jos nyt yrittäisin ottaa hänet _täällä_

kiinni, luuletko, että Margit rouva olisi halukas antamaan Signen

vaimokseni?

EERIK pitkäveteisesti. En, siitä kait ei tulisi mitään, mutta —

KNUT. Ja väkivaltaisesti en kernaasti tahtoisi esiintyä. Gudmundhan on

sitäpaitsi vanha ystäväni; ja hän voi hyödyttää minua. Varmasti.

Senvuoksi menettelen, kuten sanoin. Tänä iltana ei tässä talossa kukaan

tiedä, että hän on henkipatto; — huomenna auttakoon parhaansa mukaan

itseään.

EERIK. Niin, mutta kuninkaan määräys?

KNUT. Kuninkaan määräys! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka

suuressa arvossa kuninkaan määräyksiä pidetään näillä mailla. Jos

kuninkaan määräykset olisivat voimassa, niin olisi moni kelpo mies

kovilla naisenryöstöstä ja miesmurhasta. — Tulehan mukaan. Tahtoisinpa

tietää, missä Signe —?

(Menevät ulos oikealle.)

GUDMUND ja SIGNE tulevat polkua myöten taka-alalta.

SIGNE.

Puhu, oi! Edelleen! Minun kuunnella suo;

kuin kantele kaunein sointuvi tuo.

GUDMUND.

Oi Signe, mun liljani loistavin!

SIGNE iloisesti ja hiljaa ihmetellen.

Mua — lempii hän!

GUDMUND.

Ole vertaas ei näyttää.

SIGNE.

Sitoa jos tahtosi saattaisin;

jos voisin sun sielusi, mielesi täyttää!

Sua uskoa voinko!

GUDMUND.

Sa voit totisesti.

Monet vuodet uskollisuuteni kesti,

suvet, talvet, ain oli aatoksissain

kaks' kaunoisinta kukkaani vain.

Tajunnut toki mieltäin en, mietteitäin; —

pien keiju viel' olit lähtiessäin, —

pien keiju, mi metsissä leikkiä lyö,

kun nukkuvat muut, kun lankee yö.

Mut tänään, pirtissä Päiväkummun

näin selvästi, minne mun mieltäin veti —

näin Margitin ylväänä rouvana heti,

mut löysin Signeni, liljanummun.

SIGNE, joka vain puolittain on kuunnellut hänen sanojaan.

Ma muistan, me katsoimme hiillokseen,

kuten muinoin teimme me talvi-illoin; —

sa pienestä immestä lauloit silloin,

min Ahti houkutti syvyyteen.

Siell' unhoitti hän isän, äitinsä harmaan;

hän unhoitti veikon ja siskonsa armaan;

hän unhoitti taivaan ja maailman,

oman uskonsa kristillisen, Jumalan.

Mut poikanen seisoi partaalla veen,

hän sortua mielens' ol' murheeseen;

hän surren kosketti harppunsa kieltä,

sävelet yli seudun nyt vierivät sieltä.

Yli tienoon ne tulvivat, vetten ja maan,

heräs silloin neitonen myös unestaan;

hänet Ahti sai päästää nyt vallasta veen;

lomi liljojen hän kohos vapauteen; —

taas tunsi hän taivaan ja maailman,

oman uskonsa kristillisen, Jumalan.

GUDMUND.

Signe, mun kukkani kaunehin!

SIGNE.

Näin

unelmiin kulutin minä myös elämäin.

Sanas oudot voimasta rakkauden

havahuttivat taas minut hereillen.

On kuin sini taivaan nyt siintävin ois,

maa kaunein ja laine läikkyvin lahden;

on kuin sävel lintujen mulle vain sois,

kun kanssasi lehdossa kuljen kahden.

GUDMUND.

On voimakas lempi; — se rintamme avaa,

povess' ihmisen ilo, kaipaus havaa. —

Tule, menkäämme sisään siskosi luo.

SIGNE kainostellen.

Kaikk' kerrotko, vai —?

GUDMUND.

Sitä hält' emme salaa.

SIGNE kuten äsken.

Mene yksin; — mun tänne jäädä suo,

ma tiedän, ett' tummina poskeni palaa.

GUDMUND.

Sama tuo.

SIGNE.

Sua täällä varron; en, tuolla, —

(Kääntyy kuunnellen oikealle.)

käyn virralle, jok' alapuolia

kohisee, siell' on Gäsling; ja nuoretkin.

GUDMUND.

Siell' uotat?

SIGNE.

Kunnes käyt takaisin.

(Menee ulos oikealle.)

(GUDMUND menee sisään rakennukseen. MARGIT tulee vasemmalta

talon takaa.)

MARGIT.

Tuvass' soi sävel soiton, ja riemu raikuu;

parit pyörivät, tanssin poljento kaikuu.

Tuli otsani kuumaks, oli ankea syön;

oli Gudmund mennyt kait ulos.

(Hengittää syvään.)

Oi äänettömyys, miten suuri on sulos,

miten vilvoittaa mua tuulonen yön.

(Vaipuu äänettömään mietiskelyyn.)

Tuo kauhea aatos —; kun ymmärtää vois —;

kuhun käynkin, se ei mene mielestä pois.

Pullo, — siin' outoa nestettä lie —?

Se on — vihamieheni varma hauta, —

pisara elinvoimat hältä vie,

maan päällä ei mikään mahti hänt' auta.

(Jälleen äänettömyys.)

Jos tietäisin vain —; että lempii hän mua,

vähät silloin —

GUDMUND tulee ulos rakennuksen ovesta.

GUDMUND.

Margit, oon etsinyt sua.

Mikä on ypö-yksin sun tänne tuonut?

MARGIT.

Tupa kuuma on, vilpoisuutta ei suonut.

Utujen sinä näetkö valkeoiden

tuoll' liitävän verkalleen yli soiden?

Tääll' ei valo loista, ei oo pimeää;

on vain —

(Itsekseen,)

kuten mun povessain hämärää.

(Katsoo Gudmundia.)

Toden totta, — kun tällainen yö hämärtäy,

oma itsesikin sulle oudoksi käy;

mut tunnet, ett' elo salainen

joka lehden täyttää ja kukkasen!

(Äkkiä toiseen asiaan siirtyen.)

Minä toivoisin, arvaa —!

GUDMUND.

Nytkö?

MARGIT.

Niin juuri,

ett' oisin keiju, mi lehdossa laulaa.

Miten viekkaasti kehräisin noituuden paulaa!

Mua usko —!

GUDMUND.

Mik' on sun? Luoja suuri!

MARGIT häntä kuulematta.

Miten itkisin, laulaisin ikävääni!

Yöt, päivät soisi mun lauluni ääni!

(Kasvavalla kiihkolla.)

Miten vuoren valtaan ma houkuttaisin

läpi vehmaiden lehtojen, ah pojan urheen; —

siell' unhottaisin ma mieleni murheen;

kera ystävän siellä ma leimuta saisin!

GUDMUND.

Margit!

MARGIT yhä väkivaltaisemmin.

Ma nukkuisin sydänyön

hänen kanssansa varjossa lehvien vyön; —

ja kuolo jos kohtais, kun koittaa koi, —

miten sorja se kuolema ois; — sano, oi?

GUDMUND.

Olet sairas!

MARGIT purskahtaa nauruun.

Ha, haa! Minun nauraa suo!

Se virkistää!

GUDMUND.

Todistaa vain tuo,

ett' oot yhä vieläkin riehaton, raisu,

kuten ennen —

MARGIT äkkiä vakavasti,

tuo eihän liene niin kumma;

niin toisten oon nukkuissa, yö kun on tumma;

olen päivällä taas niin arka ja vaisu.

Täst' eihän viel' edes puhua saata?

Sa muistahan vain jotain vierasta maata, —

esimerkiksi prinsessaan mua vertaa; —

_hän_ hurjempi varmasti on tuhat kertaa.

Hän tyytynyt pelkkään ei kaipiohon;

hän tekoa hautoi, ja _se_ —

GUDMUND.

Hyvä on,

mun mieleeni johdat; pois viskaan sen luota,

en enää tarvitse minä tuota.

(Ottaa pullon esille.)

MARGIT.

Sa tarkoitat pulloa —?

GUDMUND.

Kätkin sen,

näet mulle ois suonut se vapauden,

kuninkaan väki jos olis tullut luo.

Täst' illasta arvottomaks tuli tuo;

käsivartein ja kalpani suojan nyt suo,

sotimaan suvun, ystävät henkeen ja veriin

nyt nostatan, ennenkuin elost' eriin.

(Aikoo viskata pullon kallionlohkaretta vastaan.)

MARGIT tarttuu hänen käsivarteensa.

Älä! Mulle se suo.

Kas niin!

GUDMUND.

Sinä sen —?

MARGIT.

Alas Ahdille viskaan ma sen vetehen.

Ilahuttanut mua hän on soitollaan,

mont' outoa laulanut lauluaan.

Tuo tänne.

(Ottaa pullon hänen kädestään.)

Täss' on!

(On heittävinään sen virtaan.)

GUDMUND käy oikealle ja silmäilee alas syvyyteen.

Pois heitit sen?

MARGIT piiloittaessaan pullon.

Sa näithän —

(Kuiskaa käydessään rakennusta kohti.)

Nyt, Luoja, oo armollinen!

Lujana nyt loppuun saakka ma pysyn!

(Kovemmin.)

Hoi, Gudmund!

GUDMUND lähestyy.

Mik' on?

MARGIT.

Sult' yhtä vain kysyn;

selitä taru vanha kirkosta tuolla,

min nousevan näät joen toisella puolla.

Jalo muinen oli rouva ja poikanen nuori,

vain toinen toistansa lempivät nuo.

Sinä päivänä, rouvan kun multaan he suori,

uros kelmeenä kaatui kalpansa luo.

Eteläss' oli rouvan kammio kaita,

pojan kätkivät kirkosta pohjoiseen;

ei viihtynyt ennen tuomi, ei raita

vihityssä maassa juurineen; —

kevät koitti, ja haudoillen ihanat

kukat valkeat nousi kuin lehdet lumpeen;

yli kirkon yhteen ne kasvoivat,

vihannoiden uhkeina vuodet umpeen.

Selittää sen voitko?

GUDMUND katsoo tutkivasti häneen.

Ma varma oo en —

MARGIT.

Tosin voi eri tavalla tulkita sen;

toki luulen, ett' tarun tarkoitus on:

saa kirkko ei lempivää kaht' erohon.

GUDMUND hiljaa.

Pyhimykset, jos —! Moista hän ei saa luulla.

Hänen aika on nyt totuus kuulla.

(Ääneen.)

Parastain, sano Margit, — tahdotko?

MARGIT iloisesti, liikutettuna.

Ma tahdonko!

GUDMUND.

Tarkoitan, niin —

MARGIT.

Sano!

GUDMUND.

No.

Elon rikkaaksi voisit niin tehdä mulle —

MARGIT hillittömästi.

Gudmund!

GUDMUND.

Mua kuule; ma uskon sulle —

(Keskeyttää äkkiä.)

(Ääniä ja naurua kuuluu alhaalta virran rannalta.)

(SIGNE ja muutamia nuoria tyttöjä tulee oikealta, KNUT,

EERIK ja useita nuoria miehiä seuraa heitä.)

KNUT jonkun matkan päästä. Gudmund Alfinpoika! Varro; minun täytyy

sanoa sinulle pari sanaa.

(Jää EERIKIN kanssa puhelemaan, muut vieraat menevät sillä aikaa

sisälle rakennukseen.)

MARGIT itsekseen. Tekisin hänen elämänsä niin rikkaaksi —! Mitä muuta

hän voisi tarkoittaa, kuin —! (Puoliääneen.) Signe, — rakas, rakas

sisar!

(Tarttuu SIGNEÄ vyötäröisistä ja käy hänen kanssaan puhellen

taka-alaa kohti.)

GUDMUND hiljaa, seuratessaan silmillään heitä. Niin, siten on parhain.

Signen ja minun täytyy lähteä Päiväkummusta. Knut Gäslinghän on

osoittautunut ystäväkseni; hän kyllä auttaa minua.

KNUT hiljaa Eerikille. Niin, sanon minä; Gudmund on hänen serkkunsa;

hän voi parhaiten puhua puolestani.

EERIK. No niin, miten vain haluat.

(Menee sisälle rakennukseen.)

KNUT tulee lähemmäksi. Kuulehan, Gudmund —

GUDMUND hymyillen. Tuletko ilmoittamaan, että et uskalla antaa minun

kauemmin enää kulkea vapaana?

KNUT. Uskalla? Älä ole milläsikään; Knut Gäsling uskaltaa, mitä tahtoo.

Ei, minulla on muuta puhuttavaa. — Sinähän tiedät, että minua näillä

mailla pidetään huimana, hillittömänä miehenä.

GUDMUND. Tiedän, ja jos huhussa on perää, niin —

KNUT. Onpa, on, voipa se monessa suhteessa tottakin tietää. Mutta

kuulehan nyt —

(Menevät puhellen taka-alalle.)

SIGNE Margitille, heidän tullessaan esille rakennuksen takaa. En

ymmärrä sinua. Sanoistasi päättäen on odottamaton onni kohdannut sinua.

Mitä oikeastaan tarkoitat?

MARGIT. Signe, — olet vielä lapsi; sinä et tiedä, miltä tuntuu aina

pelätä, että —. (Äkkiä keskeyttäen.) Ajattelehan, Signe, että täytyisi

kuihtua ja kuolla elämättä sitä ennen milloinkaan!

SIGNE katselee ihmetellen ja päätään puistaen häntä. Ei, mutta

Margit —?

MARGIT. Niin, niin, sinä et sitä käsitä; sama se —

(Menevät jälleen puhellen taka-alalle.)

(GUDMUND ja KNUT tulevat alas vastakkaiselta puolelta.)

GUDMUND. Niin, jos asianlaita on siten, — ellei tuo huima elämä enää

miellytä sinua, niin annan sinulle parhaan neuvon, minkä ystävä voi

antaa: ota kunniallinen impi puolisoksesi.

KNUT. Kas, kas. Entäpäs jos nyt sanoisin sinulle, että juuri samaa olen

itsekin ajatellut?

GUDMUND. Onneksi olkoon sitten, Knut Gäsling! Ja tiedäpäs, että

minäkin —

KNUT. Sinä? Haudotko sinäkin sellaisia ajatuksia?

GUDMUND. Haudonpa niinkin; — mutta kuninkaan viha —; olenhan

henkipatto mies —

KNUT. No, siitä vähät väliä. Täällähän ei ole ketään muuta kuin Margit

rouva, joka tietää siitä vielä mitään; ja niin kauan kuin olen

ystäväsi, on sinulla yksi, johon voit täysin luottaa. Kuulehan nyt —

(Jatkaa kuiskaten, heidän jälleen mennessä taka-alalle.)

SIGNE hänen ja MARGITIN jälleen tullessa takaisin. Mutta sanohan toki,

Margit —!

MARGIT. Enempää en uskalla sinulle sanoa.

SIGNE. Sitten tahdon minä olla rehellisempi sinua kohtaan. Mutta

sanohan minulle ensin eräs seikka. (Kainosti viivytellen.) Eikö kukaan

— eikö kukaan ole sanonut sinulle mitään minusta?

MARGIT. Sinusta? Ei, mitä niin sitten?

SIGNE kuten ennen, katsoo alaspäin eteensä. Kysyit aamusella minulta:

kosijan jos sattuisit kohtaamaan —?

MARGIT. Se on totta, (hiljaa:) Knut Gäsling —; joko hän nyt —?

(Jännityksessä, Signelle.) No? Entäs sitten?

SIGNE hiljaa, riemuiten. Kosija on saapunut! Hän on saapunut, Margit!

Silloin en tiennyt, ketä tarkoitit; mutta nyt —!

MARGIT. Ja mitä vastasit hänelle?

SIGNE. Ah, sitä en tiedä. (Kietoo kätensä hänen kaulaansa.) Mutta

maailma tuntuu minusta niin kauniilta ja rikkaalta siitä hetkestä

saakka, kun hän sanoi rakastavansa minua.

MARGIT. Mutta Signe, Signe; minä en käsitä, että sinä niin pian —!

Sinähän tuskin olet tuntenut häntä ennen tätä päivää.

SIGNE. Oi, minä niin vähän vielä käsitän rakkautta; mutta sen tiedän,

että todet ovat laulun sanat:

keveästi se versoo, vain hetkinen,

sydämen syvimmässä on juuret sen.

MARGIT. Olkoon niin. Ja kun asianlaita on näin, niin ei minunkaan

tarvitse mitään sinulta salata. Oi —

(Hän pysähtyy äkkiä, nähdessään GUDMUNDIN ja KNUTIN lähestyvän.)