HELENA (antamatta keskeyttää itseään). Täällä me puhuimme juuri
kaikki vaan hyvää isästä. Kuinka vähän me olemme ymmärtäneet häntä!
Ja kuinka hienotunteinen ja hyvä hän sittenkin on ollut. Vaikka me
emme ole tehneet yhtään mitään hänen hyväksensä. Me elimme vain omassa
maailmassamme, me huvittelimme hänen selkänsä takana — ja annoimme
hänen kulkea täällä yksin ja hyljättynä. Me riistimme äidin häneltä,
me emme uskoneet hänelle mitään omista asioistamme, joka kuitenkin on
kaikista hauskinta. Ja äiti parka...
ALBERTA. Mutta missä äiti on —?
HELENA (Hallille). Siinä sinä näet! Sinä karkoitit äidin täältä! Hän ei
jaksanut kuulla sinun puheitasi!
ALBERTA. Hän on tietysti mennyt sisään. (Menee itse sisään).
HALL. Nyt sinä et tuomitse oikein, Helena. Minähän vain tahdoin, että
me pitäisimme varamme, ettei mitään pahaa tapahtuisi...
HELENA. Mitä pahaa?
HALL. Tuossa on Marna!
MARNA (tulee oikealta).
HELENA (hyökkää häntä vastaan. Syleilevät toisiaan. Molemmat itkevät).
MARNA. Onko äiti sisällä? (Viittaa vasemmalle).
HELENA. Kyllä. Hän ei ole nukkunut koko yönä.
MARNA. Sen minä kyllä uskon.
HELENA. Ja millainen yö sinulla on ollut!
MARNA. En olisi tahtonut vaihtaa sitä mihinkään. Sillä sen kautta oma
suruni on tullut niin pieneksi.
HALL. Sen kyllä käsitän.
MARNA. Helena, — me emme ole ymmärtäneet isää. Me emme ole oikein
kohdelleet isää.
HELENA. Sanotko sinäkin sitä? Me emme ole puhuneet mistään muusta koko
aamuna.
MARNA. Äidinkö kanssa?
HELENA. Äidin kanssa.
MARNA. Minun pitää mennä hänen luokseen! (astuu askeleen, kääntyy
takaisin). Varokaamme vain, etteivät ihmiset saa vielä enemmän syytä
juoruamiseen. Ennestäänkin on yltä kyllin. Ei mitään skandaalia! (Menee
sisään).