HALL. Mutta —?
HELENA. Niin, se mikä nyt tapahtui, on vain hyväksi.
ALBERTA. Karl Tonning kävi täällä.
HALL. Siis kuitenkin —! Oliko hän se nuori mies, joka vastikään meni,
ei, vaan juoksi laivarantaan?
ALBERTA. Hän se oli.
HALL. Komea mies. No —?
HELENA. Minä kerron sitten myöhemmin.
HALL. Onko jotain muutakin tapahtunut?
HELENA. On, isälle.
HALL. Isällesikö?
HELENA. Tässä tapahtui pieni selvitys. Puhuttiin niin monesta asiasta.
Ja sitten hän loukkaantui ja meni huoneeseensa. — Etkö sinäkin arvele,
että meidän pitäisi mennä hänen luokseen ja rakentaa rauhaa?
HALL. Ei hän ole siellä.
HELENA. MARNA. On kyllä.
HALL. Ei. Minä näin hänet lähellä laivarantaa. Hänkin kiiruhti sinne.
Sillä laiva tuli juuri äsken. Minne hän läksi?
HELENA. Isäkö?
HALL. Niin, palvelija kantoi hänen tavaroitansa. Kahta varsin suurta
matkalaukkua. Ja itsellään hänellä oli käsilaukku kädessä.
MARNA. ALBERTA. HELENA. Isäkö —?
ROUVA ARVIK (kuuntelee. Nousee). Mitä sinä kerrot isästä?
ALBERTA. Isä on matkustanut pois.
HELENA. Laivalla.
ROUVA ARVIK. Kaupunkiin kai?
HELENA. Ei, hänellä oli useampia matkalaukkuja mukanaan.
HALL. Eikö hän ole ilmoittanut mitään? Eikö hän sanonut jäähyväisiä?
KAIKKI (ovat vaiti).
HALL. Aamulla hän todellakin sanoi lähtevänsä matkaan.
ALBERTA. HELENA. MARNA. Minne?
HALL. Minä luulin hänen laskevan leikkiä. Hän sanoi matkustavansa
Austraaliaan.
SAMAT. Austraaliaanko?!
HELENA. Isäkö?
MARNA. Eihän isä koskaan matkusta!
ALBERTA. Mutta hänhän pyysi minua mukanaan Lontooseen? Huomispäivänä.
Hänellä oli hauskaa matkaseuraakin, sanoi hän.
HALL. Sanoiko hän niin —? Mainitsiko hän ketään?
ALBERTA. Ei.
HELENA. Hyvät ystävät, näettehän, että hän laski vain leikkiä! Ei
isä matkusta. Ei isä lähde pois äidin luota. Sanoohan hän ainakin
jäähyväiset. Voitteko ajatellakaan mitään muuta? Tämä on vain pilaa!
Pelkkää pilaa! (Purskahtaa itkuun).
ALBERTA. Niin, _me_ luulimme sitä pilaksi.
MARNA. Joka ainoa!
HALL. Älkää luulko!
(Äänettömyys).
MARNA. Sitten minä lähden kaupunkiin häntä etsimään. (Purskahtaa
itkuun).
ROUVA ARVIK. Ei! Jos hän todellakin tahtoo jättää meidät, niin me emme
estä häntä!
MARNA. Kyllä! Täällä on jo ennestäänkin tapahtunut kyllin suuri
skandaali. Minä olen sen tuonut mukanani. Enempää ei tarvita!
(Purskahtaa itkuun).
HALL. Se oli oikein sanottu, Marna! Lähdenkö sinun kanssasi?
MARNA. Minä tahdon olla yksin. Kyllä minä yksinkin tulen toimeen.
HALL. Vaan millä tavalla?
MARNA. Minä menen ensin siihen laivaan, joka lähtee huomenna
Lontooseen. Hän sanoi nimenomaan huomenna lähtevänsä.
ALBERTA. Niin.
MARNA. Sillä yölläkin lähtee laiva.
HALL. Sillä hän ei matkusta.
MARNA. Tiedätkö sen varmaan? Aivan varmaan?
HALL. Aivan varmaan.
MARNA. Jollei hän vielä ole siinä laivassa, joka lähtee huomenna
tai jollei hän ole jättänyt tavaroitaan sinne, niin käyn kaikissa
hotelleissa. Sillä meidän asuntoomme tädin luo hän ei ainakaan mene.
ALBERTA. HELENA. Ei.
MARNA. Joka ainoaan suureen hotelliin. Minä palaan hänen kanssansa.
Aivan, aivan varmaan. (Itkee).
ALBERTA. Mutta nyt sinä et pääse laivalla kaupunkiin.
MARNA. Minä ajan pyörällä asemalle. Ja sitten junalla. Ovathan pyörät
entisellä paikalla. (Viittaa oikealle).
ALBERTA. Niin. — Enkö saa tulla sinun mukanasi?
MARNA. Minä puhun mieluimmin kahden kesken isän kanssa.
HALL. Tietysti.
MARNA. Hyvästi siis, äiti!
ROUVA ARVIK. Tämä ei ole minulle mieleen.
MARNA. Ei, ei. Mutta me lapset voimme tehdä paljon, jota sinä et voi.
Rakas äiti! (Suutelee häntä). Hyvästi kaikki.
HELENA. Ei, me saatamme sinua asemalle!
TOISET (paitsi rouva Arvik). Niin! (Poistuvat oikealle Marnan jälkeen).
ALBERTA (mennessään). Näkemiin, äiti!
HALL. HELENA (samoin). Näkemiin asti!